Hoitovapaan loppusuoralla

Taaperon päivähoitohakemus kliksahti tietoavaruuteen viime viikolla – klik. Ja siitä alkoi mulle jotenkin selkeästi sellainen henkinen loppusuora tälle elämänvaiheelle.

Eikä silleen ”phuuh jaksaa jaksaa” -mielessä vaan silleen ”noooouh, kohta ei olla enää täällä leikkipuistossa siilisämpylöitä leipomassa!”

Yhtäkkiä kevät tuntuukin ihan älyttömän lyhyeltä, liian lyhyeltä! Maaliskuu on jo oikeastaan mennyttä, huhtikuu vilahtaa kaikkine poikkeusaikatauluineen (lasten synttäreitä, leirikouluja, harrastuskisoja, pääsiäinen) todennäköisesti sekunnissa ja toukokuuta nyt ei kannata ajatellakaan, se on jo ihan kesäsekoilua.

Mitä mitä mitä, tämähän loppuu tämä hoitovapaa! Sellainen ikuinen pitkä päivien ja viikkojen suora ei olekaan yhtään ikuinen vaan ihan silmänräpäyksenlyhyt.

Ja joo joo joo totta kai tiesin sen aiempien lasten osalta – heidän kauttaan just hyvin tuntee sen lapsuusvuosien silmänräpäysnopeuden. Se on itse asiassa ollut olennainen osa tätä eloa kolmannen lapsen kanssa: osaa pysähtyä, nauttia ja riemuita, kun jotenkin ihan selkäytimessä asti ymmärtää, miten sekunnissa lapset kasvavat pikkukääröistä touhutaaperoimisen kautta reippaiksi koululaisiksi. Mutta mitä mitä mitä, näköjään tämä ajankulu on ihan yhtä nopeaa (vai nopeampaa?) kolmannen lapsenkin kanssa.

Ehkä se onkin jäänyt tässä ajan lineaarisuuslaskelman yhtälössä ymmärtämättä, haha.

Sivuhuomautus: minuutin päästä voin soittaa Kelan puhelinpalveluun. Näköjään mun hoitorahat on maksettu tänä vuonna jollain ihan jäätävällä veroprosentilla. Huomasin sen tämän tekstinkirjoituksen sivutuotteena. Pitäkää peukkuja!

Sivuhuomautus 2: Kela vastattiin hetkessä ja linjan päässä oli auttamishaluinen ja ystävällinen henkilö puhelimessa. Nyt jonotan verohallintoon, kymmenen minuuttia jonotusta jo takana. Älkää sanoko, että hoida netissä, kun sieltä ei onnistu tämä case. Että haha joo pitäkää vaan edelleen niitä peukkuja!

No niin, takaisin postauksen pariin lamaannuttavan hissijonotusmusiikin tainnuttamana.

Ajankulku! Se selvästi kulkee eri tavalla kuin Verohallinnon puhelinpalvelun jonotuksessa.

Kolmas lapsi tosiaan toi (ja tuo edelleen) takaisin sen kaiken, mitä kahden isomman kasvaessa oli jo hiljaa lipunut pois oman elämän piiristä. Sen, mikä on vähitellen aikasyklien rullaillessa muokkaantunut hiekkakakunlapioimisesta ja keinuvauhdinannosta synttärimatkaksi Wembley Areenalle lempiartistin keikkaa katsomaan.

Ja yksi kolmen vuoden osanen tässä aikasyklien jatkumossa on tietysti ollut tämä pienen kanssa kotona oleminen: ensin vauva rinnalla, myöhemmin iloinen vauhtitaapero kuralätäkössä pomppimassa.

Jos tämä olisi video elämästä, nyt voisi vilahtaa kaikenlaisia tuokiokuvia hoitovapaalta: miten tulee se hienoin hiekkakakku, miten leikkipuiston laululeikit innostavat hurjaan tanssiin, miten väsytaapero lopulta kannetaan kuraisena autoon, miten syvään vanhempi lopulta huokaa ja kahvi lorahtaa kuppiin, kun taapero on kesytetty päiväunille.

Tämän kuvan otsikko on ”toiveajattelua”.

Voi haikeus! Onhan tässä tulossa tosiaan yksi iso aikakauden loppu ja kesän jälkeen taas uudenlaisen arjen opettelu. Jopa työpaikkailmoitukset (whhaat?) ovat ilmestyneet Insta Storyjen mainoksiini (ja koska niitä klikkailen, niitä tulee aina lisää), vaikka todennäköisin suunnitelmani syksylle on kirjoittaa yksi kirja tossa loppuun (haha) ja samalla aktivoida lisää friikkutöitä kalenteriin.

Jollain tavalla kutsuva (ja samalla kauhistuttava) olisi kuitenkin myös joku pieni kuukausipalkattu määräaikaispätkä, jos sellainen jostain taivaankolosta sattuisi eteen tupsahtamaan. Ei ole tupsahduksia kyllä kuulunut.

Mutta haikeuden lisäksi on tietysti myös se kokemus siitä, miten uusi arkielämänvaihe tuo sitten taas uudenlaiset nostalgiset kokemukset. Ei ehkä leivota leikkipuistossa siilisämpylöitä (tai ehkä leivotaankin! suunnitelmissa on yksi arkivapaa ja pääseehän silloin leikkipuistoon!), mutta sen sijaan tulee krokoreppu selässä hoitoon reippaana tallustamiset, päiväkodin metsäretkipäivät, joulujuhlat ja kevätjuhlat, uudet kivat aikuiset ja lapset taaperon ja vanhempien elämään, ja paljon paljon kivoja juttuja päiväkotilaisen elämässä.

Se liukuma siitä, miten jotkut asiat soljuvat käsistä pois ja jotain muuta tulee tilalle.

Viimeinen hoitovapaakevät kuitenkin menossa täällä, ihanuudella ja myös hiipivällä haikeudella kuorrutettu. Tällainen olet, elämä!

Sivuhuomautus 3: Myös Verohallinnossa oli ihan yhtä auttamishaluinen ja ystävällinen henkilö puhelimessa. Asia hoidettu ja saan jopa takaisin liikaa maksetut verot, ihanaa!