Töräytetään se ulos tässä heti alkuun: meillä on 2-vuotias, joka syö tuttia.
Joo joo joo tiedän tiedän ja niin edelleen. Kuvittelen joskus saavani katseita. Ehkä joku ajattelee siitä jotain tai vaikka sanoo herranjestas. Mitä jos tutti vilahtaa jossain blogikuvassa; bongaako joku ja pamauttaa välittömästi valistusluennon kommenttikenttään…? Tiedättehän sen epärationaalisen friikkaustunteen? Sen, kun ihan itse alkaa kiinnittää johonkin asiaan huomiota ja sitten ajatuksissa alkaa kummitella, että mitä kaikki muutkin nyt tästä ajattelevat.
Ja se asia voi olla mikä vaan lapsen tutista taaperoimetyksen (tai imettämättömyyden) kautta omiin vatsamakkaroihin tai hemmeti vie vaikka hiusten katkenneisiin niskahapsuihin.
Vaikka eivät ne muut ajattele. Ja jos ajattelevatkin, sillä ei ole mitään väliä.
Seela voi lopettaa tutin syömisen kahden päivän, kahden viikon tai kahden kuukauden päästä. Me ei tiedetä, eikä se tiedä sitä itsekään. Kukaan ei tiedä. Ei neuvolabrosyyri, ei hammaslääkäri. Mutta kun me bongaamme oikeanlaisen herkkyyskauden, me reagoimme siihen – ja sitten se tutti jätetään pois.
Ehkä jo huomenna tai vaikka ensi kesänä.
Kiva kuva, mutta kappas – mikä siellä suussa olikaan…? Kuva jäi julkaisematta.
Aika monta kasvatuksellista käytännönoppituntia tässä neljän vuoden aikana on tullut käytyä läpi. Ja yksi juttu, jonka nimeen voin vannoa, on se hieman epämääräiseltä kuulostava juttu nimeltään herkkyyskausi.
Usein kuulee niitä sellaisia onnellisia tarinoita; vaikkapa siitä tästä esimerkkinä annetusta tutista, mutta monesta muustakin jutusta. Tarina kuuluu, että ”meillä se tutin jättäminen kävi loppujen lopuksi ihan helposti – vähän sitä kyseltiin ja parina päivänä itkeskeltiin, mutta siihen se sitten jäi”. Kyllä, oi kyllä! Mä lujasti uskon, että just näissä tapauksissa on mahtavasti osuttu juuri siihen herkkyyskauteen.
Ja mistä sen herkkyyskauden sitten tunnistaa? Mä en osaa sanoa; osaako kukaan muu? Mä ajattelen, että sen vaan tuntee. Jonkinlainen vanhemman vaisto. Että tulee olo, että nyt voisi lapsi olla valmis siihen, että tehdään tehdä tämä-ja-tämä juttu. Ehkä siihen voi itsekin vähän virittäytyä; alkaa ikään kuin tietoisesti tarkkailla vaikkapa sitä lapsen tuttisuhdetta. Pohjustaa tulevaa luopumista, tarkkailee reaktioita ja niin edelleen. Tai sitten se voi tapahtua tarkkailemattakin, vähän niin kuin vahingossa ja pelkän näppituntuman varassa – ja edes ajattelematta, että onko se herkkyskautta vai ei. Luonnollisen vaiston varassa.
Mutta että jos siihen omaan aavistukseen tarttuu ja tekee sen just silloin (eikä seuraavalla viikolla), niin sitten se naps vaan sujuukin ihan suht helposti.
Tutti anastettu pois kuvaa varten.
Kalenterista katsomalla sitä oikeaa herkkyyskautta ei kuitenkaan löydä, ja niin tekemällä me itse ainakin ollaan menty useammankin kerran ”harhaan”. Esimerkiksi Silvan osalta juuri tutin poisjättö katsottiin just kalenterista – oli ”pakko” toimia ennen kuin Silva täyttää kaksi ja kuin Seela syntyy ja ettei sitten käy niin, että pieni vauva saa syödä tuttia, mutta isosiskolta se otetaan pois. Ja se oli kamalaa. Se hetki oli kalenterissa oikea, mutta käytännössä vaan niin niin niin väärä.
Ei siitä sen enempää kuin että se oli ihan perseestä.
Nyt jos katsoisimme kalenteria, olisi Seelan aika jättää tutti pois NYT. Kahden vuoden suositusrajapyyki kun ylittyi kaksi viikkoa sitten. Kalenteria kun tässä edelleen katsellaan, niin hei kesällähän olisi sitten hyvä aika alkaa jättää vaippaa pois – eikös niin. Kun voi olla ilman haalareita ja potallemenot on keveissä vaatteissa helppoa, ja matotkin vois sitten ottaa pois…
Mutta mitä jos 2-vuotias juuri nyt on täysin henkisesti riippuvainen tutista, mutta sanoo potalta noustessaan päättäväisesti, että ”ei vaippaa, tyttö haluu omat pikkuhousut”.
Niinpä. Ymmärtänette, mitä tarkoitan.
Kalenteri jorpakkoon. Nyt on herkkyyskausi kuivaksioppimiseen; ei tuttihommiin.
Mä uskon, että suositukset on hyvä tuntea ja on mahtava juttu, että niitä annetaan ja tietoa on saatavilla. Suositukset tietämällä (konkretia) ja lasta kuuntelemalla (tarkempi ajoitus) pääsee varmasti aika pitkälle.
PS. Ha ha, joskus viime talvena itselläni oli samanlainen ”mitä ne nyt ajattelee” -angsti Seelan tuttipullon kanssa. Jätin jonkun kuvan blogissakin julkaisematta, kun pöydällä oli (silloin 1,5-vuotiaalla) tuttipullo, jossa oli vettä. Sitten muutamaa kuukautta myöhemmin yhtä äkkiä tajusin, että Seelahan ei ole juonut tuttipullosta piiiiitkään aikaan. En ollut edes huomannut sen poisjäämistä! Bingo! Just näin! Ihan naurattaa, että ihan vähän aikaisemmin olin sitä mukamas ”mitä muut sanoo” -murehtinut.
42
a
21.4.2016 at 17:39Meillä lapsi ei syönyt vauvana tuttia. Ei vaikka tarjottiin kyllä, ois nimittäin ollut kiva jos ois toiminut (esim. aikavälin 4-12kk hurjassa vierastuksessa, jolloin muut aikuiset kuin äiti/isi saivat huudon aikaiseksi). Sit se jostain laatikon pohjalta reilussa vuoden iässä bongasi tutin ja sit ois kelvannut…mut siinä vaiheessa todettiin, että ei, tuttivieroitusta ei haluta…eli tuttivieroitukselta säästyttiin :) Pottailu, öö, jossain vaiheessa (lapsi noin 2v.) huomattiin että lapsella riitti päivässä yksi vaippa (housuvaippaa käytettiin kuin pikkareita) ja päiväkodissakin vihjasivat että voisi jättää vaipan pois. Jätettiin ja muutama vahinko sattui (ja kesällä sit tarvittaessa muutama puskapissa). Sekin meni niin iisisti. Yövaippa jäi pois melko pian tuon jälkeen, mutta ehkä 1kk jälkeen alkoi sänky kastua säännöllisen epäsäännölliseksi (hah, olin siinä vaiheessa myynyt kaikki vaipat kaapista pois). Otettiin yövaippa takaisin käyttöön ja yhden pienen paketillisen jälkeen (ehkä 15-20 vaippaa, näistä vähintään 10 viimeistä kuivia) uskallettiin uudestaan jättää yövaippa pois. Tämäkin meni jotenkin superiisisti (monta muuta juttua on mitkä ei ole mennyt superiisisti, mutta ei niistä nyt mitään ;)).
—
Bongasin pyöräilykommentin tuolta välistä ja siihen sanoisin että itse tiedätte parhaiten. Erityisesti kun Silva on kai fyysisesti pieni, voi olla oikeasti hyvä idea lykätä polkupyörän hankinta ensi kesään ja mennä tää kesä potkupyörällä. Tämä siksi, että Silvan koko ehkä riittäisi 12-tuuman pyörään ja markkinoilla ei ole oikein yhtään hyvää 12″ pyörää (se on hyvin vaikea saada toimivaksi ja tyypillisesti 12″ pyörä on raskas ja huono geometrialtaan). Ehkä sopiva voisi olla Islabikesin Cnoc 14. Meillä nyt nelivuotias on kaksi kesää potkutellut potkupyörällä (paljon, mentiin mm. päiväkotimatkat niin että lapsi potkupyörällä ja mä/mies fillarilla), mutta vielä tänä kesänäkin hänellä oli todella isoja vaikeuksia päästä eteenpäin semmoisella perus-Nopsa 12″ pyörällä. Meidän tyttö kasvaa keskikäyrän yläpuolella, niin hänellä riittää koko 16″ pyörään, joten tilattiin hänelle Islabikesin Cnoc 16. Olin pari ekaa kertaa epätoivoinen, ettei tästä mitään tuu ja pitääkö mun ostaa isompi potkupyörä tän kesän tarpeisiin. Neljännellä harjoittelukerralla tyttö sit hoksasi ja oppi polkemaan ihan itse. Näitä kahta pyörää verrattuani en ihmettele että miksi lapsella oli vaikeuksia 12″ pyörän kanssa (yksi ero on paino, Isla painaa 6kg, Nopsa yli 10kg, hurja paino pienen lapsen pyörään). Potkupyöräily on siis oikeasti tosi hyvä keino pyöräilyn oppimiseen (omalla lapsella oli hitusen motivaatio-ongelmia, siis kun potkupyöräily oli niin helppoa ja sujuvaa, ei häntä houkutellut harjoitella pyöräilyä, kun se oli uutta ja vähän vaikeaa…tämä siltikin, vaikka lapsi oli ihan pähkinöitä ”isojen pyörästä”. Mitä olen meidän pk:n nelivuotiaita katsonut, niin osa kulkee potkupyörällä (hurjaa kyytiä), osa polkee 12″ tuuman pyörällä apupyörin, osaa työnnetään semmoisen kepin kanssa fillarilla ja osa polkee ihan itsekseen (12″/16″ pyörällä). Veikkaan että kaikki oppivat kyllä polkemaan ihan omaan tahtiinsa :D
krista
22.4.2016 at 23:44Hei iso kiitos noista pyörävinkeistä! Heti kävin (jo eilen siis) googlailemassa tuota merkkiä, ei ollut mulle tuttu. Ehdottomasti laitan mieleen seuraavaa kesää ajatellen! Kaunis kiitos myös uskonvahvistamisessa tässä pyöräilyasiassa; kiitos <3
-
Meilläkin tosiaan tuo pottailu on mennyt superiisisti - tutteilu taas ei :D Niinhän se on, että joku sujuu ja joku taas ei. Ja jostain nukkumisesta tosiaan ei sit kannata meidän tapauksessa edes alkaa :D
a
23.4.2016 at 08:41Islabikesin pyörät on kalliita (huh), mutta niillä on todella hyvä jälleenmyyntiarvo käytettynä (itse metsästin käytettyä lapselle, mutta ne menivät hetkessä aina, joten päädyttiin tilaamaan uutena), teillähän toki on kaksi lasta potentitaalisia käyttäjiä, joten se laskee kuluja. Islabikesin huono puoli on myös, että sitä ei voi mennä liikkeeseen testaamaan. Toinen hyvä merkki on Froc-bikes, niillä on jälleenmyyjiä Helsingissä, joten niitä voi testatakin.
Kahvittelija
21.4.2016 at 18:05Me osuttiin esikoisen kanssa johonkin herkkyyskauteen, kun se oli 1 v 8 kk. Osittain oltiin päätetty etukäteen, että siinä main luovutaan tutista, osittain odoteltiin sopivan tuntuista hetkeä, ja vaikka pelättiin etukäteen, että homma menisi tosi hankalaksi, päästiin loppujen lopuksi tosi helpolla: ekana iltana kovempaa itkeskelyä, mutta siinä oikeastaan se, oiskohan seuraavana iltana hiukan kyselty mutta ei enää samalla intensiteetillä. Musta muutenkin tuntuu, että esikoisen kanssa mun oli helpompi kuulostella noita herkkyyskausia, ja moni asia hoitui just oikealla hetkellä ihan luonnostaan. Mutta kuopuksen kanssa on ollut hankalampaa virittäytyä samalle aaltopituudelle. Se on luonteeltaan niin erilainen kuin kiihkeäsieluinen esikoinen, että mun on ollut välillä vaikea sisäistää, että nyt on kyseessä KUOPUKSEN tietty kehitysvaihe, joka toteutuu ihan erilaisena kuin isosiskolla.
Kuopus on nyt 1 v 8 kk, ja jotenkin mulla oli tässä hetken aikaa kauhea tarve, että nyt se tutti pois kuopukseltakin, kun kerran isosiskoltakin lähti 1 v 8 kk:n iässä. Ja kun se kerran meni esikoisella niin hienosti, niin eiköhän se menis kuopuksellakin. Mutta kuopuksella on tällä hetkellä ihan jotain muuta vaihetta menossa, ja tutti tuntuu tosi tärkeältä. Tähän samaan syssyyn on tullut pientä eroahdistusta ja vierastamista (esim. nyt sellainen uusi vaihe, että sitä rupeaa jännittämään syöminen, jos on vieraita saman pöydän ympärillä, oli ne vieraat sitten kuinka tuttuja tahansa) ja myös syliä tarvitaan tosi paljon. Jotenkin tuntuis ihan väärältä ottaa se tutti pois just nyt, joten nyt sitten mekin odotellaan silmä tarkkana, että tulis merkkejä sellaisesta vaiheesta, että tutin vois saada helpommin jäämään pois.
Riikkinen
21.4.2016 at 19:32Voi me tehtiin tämä just reilu viikko sitten aivan hullusti, mutta onneksi lopputulos on hyvä. Oma tyttäremme on 1 v 11 kk. Olimme ajatelleet jo monta kuukautta, että lähiaikoina pitäisi tutista luopua, yrittäneet sen käyttöä tuloksetta vähentää ja juuri odotelleet jotain kautta, jolloin näyttäisi edea vähän helpommalta luopua. Aloin kyllä vähän menettää toivoani sen suhteen, kun tutinkaipuu jatkuvasti lähinnä kasvoi. Emme kuitenkaan enää ostelleet uusia tutteja, kun ajattelimme, ettei niitä kauan enää käytetä. Yksi kerrallaan tutteja lenteli roskiin, kunnes jäljellä oli enää yksi kotona ja yksi päiväkodissa.
–
Tattadadaa, eräänä päivänä viimeinen kotitutti oli kulkeutunut lapsen suussa päiväkotiin ja unohtunut sinne. Ja juuri sinä iltana mies oli koko illan harrastuksissa. Päätin mennä suoraan tuleen ja olla paniikkiostamatta uutta tuttia. Mitään kivoja siirtymäriittejä (tutin vieminen vauvalle tms.) ei siis suunnitelmien vastaisesti tullut vaan totaalirehellinen: ”Tutti on päiväkodissa ja päiväkoti lukossa.” Ensimmäinen ilta ja osin yö oli ihan kauheaa itkua, pahempaa ei ole ollut koskaan. Minua kadutti törkeästi ja seuraavana päivänä hyvä, etten käynyt työkaverin kurkkuun, kun hän ihmetteli, miten nyt niin vaikeaa oli ja ehkä olikin hampaita tulossa tms. Tiesin, että kyse oli vain siitä, ettei lapsi olisi todellakaan halunnut luopua tutista.
–
Ja sitten kuitenkin vain se yksi yö ja ilta oli kamala. Seuraavana iltana nukahtaminen oli hidasta mutta ei huutoa. Lapsi nieli saman selityksen tutista päiväkodissa. Ehkä siinä mielessä oli hyvä hetki, että lapsi olisi osannut muutaman kuukauden päästä jo sanoa: ”miten te tunarit eilisillan jälkeen unohditte uudelleen tutin päiväkotiin?”
–
Sittemmin vain ne pari muuta ”ensimmäistä” aiheuttivat yksittäiset itkut: ensimmäiset rattaissa nukutut päikkärit ilman tuttia ja ensimmäinen automatka ilman tuttia. Nyt tosiaan reilu viikko tutitta ja ehkä kerran päivässä saattaa kysäistä tuttia mutta ei enää siitä hermostu. Ensimmäisen päivän jälkeen olen ollut ihan iloinen, että tuli hoidettua vaikka olikin oikeasti hirveää. Ei ollut hyvä hetki, mutta omalla äidinvaistollani en ole vakuuttunut, että sellaista olisi kovin pian tullut. Ja kiva, kun ei enää jatkuvasti vaadita tuttia.
–
Lopuksi tsempit kaikille niille, joille tämä on lähiaikoina edessä. Korvatulpat voisivat tässäkin olla avuksi. :)
Lilah
21.4.2016 at 20:10Mä uskon herkkyyskausiin, mutta toisaalta myös siihen, että rutiineilla, toistolla ja vanhempien johdonmukaisella toiminnalla on iso merkitys. Meillä kaikki lapset on nimittäin kummasti koodattu samalla tavalla: nukkuvat pitkiä päiväunia ja huonompia yöunia, luopuvat tutista suuremmitta kriiseittä vuoden ikään mennessä, vierottuivat hyvin helposti rinnasta 1-vuotiaina (kiinteiden aloitus oli takkuista ja määrät pieniä 10kk asti), 1v jälkeen eivät kakanneet koskaan vaippaan, päiväkuivia 2v ja yökuivia jonkun kk myöhemmin. Mitään askeleista ei ole pakolla otettu, hommat vaan on loksahtaneet näin. Kohta syntyvä nelonen varmaan vetää oman linjansa osoittaakseen kuinka väärässä olinkaan 😊
Anniina Nevalainen
21.4.2016 at 20:28Mä oon itse myös NIIN herkkyyskausien puolestapuhuja! Meidän esikoinen (nyt 2.5v) mm. sanoi viime heinäkuussa mun äidille siellä kylässä ollessaan ja päikkäreille mennessään ”muori, en tarvii tuttia!” jolloin mun äiti ei antanut tuttia ja siitä sit jätettiin tutit pois ja ne meni kalavauvoille :) ja nyt alkuvuodesta tämä sama poika alkoi itse omatoimisesti sanomaan kun on pissihätä ja alettiin käyttämään kalsareita. Aiemmin kyllä osas jo isomman hädän kertoa mutta siitä alkoi myös pissihädän tunnstaminen. Nyt ollaan jo siinä pisteessä että vaippa on vain unilla päällä eikä vahinkojakaan oo sattunut moneen viikkon!
Anniina Nevalainen
21.4.2016 at 20:39Niin ja nyt jälkeenpäin mietittynä esikoinen kertoi omalla tavallaan minull että oli valmis lopettamaan imetyksen. 8kk iässä alkoi imetykset olemaan hankalia eikä poika suostunut syömään rinnalta kun puoli unessa vasta heränneenä. Koko kesän 2014 taistelin hänen kanssaan imetyksen suhteen kunnes heinäkuun lopulla illalla taistelun päätteeksi poika puraisi nännistä niin kobaa että veri valui. Siihen loppui imetys :D joten kai siinäkin jokin herkkyyskausi oli meneillään. Hän oli koko kesän ollut kiinnostunut nokkamukista juomisesta joten imetyksen loputtua poika joi pari kuukautta korviketta nokkamukista kunnes siirryimme lehmän maitoon. Toivon että nyt 6kk tyttäremme kohdalla osaan lukea näitä viestejä vielä paremmin kuin esikoisen kohdalla.
Jenisei
21.4.2016 at 21:54Ompas tänne tullut paljon kommentteja, Luin ne kaikki läpi, jos jollakulla ei olisikaan ollut ongelmaa tutin kanssa vaan sormien imemisen kanssa. :( meillä tyttö (kuukauden päästä 2v) on syönyt nyt puoltoistavuotta kahta sormeaan AINA nukkuessaan, ja on sen ansiosta nukkunut yönsä (12h) jo puolivuotiaasta asti. Ollaan annettu siis imeä niitä sormia omien hyvien yöunien vuoksi. Mutta nyt tosiaan se maaginen 2 vuoden raja alkaa tulla vastaan, ja pelko siitä että hampaat kasvaa vinoon, kun tosiaan ne sormet pysyy siellä suussa melkein koko nukkumisajan aina. :( Mutta pelottaa juuri se vieroitus. Ollaan jo kokeiltu Kynneliä (yms) sellaista pahanmakuista kynsilakkaa (ei toiminut) ja sukkia käsissä (ei toiminut, osasi ottaa pois, vaikka laitettiin klipsuilla kiinni hihaan) ja sormien ’paketoimista’ laastareilla/laastarinauhalla (ei toiminut). Enää jää jäljelle vissiin yöpukuun tumppujen ompelu kiinni.
–
Googlata oon yrittäny hirveästi ja lukea keskustelupalstoja. Löytyisikö täältä vertaistukea muilta lukijoilta, vaikkei nyt tutteihin tämä juttu liittynytkään?
–
Ja vaipoista me yritetään tossa kesän aikana eroon (eli tyttö just sen 2v), mutta katsotaan onnistuuko. jos ei, niin sit siirretään myöhemmäks. ”Pottailua” ollaan ’harrastettu’ heti kun tyttö oppi istumaan, eli jostain n. 8kk(?) iästä asti. Välillä paremmilla tuloksilla, välillä huonommilla. Nyt ostettiin sellainen wc-pytyn supistaja, niin tyttö haluaa mieluummin sille istumaan kuin potalle (tarhassa istuu aina pikkupöntöllä eikä potalla). Mutta joo, tällästä tää vanhemmuus on ainakin tässä kohtaa. Aina joku juttu/vaihe, mitä pitää olla työstämässä… :P
hannah
22.4.2016 at 00:05Meillä keskimmäinen söi peukaloa jo ultrakuvissa. Mutta sormi oli suussa lähinnä nukahtaessa ja jos heräsi kesken unien, mutta tipahti sieltä muuten nukkuessa. Vierottaa koitettiin ihan noin samoin keinoin kuin tekin, kiinni ommellut hihansuut sai aikaan sellaisen raivarin, että oksat pois! Sitten 2,5-vuotiaana lapsen kanssa pystyi jo keskustelemaan niin, että hän itsekin jotenkin alkoi pitää peukalosta luopumista tavoitteena ja kynneli laitettiin yhteisestä sopimuksesta ja hanskat yöksi lisäksi, jottei pahanmakuinen peukalo vahingossa menisi suuhun. Ihmeen kaupalla vieroittuminen kävi kuin itsestään eikä purennassa näy jälkeäkään peukalon imemisestä.
Jenisei
23.4.2016 at 12:31Ah, Oi voi. Mä luulen, että meillä menee juuri sellaiseksi ”huuto-unikouluksi”, sitten siinä vaiheessa kun uskalletaan kokeilla tota hihojen kiinni ompelua… :/
ellei sitten odoteta, että asia olisi keskusteltavissa tytön kanssa, mutta siinä pelottaa just se, että missä kunnossa ne hampaat siinä vaiheessa on ( ja sormet myös (etu- ja keskisormi samanaikaisesti suussa), koska niissä on jo nyt ylitaittuvat nivelet että mahtuvat suuhun ja välillä iho rikki kun hankautuu hampaisiin)… :/
elina
22.4.2016 at 07:59Tästä nyt ei todellakaan ole varmaankaan suurta apua, mutta meillä on kaksi sormensyöjälasta. Toinen lopetti reilu 3 vuotiaana niin että keskusteltiin, ostettiin hänen kovasti haluama pehmo ja laitettiin laastarit. Muutamia iltoja hiukan itki nukkumaan mennessä mutta aika hyvin sujui. Ai joo ja sysäys tähän oli että hampaat olivat painaneet sormiin (etusormi ja keskisormi) jäljet, joita yhdessä kauhisteltiin.
–
No sitten tämä nuorimmainen peukunsyöjä. Pitkä huokaus tähän. Joskus ehkä reilu kaksi vuotiaana yritettiin kuukauden ajan vierotusta ja se oli ihan helvettiä. Eikä onnnistunut. Siitä eteenpäin koitettiin kaiken maailman kehuja ja uhkailuja, mitään pahanmakuista en laittanut. Lopulta poika täytti neljä ja hampaista näkyi että ne ovat vinossa. Koko perheelle tuli vaan semmoinen tunne että nyt on Pakko lopettaa. Se sattui sopivasti samaan aikaan kun Kristalla oli se leukaleikkaus. Hyvänä vanhempana siis kerroin pojalle että hänkin joutuu leikkaukseen jos ei lopeta… Mutta todettakoon että olin epätoivoinen. Ekana iltana hän raivokkaana huusi ja yritti väkisin laittaa peukalon suuhun, mutta ihan fyysisesti estin. Sitten vaan teippailtiin ja laitettiin laastareita ja kyllä se sitten lopulta loppui. Silloin me vanhemmat ja pojan isommat sisarukset oltiin tosi päättäväisiä, että enää syöminen ei ole vaihtoehto.
–
Tässä kohtaa joku tietysti huokaisee että loppu hyvin kaikki hyvin, mutta nyt, noin neljä peukutonta kuukautta myöhemmin, olemme yllättäneet pojan peukku suusta. Ei jumankauta, en kestä. Olen nätisti yrittänyt selittää, että sitä ei enää kannata aloittaa kun ei sitä voi syödä, mutta mutta. Jos vielä kerrankin nään, niin laastari kyllä palaa.
–
Mutta siis kovin kannustavaa vertaistukea en pysty antamaan, paitsi sen, että mielestäni hampaat palautuivat normaaleiksi muutamassa viikossa. En tietysti tiedä miten se on leukaluuhun vaikuttanut, mutta toisaalta lapsi on vielä kai aika muotoutuva tuossa iässä.
Jenisei
23.4.2016 at 12:36Voi ei, tsemppiä teidän perheelle! Meillä nuo huudot ja vieroitukset vielä edessä, hui-jui. Meillä kanssa noi samat sormet (etusormi ja keskari), ja nyt jo välillä iho rikki ja sormet melkein kasvamassa ”vinoon” saatikka sitten ne hampaat. Mutta hyvä, jos hampaat kuitenkin palautui (?) normaaleiksi! :)
vannikkila
21.4.2016 at 21:57Tuttu tunne. Meillä tutti jäi pois joskus 8 kk iässä, kun poika ei enää sillä lailla kysellyt sen perään, ni lopetettiin tyrkyttäminen. Ei itkun itkua. Pehmeänokkainen nokkamuki meillä sen sijaan on yhä – tosin eilen kävi sänkyyn ilman sitä ja iltamaitoa (mut kyllä se maito haluttiin sitten varttia myöhemmin. Ja sai sen. Yksi rajapyykki kuitenkin.). Ja kuivaksiopettelemisen herkkyys? Nooh, me odotellaan suosiolla niitä housuttomia pihaleikkejä :D
–
Ja se ihanin sana – mutta. Mehän (tai ainakin minä, miehen puolesta en voi vannoa) ollaan nyt sitten ihan huuli pyöreänä, kun on selvästi menossa joku vaihe, mutta me ei ymmärretä mikä. Ei siis mitään havaintoa. Meillä on selvä uhmis (kyllä, u-h-m-a-ikä, koska mukana on selvää uhmaa, ei pelkkää tahtoa), mutta vastapallona sit ihan käsittämättömiä itkuja. Ja sellasia herkkisitkuja, ei uhmisitkuja. Tänäänkin piti kotipihassa istua vartti tai ylikin autossa, kun poika halusi syliin, eikä siitä saanut lähteä pois. Me ei ymmärretä.
vannikkila
21.4.2016 at 21:58Niin ja poika siis 1v10kk.
Miia
21.4.2016 at 23:27Minä täällä ihmettelin, että mitäs se haalari haittaa, vetskari auki ja pisulle vaan! Sitten tajusin, että teillä onkin tyttöjä ja asutte ei niin keskellä korpea, toisin kuin me pojan kanssa.
Malina
21.4.2016 at 23:58Meillä oli anoppi kuukauden verran käymässä kun lapsi oli vuoden ikäinen. Tuli sen verran kaukaa ettei vaihtoehtoja kauheasti ollut. Yritin selittää anopille, että lapsi on luopumassa tutista pikkuhiljaa, mutta saa sen toki silloin kun tarvitsee. Tämä ei jotenkin menny jakeluun, vaan anoppi tunki lapselle tuttia suuhun aina kun silmä vältti, vaikkei mitään tarvetta olisi ollut.
Sinä päivänä kun anoppi lähti, hävisi myös joka ikinen tutti meidän kämpästä. Sanoin että mummo vei ne mennessään. Ehkä epäreilua, mutta oli itsellä niin paha yliherkkyyskausi sen kuukauden päätteeksi. Eikä lapsi pahemmin kysellyt tuttien perään.
Henna
22.4.2016 at 07:53Pakko kantaa korteni kekoon, vaikka samantapaisia tarinoita onkin. Uskon herkkyyskautteen ja siihen, että toisilla se on vahvempana kuin toisilla! Esikoinen on syntynyt toukokuussa (samanikäinen kuin teidän Silva) ja sillä oli vuoden iässä selkeä herkkyyskausi tuo tutin suhteen, MUTTA, me ei vaan tajuttu sitä. Muistan myöhemmin ihmetelleeni, että olipas jännä vaihe, kun se ei pahemmin pyytänyt tuttia ja muutenkin pärjäsi ilman. Silloin olisi pitänyt iskeä, mut ei vaan tajuttu :( Jotenkin sitä taisi ajatella, että onhan tässä vuosi vielä aikaa (miten sitä kahden vuoden rajapyykkiä tuijottaakin tosiaan kun piru raamattua??), että onhan se kiva, että sillä tutilla saa sen hiljaiseksi, jos on tarvis. Pakko myöntää. Puolentoista vuoden iässä sit oli tää pakkovieroittaminen. Mentiin metsään ja annettiin eläimille tutit ja tilalle sai pehmolelun. Aika kivuttomasti meni tämäkin (pari yötä huudeltiin), mutta ois menny niin paljon paremmin, jos olis vaan jättänyt sen pois sillon vuoden iässä. Kyllä koin ahdistusta tästäkin ja soimasin omaa tyhmyyttäni.
Pienemmän kanssa meni hyvin samalla lailla ja vähän ennen kahta ikävuotta. Sillä en koskaan havainnut herkkyyskautta ja se oli muutenkin kova imemään tuttia. Kuopuksen kanssa alettiin tietoisesti ottaan tuttia pois ensin päiväkäytöstä (tää meni ihan ongelmitta) ja ruvettiin puhumaan, että P on jo aika iso tyttö ja sit on helpompi kertoa mitä haluaa, kun ei syö tuttia. Sitten vaan yhtenä kertana lähettiin taas porukalla metsään antaan tutit metsän eläimille, oisko ollu oraville ja sinne ne jäi. Tilalle sai pehmolelun myös, mutta sen perään se ei ole ollut yhtään. Ehkä viikon ajan iltaisin aina sanoi, että ”tutti oravalla”. Se meni kivuttomasti. Tässä oli aika tärkeää myös se, että lapset oli iltaisin oikeasti väsyneitä, eikä jaksanut kauan haahuilla sen tutin perään. Asia joka parani molemmilla draamattisesti tutin luopumisen yhteydessä oli yöunien laatu (nukkuivat sen jälkeen hyvin ilman heräilyjä).
Tuo tutin luovuttaminen meillä meni tarinoinnin puolelle (valehtelun :P), mutta uskon että lasten on helpompi käsitellä se näin, kun että vaan otettaisiin pois. Kaveri vei tutit eläinkauppaan eläinvauvoille ja antoi myyjälle lapun samalla (jotta osaisi olla juonessa mukana). Niilläkin meni hyvin. Sitä sitten muisteltiin, että siellä ne pienet eläinvauvat nyt kiitollisina sitä tuttia mutustaa. Herkkyyskauden tunnistaminen olisi varmaan luonnollisempaa, mutta näinkin se onnistuu, jos jossain vaiheessa sit on vaan pakko :) Tsemppiä! (sori kilometriteksti)
Dkhele
22.4.2016 at 11:06Moi. Mieleen jäi kaverin kertomus siitä, että tutit jätettiin ankanpoikasille, koska nehan tarvitsevat niitä enemmän kuin isoksi kasvanut lapsi :) Mielestäni pehmeä ja erittäin kiva tapa. Lapsi luopuu itse jostakin ja on tyytyväinen siitä.
Anne K
22.4.2016 at 11:49Belgiassa on tosi tavallista, että 2-3-vuotiaat syövät tuttia. Lapsilla on tutti usein ulkonakin suussa, eikä sitä peitellä tai piilotella. Belgiassa koulu alkaa 2,5-3-vuotiaana, ja siellä on sellainen tapa, ainakin joissakin kouluissa, että tutin voi jättää koulun pihan puuhun koristeeksi, jos vielä koulua aloittaessa syö tuttia.
—
Halusin kertoa tämän siksi, että tässä tutista luopumisiässä on varmasti myös kulttuurieroja. Suomessa tuntuu olevan niin paljon suosituksia, jota kaikkien tulisi noudattaa, ja toisissa maissa saatetaan suhtautua asioihin vähän rennommin.
Oija
22.4.2016 at 14:08Mä oon ite syönyt tuttia 5-vuotiaaksi ja siitä kiitoksena sain tappihampaat eteen (eli eivät kasvaneet normaalisti). Niin kauan kuin tutti ei haittaa hampaiden kehittymistä, mäkin odottaisin herkkyyskautta, mutta en myöskään haluaisin lapselleni huonoja hampaita noin ”pienen” asian takia. Kumpikaan omista lapsistani ei ole syönyt tuttia, koska ei alkuun maistunut eikä haluttu tyrkyttää. Tissillä ovat roikkuneet sitten senkin edestä :)
Pottahommissa ollaan toimittu tuon herkkyyskausiajattelun mukaan ja se onkin toiminut tosi hyvin. Vanhempi lapsista ilmoitti vain yksi ilta, että nyt hän menee nukkumaan ilman vaippaa ja on ollut siitä asti kuiva. Nuorempi alkaa nyt lähestyä tuota hetkeä, päivät ollaan jo kuivia, yöllä vielä lirahtelee.
Miitu
22.4.2016 at 14:35Meillä jäi isommalla tutti (ja -pullo) n. 2,5-vuotiaana vasta samoihin aikoihin. Tutin osalta sovittiin, että laitettiin toinen muistolaatikkoon keskostuttien kanssa ja toinen vietiin viikkoa paria myöhemmin Ti-Ri vauvalle. Sen verta pitkä reissu tuonne talolle, etten tohtinu riskeerata matkaviihtyvyyttä sillä, että vierottuminen tehdään siinä… Aika oli todennäköisesti oikea, sillä pullo meni yhdessä illassa ja tutti parin yön itkuilla. Voi olla, että olis menny helpomminkin, mutta hemmetin poskihammas päätti puhjeta just sinä yönä, kun oltiin edeltä sovittu, että viedään tutti laatikkoon. Eikä siitä voinu enää oikein perääntyäkään, kun lapsi ite oli vielä illalla ollu alotteellinen sen tutin viemisessä.
–
Saa nähdä, kuinka tämän pienemmän kanssa tehdään. Todennäköisesti aika samalla tekniikalla varmaan yritetään.
pire
22.4.2016 at 20:42Se on jännä miten tutti muodostuu toisille tärkeäksi :) pojalta jäi tutti pois 1v4kk ikäisenä. Ensin ei päivällä kaivannut tuttia,lohduksi riitti äidin syli (on riittäny vauvasta saakka, automaattisesti sen tutin vaan pisti aina suuhun ). Nukkumaan mennessä annettiin tutti. Jossain vaiheessa yöllä kun havahtu hereille ja tutti oli tipahtanut suusta, tarjottiin lohduksi silittelyä/käsi selän päällä. Hieman kahtena yönä vastusteli kun ei tutti tullutkaan mutta se siitä. Tutti ei tosiaan koskaan ollu pojalle ”henkireikä”, ajattelin vaan ehkä tuolloin 1v4kk iässä että nyt pois ennen kuin muuttuu liian tärkeäksi, että sen vuoksi oli ehkä niin kivuton juttu.
nimetön
22.4.2016 at 22:18Voi voi. Meillä tutti jäi pois vasta viime viikolla 3v10kk iässä kun viimeinen yksilö katosi kauppareissulla ja päätettiin et nyt ei todellakaan enää osteta yhtään. Ja vaippa 3v3kk iässä kun päätin että nyt sitä vaippaa ei enää laiteta tai tyyppi on vaipoissa vielä koululaisena.
Ja joo rattaissa kuljetaan edelleen turvallisuussyistä ainakin toistaiseksi, asutaan keskustassa ja kävelemistä on yritetty mutta on vaan kertakaikkisen vaarallista menoa että poika matkustaa tuplien toisessa penkissä ainakin toistaiseksi.
Meillä on tosi ihana vilkas, herkkä ja hyvin herkästi reagoiva, ja ennenkaikkea omapäinen eli jästipää (kuten äitinsä) poika. Uhmaikä alkoi varhain ja kesti pari vuotta ja oli… no kaiken nielevä, järkyttävä, aivan hirveä. Ja pikkusiskon syntymä lyhyellä ikäerolla ei varsinaisesti auttanut asiaa. Onneksi nyt se on aika lailla ohi jo jonkun aikaa ja kaiken parkumisen jälkeen mikä ihana yhteistyökykyinen, huomioonottava ja reipas poika meillä asuu!
Mutta pointti töissä siis että on lapsia joiden kanssa on vaan pakko joustaa joissain asioissa jotta ei lietsoisi tunnekuohuja muutenkin lapselle erittäin rankassa elämänvaiheessa. Jokainen vanhempi jolla tällainen lapsi on tietää mitä tarkoitan :)
krista
22.4.2016 at 23:18Kyllä. Just näin. Niin tietää! Tai siis MÄ tiedän ainakin täsmälleen, mitä tarkoitat <3
Laurakaisa
22.4.2016 at 23:45Pyöräasiaan kommentti: Oman kokemuksen mukaan isompi potkupyöräilijä oppii parhaiten polkemaan tavallista pyörää kun pari kertaa harjoittelee polkemisliikettä niin että aikuinen pitää takapyörää ilmassa. Sit vaan baanalle ilman apupyöriä, niistä ei ole kun haittaa kun tasapainohan on jo hyvin hallussa. Vaikeampaa on jarruttamisen opetteleminen, tai sen ettei joka kerta iske liinoja ihan kiinni, mutta sekin kyllä tulee sit aikanaan. Meillä esikoinen on niin pitkä että hänelle voitiin ostaa kunnollinen isompi fillari suoraan potkupyörän jälkeen, kuopus taas halusi välttämättä ”isojen pyörän” kun siskollakin oli eikä suostunut ajamaan potkupyörällä just lainkaan vaan sillä apupyöräversiolla. On oppinut just just nyt tänä keväänä pysymään pystyssä ilman apupyöriä (Silvan ikäinen lapsi) mutta ei puhettakaan että voisi mihinkään päiväkotiin vielä fillaroida – se entinen potkupyöräilijä taas suhasi saman ikäisenä menemään ihan ongelmitta päiväkotimatkat pyörällä. Tästä viisastuneena sanoisin siis että potkupyöräilyä kannattaa suosia ja jättää se apparivaihe kokonaan väliin. Go go vaan, Silva!
krista
22.4.2016 at 23:55Kiitos! Näin mäkin oon ajatellut. Otin nyt myös isomman potkupyörän sellaista mallia, jossa on käsijarru. Ajattelin, että josko siitä ois kans apua sit myöhemminkin, jos ois ”oikea pyörä” sellainen, jossa ois jalkajarrun lisäksi myös se käsi. Ikään kuin varalta.
A
23.4.2016 at 14:21Yksi vaihtoehto on ottaa pyörä jossa on vaan käsijarrut. Se jalkajarrun opettelu on nimittäin lapselle aika haastavaa (tai lähinnä se ettei iske jarruja päälle koko ajan), toisin kuin käsijarruun ja jaloilla jarruttamiseen tottuneen potkupyöräilijän käsijarruihin oppiminen. Meillä tosiaan lapsella on pyörässä käsijarrut ja nopeasti niiden käyttö opittiin. Sit kun tulee äkkijarrutustarve, niin selkäytimestä tulee jalat maahan jarrutus (mikä ei ole yhtään huono juttu). Noissa ei-ihan-peruspyörissä on yleensä käsijarrut…itse ensin olin ajatuksessa ”pakkohan lapsen pyörässä on olla jalkajarru”, mutta onneksi joustin tästä, sillä käsijarrut on tosi toimiva vaihtoehto.
—
Joo ja sori lukuisista pyöräkommenteissa, oon niin fiiliksissä siitä että tänä kesänä päästään pyöräilyreissuille lapsen kanssa (siis niin että lapsi polkee itse). Pyörä tuli meillä maaliskuun lopussa ja nyt pystyy menemään lapsen kanssa helposti 3-km lenkkejä. Kunhan saadaan rutiini polkemiseen ja päiväkotimatkat (1km suuntaansa) pyöräilyyn, niin uskon että päästään hyvin semmoisiin matkoihin, että 5km säteellä kotoa voidaan liikkua fillaroiden, aivan mahtavaa :D
Mirva / Little Messers' House
24.4.2016 at 10:54Täällä on peukkuilijan äiti……… me ei aktiivisesti tuttua tarjottu kummallekaan ja poika sitä kuukauden pari ihan vauvana lutkutteli, mutta ei mitenkään kiintynyt koskaan niin jätin vaan pois jo alle 6kk iässä. Tytölle kanssa tarjottiin, mutta ei tuntunut kelpaavan sen kummemmin. Sen sijaan ihan vauvana ensin tyttö imeskeli unipupun korvaa ja jossain vaiheessa se peukku eksyi sinne suuhun. Ja sitä nyt imetään. Montessorin kun aloitti syyskuussa, niin siellä olivat kuulemma tytölle sanoneet alussa ettei sais imeä peukku ja toinen oli ihan suruissaan ettei halua mennä kouluun! Ollaan tässä pikku hiljaa kotietu puhua et vaan yöllä nukkuessa saa imeä, ei päivällä ja ehdottomasti peukku pois suusta kun puhutaan. En kyllä tiedä onko se yhtään vähentynyt, sinne suuhun se näyttää eksyvän kovin helposti! En yhtään tiedä et mitä ton kanssa voi tehdä kun tosiaan ei sitä voi poiskaan sahata. Hammaslääkäri sanoi, että etuhampaat on työntyny eteenpäin mut eipä sille mitään voi tehdä, et traumat vaan aiheuttaa lapselle jos siitä peukusta kokoajan jankkaa. tyttö on siis 3v10kk…. jos kellään on vinkkejä niin mielellään otetaan vastaan ;)
Mirva / Little Messers' House
24.4.2016 at 10:56Ja sorry, autocorrect vauhdissa… kotietu = koitettu jne….