Hieman erilainen best nine

Vuosikatsausten aika.

Olen joistain yhteyksistä ymmärtänyt, että nämä vuosikertomukset ovat joidenkin mielestä tylsintä ehkä mitään. Itselleni kuluneen vuoden läpikäyminen on ollut kuitenkin aina tärkeä osa vuoden kulkua ja jopa oman elämänkaaren ymmärrystä. Niinpä aion – vaikka sitten ihan vain itselleni, jos muita ei kiinnosta – jatkaa tätä perinnettäni. Tällä kertaa kuitenkin ihan vähän eri tavalla kuin ennen; ennenhän olen kuukausi kuukaudelta muistellut, että mitä elämässä oli meneillään.

Tämä postaus lähti liikkeelle siitä, kun tein pari viikkoa sitten Instassa tämän ”top nine” -kuvakollaasin, tykätyimmät kuvat siis. Tältä se näytti:

Hienoja kuvia ja hetkiä! Mutta.

Sain mieleeni, että jos kollaasissa olisi itselleni merkityksellisimmät kuvamuistot, kuvakollaasi näyttäisi jonkin verran erilaiselta. Niinpä aloin selata Instaani ja napsin sieltä talteen vuoden minulle merkityksellisemmät kuvahetket. Ihan tietoisesti pidin siis mielessäni, että en valitse parhaita kuvia – vaan sellaiset kuvahetket, jotka vielä jälkikäteenkin erityisesti sykähdyttävät ja tuntuvat tärkeiltä.

Ja askartelin itse niistä kollaasin. Ja se kollaasi näyttäisi (kuvat aikajärjestyksessä) tältä:

Nämä yhdeksän kuvaa saavat tällä kertaa kertoa meidän vuodesta 2018 – ja niistä hetkistä, jotka itseäni ovat sykähdyttäneet.

Yllä vasemmalla.
Vuorokausi Rondassa helmikuussa 2018. Oli niin superihanaa olla vuorokausi kahdestaan, ja nyt se ensimmäistä kertaa (kiitos isovanhempien vierailun) onnistui täällä Espanjassa. Vuorokaudessa oli samanalaista ”aaaah mä en kestä miten ihanaa” -hokemishehkutusta kuin pari kesää sitten ensimmäinen mökkivuorokausi kahdestaan. Tuntui ihan huikentelevaiselta olla ihan vaan kahdestaan. Enimmäkseen istuimme tuossa mielettömässä maisemassa ja katselimme meditatiivisesti vastapäisen kallioseinän puluja ja turistien ja selfie-keppien viertaa.

Aivan uskomaton, sykähdyttävä vuorokausi.

Yllä keskellä.
Mun söpöläinen, vähän taitaa väsyttää. Hetki ennen päikkäriaikaa siis. Kuva on mun mielestä vaan just sitä, mitä tämä lapsiperhe-elämä joskus on. Kukkaseppele päässä tässä vaiheessa nurinpäin ja mököhuulet törröllään – vähän niin kuin olisi jatkanut bileitä vähän liian lähelle pilkkua.

Yllä oikealla.
Viralliseen top nineen pääsi useampia blogigaalavoittokuvia – ja se oli tieysti hienoa! Mutta kun katselin Insta-kuvavirtaani, kaikkein sykähdyttävin kuva oli kutenkin tämä. Kotiin paluu. Juhlat takana ja olo ihan pöllämystynyt, iloinen tietysti. Mutta gaalahumun rinnalla (en oikein ikinä ole kotonani niissä enkä keksi kenellekään mitään sanottavaa) sain taas vahvan tunteen, että juuri näin olen onnellisimmillani. Omat rakkaat sylissä ja kahvikuppi edessä.

Keskirivissävasemmalla.
Aamuhetki viime lopputalven Espanjan-kodin parvekkeella. Nuo olivat jotenkin niin tähtihetkiä. Oikeastaan jotenkin hassusti huomaan nyt ikävöiväni viime kevättä, se oli hienoa aikaa.

Keskirivissä keskellä.
Tuossa kuvassa on niin paljon! Ensinnäkin se on tietysti kotiin paluu, kotimaahan! Mehän ihan pursusimme kotimaanrakkautta oikeastaan koko kesän ja syksyn. Kaikki Suomessa tuntui niin ihanalta ja tärkeältä, ja olimme niin läpikotaisin onnellisia ollessamme taas puutalokotona. Tässä kuvassa ollaan matkalla siihen ihanuuteen.

Ja sitten toisena (ja tärkeimpänä) se nykyisin jo harvinaiseksi käynyt hetki, että lapsi nukkuu päiväunet sylissä noin. Joskus vauva-aikana päikkärit nukuttiin aina noin, Manducassa tavallisesti. Siinä sitä hytkyteltiin ja ehkä vähän toivottiin, että oispa mulla edes joskus aikaa, että joku ei roikkuisi mussa. Ja sitten ihan pieni hetki myöhemmin sitä tajuaa, miten kiitävänohimeneviä ne ajat olivat! Nyt sylipäikkärit ovat harvinainen luksus. Oliko tämä viimeinen kerta, kun tämä rakas nukkui unensa äidin sylissä tuossa asennossa…? Niisk.

Keskirivissä oikealla.
Tuo uskomaton kesä! Ensimmäistä kertaa varmaan 7-8 vuoteen minäkin uskaltauiduin polskimaan luonnonvesissä (ilman uimakoiraakin). Tuossa kuvassa oltiin ilta-auringossa. Täydellinen hetki täydellisestä mökkireissusta.

Alarivissä vasemmalla.
Käy Muumilaaksoon! Oli jo loppukesä ja kesän viimeisiä lämpimiä viikonloppuja. Hetkestä ja viikonlopusta teki merkityksellisen lasten onni, joka säteili aikuiseenkin. Meillä oli ihan superhieno viikonloppu Naantalissa, tässä kuvassa se oli juuri vasta aluillaan; oltiin tultu muistaakseni perjantai-iltana ja oltiin esimmäistä kertaa kävelemässä satamassa ja katselemassa iltaruoan paikkaa.

Alarivissä keskellä.
Harvinaislaatuinen kuva siinä mielessä, että siinä vilahtaa mulle tärkeitä ihmisiä, jotka tavallisesti eivät juurikaan esiinny blogissa. Sotkamon kirpsakassa syksyssä ollaan ja pelataan polttopalloa koulun pihalla.

Alarivissä oikealla.
Lunta, lunta lunta! Tämä hetki oli ihan supertärkeä sekä lapsille että minulle. Me haettiin yllärinä lapset pulkalla hoidosta kotiin, ja illalla mentiin vielä pulkkamäkeen! Lapset ovat jo pidempään kaipailleet lumileikkejä ja tuntuu ihan superihanalta, että saatiin juuri ennen tämän talven Espanjaan lähtöä minipieni annos niitä. Koko tuo hetki oli sellaista hersyvää kikatusonnellisuutta koko meidän porukalta.

Tässä meidän vuoden kodak-momentit siis, hehe. Vuosi ei ollut niin supervauhdikas kuin jotkut vuodet ovat olleet – joskus kun vauhti on tuntunut siltä, että päätä huimaa. Mutta paljon on mahtunut hyviä hetkiä mukaan ja noita kuvia kun katsoo, tunnen onnellisuutta ja kiitollisuutta tästä kaikesta.

Elämästä ja siitä, mihin kaikkialle se on tuonut ja mitä antanut!

Haluan myös kiittää teitä taas yhdestä vuodesta! Tässä yhteydessä on myös aika tavallista kurkistaa blogin vuoteen – tänä vuonna olen kirjoittanut tänne 257 kirjoitusta. Google Analytics on ollut mulla viime vuosina aika vähällä käytöllä (pidän blogin henkeä tärkeämpänä kuin lukuja), mutta tätä varten klikkasin sen auki ja palautin unohtuneen salasananikin, heh.

Blogia on luettu vuonna 2018 huikeat 1 829 139 sivun verran. MILJOONA KAHDEKSANSATAATUHATTA, ihan hullua, mun pää ei riitä sitä tajuamaan. Lukijoita on ollut tänä vuonna 186 350 ihmisen verran. Osa tietysti tulee ja menee tai käy vain lukemassa jotain juttua – mutta noin 20 % aina on teitä (minulle tärkeimpiä) vakkareita, jotka ovat mukana pitkään ja säännöllisesti – eli arviolta 37 000 ihanan ihmisen verran.

Mä arvostan ihan valtavasti, että kaikki nämä vuodet te olette kulkeneet meidän perheen kanssa, ja tosi moni teistä tuntuu ihan tutuilta jo. Täällä blogissa on ihana henki ja se on minulle ihan hurjan tärkeää; se on oikeastaan juuri se syy, miksi jo kohta seitsemän vuotta olen tätä blogia kirjoittanut.

Okei nyt herkistyn. Ihan sydämestä lähtevä vilpitön kiitos siis. Kiitos, kun olette olleet meidän tässäkin vuodessa mukana <3

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Aiempia vuosia (vau, miten paljon näitä on! kääk, mitä nostalgiaa!) täällä:
Vuosi 2017 kuvina.
Vuosi 2016 kuvina.
Vuosi 2015 kuvina.
Vuosi 2014 kuvina.
Vuosi 2013 kuvina.
Vuosi 2012 kuvina.

25