Mietin eilen illalla ennen nukahtamista – älkää kysykö miksi – Hotelli Kuusamoa.
Lapsuusmuistojen sivulauseissahan tämä on vilahdellutkin; asuimme siis lapsena aivan Hotelli Kuusamon kyljessä. Se taisi olla siihen aikaan Kuusamon keskustan ainoa hotelli, tai hmm joku matkustajakoti siellä taisi sen lisäksi olla.
Tiedättekö sen hotellin? Kolme kelohonkaa siinä edessä, ja joku outo kodan (?) muotoinen törötin katossa. Edessä iso parkkis, sen läpi pyöräilin päivittäin. Siinä Rippe-koira puraisi minua polvitaipeesta. Au.
Lapsen silmiin koko hotelli oli yhtä aikaa kiehtova mutta myös jotenkin… …epämääräinen. Sanoisin ehkä ”syntinen”, jos se ei kuulostaisi niin kummalliselta. No, ihan yhtä kummalliselta tuo ”epämääräinenkin” kuulostaa. Mutta vähän niin kuin sellainen samanlainen mielikuva kuin jostain amerikkalaisen elokuvan tienvarsimotellista nykyään.
Yritin päästä eilen illalla sen 80-luvun alun kuusamolaislapsen sielunmaailmaan – mikä siinä hotellissa oikein oli?
Ainakin vieraita ihmisiä. Sellaisia ei-kuusamolaisia; sellaisia, jotka eivät olleet kenenkään tutun äitejä tai isiä tai sukulaisia. Joskus ne (tai lapsen mielestä siis aina) puhuivat vieraita kieliä. Ja siis siellä ne vaan yöpyivät hotellissa eivätkä omissa kodeissaan. Miksi ihmeessä?
Tosi epäilyttävää. Ihan varmasti joivat alkoholiakin. Polttivat tupakkaa.
Tajusin: me ei ikinä yövytty lapsena hotellissa. Lomilla oltiin mummolassa, ja kesälomamatkoilla yövyttiin tutuilla tai ainakin kerran jossain mökkikylässä – yhtenä kesänä oli vuokrattu asuntovaunu (mun vaatimuksestani; Kuusamossa oli ollut joku asuntovaununäyttely ja olin sen jälkeen vakuuttunut, että asuntovaunu on parasta ikinä mitään). Muistan edelleen, miten isä ajoi motarilla viittäkymppiä ja muut autot tööttäilivät ja näyttivät keskisormea.
Mutta joo, hotellikokemukseni rajoittuivat siis muutamaan ”hotkussa” järjestettyyn juhlatilaisuuteen, jossa istuttiin jäykkinä valkoisilla pöytäliinoilla katetuissa pöydissä. Leikkihuone siellä oli, jossain maan alla. Se oli pimeä paikka, siellä oli pitkä liukumäki ja jotain… …meinasin sanoa pallomeripalloja, mutta ne taisivat ollakin jotain pehmeitä tyynyjä. Jotain sellaista kuitenkin.
Sinne ei olisi tietysti saanut mennä, jos ei ollut hotellivieras. Mutta ihan yhtä itsestäänselvästi me sinne salaa tietysti mentiin.
Me ei muuten myös koskaan syöty ravintoloissa. Siis silleen niinku ikinä koskaan milloinkaan. Muistan ikuisesti, kun kerran kouluikäisenä (luultavasti kuudennella luokalla) kävin kaverin perheen kanssa Kuusamon Martinassa. Siellä oli jotain kummallista lehtipihviä. Yrttivoita päällä. Tosi eksoottista, puhuin siitä pitkään. Teininä käytiin silloin tällöin Martinassa syömässä sipulirenkaita.
Hampurilaisravintola Kuusamoon tuli, kun olin muistaakseni ysillä tai lukiossa. Rolls. Hampurilaista (yih sentään; aivan liian outoa) en koskaan suuhuni laittanut, mutta nyhersin ranskiksia ja join cokista ja pidin kavereiden kanssa sellaista tyypillistä teinityttömeteliä.
*******
Olen usein ajatellut, miten maailma on muuttunut niin kovasti oman äitini lapsuuden ja minun lapsuuteni välillä. Mutta ei läheskään niin paljon minun lapsuuteni ja meidän tyttöjen lapsuuden välillä.
Äitini oli 37-vuotias minut saadessani ja minä samanikäinen Seelan syntyessä. Eli teoriassa äitini ja minun lapsuuden, ja vastaavasti minun omani ja meidän tyttöjen lapsuuden välillä on saman verran vuosia.
Äitini lapsuudessa 40-luvulla ihan oikeasti ei perheessä ollut välttämättä kenkiä jokaiselle lapselle. Ei sisävessaa tai juoksevaa vettä. Äitini muistaa, kun maistoi ensimmäistä kertaa tomaattia. Se oli kuulemma tosi pahaa – ei ollenkaan sellaista kuin tutut perunat, porkkanat ja lantut.
Minun lapsuudessani oli My Little Ponyt ja Turtlesit. Käytiin ostamassa R-kiskalta jätskiä. Tuntuu, että se ei monilta osin juurikaan eroa meidän tyttöjen lapsuudesta.
Toisin kuin äitini lapsuus, johon ero on aivan massiivinen.
Ei ihmekään, että joskus ei ihan täysin ymmärretä toistemme ajatuksenjuoksua.
Mutta sitten taas, kun tajuaa vaikka nuo omat lapsuuden hotelli- ja ravintolamielikuvat – ihan näin yksittäisinä asioina. Että meidän tytöt vetävät naan-leipää ja kormakanaa ihan peruksenaan. Silva on käynyt jo vatsassaollessaan Vietnamissa, ja sen jälkeen Italiassa, Thaimaassa, Tallinnassa ja Espanjassa.
Minä kävin eka kerran Teneriffalla viidennellä luokalla äidin kanssa. Sitä ennen olin käynyt pari kertaa ”rasvaretkellä” Haaparannassa. Ennen täysikäistymistäni olin käynyt ulkomailla (mukaanlukien Ruotsin ja Tallinnan) yhteensä kolme kertaa.
Oma lapsuudenmaailmani keskittyi Kuusamoon sekä mummolapaikkakunnille Posiolle ja Kittilään. ”Muu Suomi” oli lähinnä Linnanmäki, Särkänniemi ja Puuhamaa. Ja ”ulkomailla” tapahtui kauheuksia, kuten Olof Palmen murha (josta mulla ikuiset traumat) ja Ceaucecu (jonka teloituskuvan näen myös ikuisesti verkkokavoillani).
Että onhan meidän lasten maailma varmaan aika eri tavoin muodostunut jo ihan jostain syväperusteiltaan. Alkaen ihan tyyliin siitä, että kaikilla ystävillä ei ole samanlainen ihonnväri.
Mun mielestä lasten saamisen jälkeen on aina ollut jotenkin jännää se ajatus, että tämä meidän elämä on nyt se, mikä näille lapsille tulee olemaan elämänmittaisesti sitä normaalia. Että tällaista se elämä on silloin, kun se on ihan tavallista.
Sen varaan tavallaan rakentuu näiden lasten elämässä kaikki. Sitten sitä tietysti teini-iässä ja aikuisena ravistellaan ja lopulta löydetään se oma tapa elää.
Ja se on sitten taas seuraavan sukupolven normaalia.
1
Toorie (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 16:08Hahhaa, me ollaan menossa hotkuun muutaman viikon päästä, kun Kuusamossa vietetään Olutfestareita. Sinne ja Karhujuhlille etsittiin aina aidasta sopivaa koloa, josta alueelle pääsi livahtamaan :D Hauska lukea sun Kuusamofiilistelyjä, itse vietin teininä siellä paljon aikaa kun serkkulikat siellä asuivat.
nenone (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 16:31Ihanasti tuo Tallinna lueteltu tuonne muiden maiden sekaan yhtenä ”maana” :D Viro taitaa olla meille suomalaisinne yhtäkuin Tallinna :)
Kristaliina
15.6.2015 at 16:40Hahahaha, joo ajatuskatkos :) Itse asiassa mulla oli tuota kohtaa kirjoittaessa sellainen lyhyt ”hmm, pitäiskö mun nyt tajuta jotain” -hetki, mutta sitten en kuitenkaan tajunnut :D
Ainoa_Huutaja
15.6.2015 at 17:23Mikä on rasvamatka?
Amma
15.6.2015 at 17:36Ruotsin puolelta Haaparannasta haettiin tooosi halpaa margariinia. Koska esim. Oulusta autolla lähteminen ja öbaut peräkontillisen margariinia tuominen takaisin on vaan silkkaa säästöä.
Kristaliina
15.6.2015 at 20:17Mä huvikseni laitoin googlemapsiin Kuusamo – Haaparanta. J*mankauta 290 km per suunta!!! Eikä siellä edes siis yövytty vaan käytiin päiväreissuna ajamassa 600 km jotain hemmetin margariinia hakemassa :D :D :D
Niin ja tietty myös sellaista karkkinauhaa, Snören tai jotain!
Kyllä kannatti :D
Nii
18.6.2015 at 12:39Mehän tehdään edelleen j*mankauta 600km päiväreissuja kaupungissa :) Ei tosin ihan margariinin perässä, mutta monesti kyllä esim. lääkärikäynnin takia tai lauantaishoppailureissuja. Ja kyllä se oikeasti kannattaa, jos ei ole kaupungissa paikkaa missä yöpyä. Tulee äkkiä hintaa lääkärikäynnille, jos lähtee hotelliyölle. Kun ei se potilashotellikaan ihan ilmainen ole. Mutta harvakseltaan näitä toki on, yleensä yritetään saada lääkärit maanantaille/perjantaille ja viettää sitten kaupunkiviikonloppua. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja sitten tulee näitä, että lähdetään klo 7:00, käydään toisella aamupalalla ja lääkärissä 10-11 aikaan, mennään lounaalle, vähän shoppaillaan ja lähdetään 15-16 välillä kohti kotia ja iltapalalla/päivällisellä ollaan kotona 18-20 välillä. Normisettiä!
aani
15.6.2015 at 17:28Olen miettinyt paljon samoja asioita. Esimerkiksi sitä, että tunsin lapsuudessani yhden ihmisen jonka vanhemmat oli eronneet ja hämmästelin sitä että pianonsoitonopettajani asui vuokralla. En oikein ymmärtänyt konseptia: joku siis asuu talossa jota ei omista? Kerrostalossa vieraileminen oli aina tosi eksoottista ja pizzalla käytiin kahdesti vuodessa.
Nyt oma kouluikäiseni asuu uusperheessä kerrostalossa ja suurin osa kavereidenkin vanhemmista on eronnut. Ulkona syödään vähintään kerran viikossa ja lempiruokaansa on meksikolainen, sushi ja vietnamilainen. Mä söin muistaakseni kiinalaista ekan kerran lukiossa.
Aamuruuhka (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 17:33Hassua, itse taas olen syntynyt 90-luvun puolivälissä ja äitini 60-luvulla, ja kyllä siinä välissä on muuttunut ihan älyttömästi, mielestäni paljon enemmän kuin esim. 40-luvun ja 70-luvun välissä. Kummitätini on myös syntynyt 60-luvulla, ja hänen lapsuudenkodissaan ei ollut vesivessaa vaan huussi, vaikka koti sijaitsikin ihan Vantaalla. Vielä 60-luvun lopussa sanomalehdissä pohdittiin, onko jääkaappi välttämätön, ja puhuttiin neekereistä. Minä taas olen käyttänyt nettiä jo ennen kouluikääni, ja kuulun juuri ja juuri diginatiivisukupolveen, jonka ei ole varsinaisesti tarvinnut juuri opetella tekniikan käyttöä, vaan sen käyttöön on ikään kuin syntynyt. Sinun lapsesi kuuluvat tuohon sukupolveen vielä paljon vahvemmin, ja tulevat aivan varmasti vielä pohtimaan järkyttyneenä, minkälaista oli elämä, kun nettiä ei ollut.
Internet ja maailman teknistyminen on muuttanut koko olemisen tapaa, ajattelua ja ymmärrystä, välimatkoja, ihan kaikkea. Jos tuohon sukupolveen on syntynyt, on vaikea ymmärtää muuta. Vaikea ymmärtää, mistä kolmekymmentä vuotta sitten tiesi, onko joku kauppa auki vai ei, miten jonnekin paikkaan mentiin, milloin bussi tulee pysäkille, minkälainen sää on juhannuksena, missä on vapaita työpaikkoja, mitä tehtiin kun eksyttiin, miten saatiin kaupungilla oleva kaveri kiinni. Järkitasolla tietää, miten näissä tilanteissa on toimittu, muttei silti aivan ymmärrä. Vaikka sinä et siis näkisi kovinkaan voimakasta kuilua oman lapsuutesi ja lastesi lapsuuden välillä, usko pois – he kyllä näkevät :D
Itse saan ensimmäisen lapseni vuoden loppupuolella, ja tuntuu, että meidän lapsuutemme tulevat olemaan hyvin samanlaiset – ikäeroakin on tosin vain 20 vuotta. Olemme molemmat syntyneet digiaikaan emmekä todennäköisesti kumpikaan aivan ymmärrä/muista, minkälaista oli elämä ilman nettiä. Kuilua vähentää luultavasti myös se, että itse synnyin pääkaupunkiseudulle ja luokallani on aina ollut maahanmuuttajaoppilaita ja muiden uskontojen edustajia ja niin edelleen. Joskus kuilua vanhemman ja lapsen välille muodostaakin ehkä vuosia enemmän ympäristön tuoma ero. On vaikea kuvitella, mitkä ovat sellaisia asioita, jotka tulevat olemaan omille lapsilleni täysin erilaisia, kuin itselleni. Tietysti lapsuuteni vanhanaikaisille kännyköille ja ysärivaatteille naureskellaan, mutta isompia asioita en vielä keksi. Luultavasti lapseni tulee kuitenkin ihmettelemään sellaisiakin asioita, joita en itse keksi ihmetellä.
Vaikka äitini ja minun lapsuuteni välillä onkin suuri kuilu, ei äitini ja minun välillä silti ole tällaista kuilua. Enemmän ehkä merkitsee se, jumittuuko lapsuuden maailmaansa vai ei. Äitini kuitenkin käyttää älypuhelinta, Whatsappia ja Facebookia sekä on korkeasti koulutettu ja matkustelee. Hänen lapsuudessaan puhuttiin vielä neekereistä, mutta se ei tarkoita, että hän puhuisi enää niin. Jos taas ei sopeudu muutokseen vaan haikailee lapsuutensa aikaa, kuilu omiin lapsiin kasvaa varmasti. Tämä on kyllä hauska aihe pohtia, huvittavaa miettiä, mille oman lapsuuden piirteille seuraava sukupolvi nauraa :D
Kristaliina
15.6.2015 at 18:39Mä kans kirjoittaessani mietin tätä netti- ja someulottuvuutta – se on aika varmasti se isoin muuttunut tekijä tosiaan tässä viimeisten vuosikymmenten aikana. Itse en vielä yläasteellakaan valinnut atk:ta, koska en voinut ymmärtää, miten mä sitä mukamas voisin tarvita :) Sitten lukion jälkeen opiskeluissa oli ensimmäiset meiliosoitteet ja niin edelleen. Vielä kun tein friikkutoimittajana töitä, mulla oli kotona (vuosituhannen vaihteessa) kone, mutta ei nettiyhteyttä. Menin sitten aina disketin (korpun?) kanssa lähettämään juttua jonnekin nettiyhteyden päähän. Nyt tuntuu ihan älyttömältä :) Ja siitä on niin lyhyt aika kuitenkin!
Mutta että missä muutos on ollut isoin – sille ei varmasti voi ihan objektiivista vastausta antaa. Mä kuitenkin suht voimakkaasti väitän, että 40-77 veis kirkkaasti voiton 60-90:stä. Kun miettii, mun äiti on syntynyt Talvisodan loppuessa, mutta sitten alkoi Jatkosota ja vielä Lapin sota (siellä pohjoisessa kun asui) hänen ollessaan 4-5 -vuotias. Rovaniemi poltettiin, Kuusamo poltettiin. Äidin ikätovereita lähetettiin sotaorvoiksi Ruotsiin – sodan jälkeen palatessa olivat unohtaneet kotinsa ja suomen kielen… Aaa joo ja partisaanihyökkäykset, joissa ei säästyneet naiset eikä lapset… Aikamoista – ja kuitenkin aika lähellä meidän historiassa. Tai siis että itse pystyn hyvin helposti kuvittelemaan, millaista elo on ollut 60-luvun Suomessa, mutta 40-luku tuntuu olevan Jotain Ihan Muuta. Ei melkein voi edes tajuta Suomessa tapahtuneeksi… Kun mä synnyin -77, oltiin kuitenkin jo ”melkein 80-luvulla”. Eli mun lapsuusmuistot on sitä kasarin My Little Pony -aikaa, 70-luvun puolelta en todennäköisesti muista juuri mitään.
Hehe menipä syvälle tuota pohdintaa :) Mutta joo tällaisia mietin kirjoittaessani, mutta en ihan hehtaaribloggausta sentään halunnut tehdä :)
Aamuruuhka (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 22:20Muutoksen näkyminen riippuu tosiaan ihan hirveästi siitä, missä on asunut. Ja sodat näkyivät tietysti ihan mielettömästi joidenkin elämässä, mutta itse en jotenkin ajatellut niinkään yksittäisiä lapsuuskokemuksia, vaan maailman yleistä muuttumista. Äitini ja hänen äitinsä lapsuudet olivat varmasti erilaisemmat kuin jos verrattaisiin itseni ja äitini lapsuutta, mutta maailma taas on kuitenkin mielestäni muuttunut jälkimmäisessä välissä enemmän (huom. ei Suomi, vaan ihan koko maailma. Siinä missä sodat ovat historiassa lyhyt ja melko usein toistuva tapahtuma, digitalisaatio on muuttanut koko maailman olemista radikaalisti ja luultavasti aika pysyvästi). Mummoni eli todella köyhän lapsuuden, mutta lähes samanlaista köyhyyttä oli kuitenkin vielä 70-luvulla äitini lapsuudessa, vaikkei juuri minun äitini sitä kokenutkaan. Samoin kuin ulkovessoja, jääkaapittomia koteja, kengättömiä lapsia, kauppa-autoja, ja niin edelleen.
40-luvulta 80-luvulle onkin toki pidempi väli, kuin 60-luvulta 90-luvulle. Jos raja vedetään vuosiin 50-80 ja 70-00, muutos näkyy ehkä selvimmin. Sota-ajan eläneiden vanhempien ja näiden lasten välillä on aina ja kaikissa kulttuureissa syvä kuilu, sillä sotaa kokematon ei sitä voi ikinä kuvitella. Luulen, että 40-50-luvun lapsuuskokemuksissa oli ehkä enemmän vaihtelua, kuin nykypäivänä: nykyään joka kodissa on jotakuinkin samat mukavuudet (juokseva vesi, jääkaapit, ruuanlaittovälineet) ja eriarvoisuutta tasoitetaan tulonsiirroilla, mutta ennen oli varakkaita perheitä, joilla oli melko modernejakin mukavuuksia eikä elämä välttämättä niin radikaalisti eronnut nykypäivän helposta elämästä, mutta toisaalta oli maalaisperheitä, joissa lapsia vielä kuoli kulkutauteihin ja saatettiin kärsiä jatkuvasta nälästä… Erot riippuvat siis loppujen lopuksi paljon ihan yksittäisistä kohtaloista. Minä ja äitini kasvoimme aivan samalla alueella, itseasiassa vielä samassa talossa pääkaupunkiseudulla, joten erot tuntuvat jotenkin korostuvan. Niin moni asia oli muuttunut äitini lapsuudesta.
Mutta joo, kaipa nämä muutokset tuntuvat aina vahvimmilta itseen verratessa, ja melko lähihistoriassakin sijaitsevat tapahtumat tuntuvat uskomattomilta, jos niitä ei ole itse kokenut. Tuskinpa mun mummokaan ajatteli kasvattavansa lastaan kovin erilaiseen maailmaan, kuin missä itse kasvoi, ja äiti taas ajattelee kasvaneensa ihan eri maailmassa :)
Kristaliina
16.6.2015 at 13:49Hmmm no mä en ehkä kuitenkaan laskisi sotia yksittäisen ihmisten lapsuuskokemukseksi; en kyllä ole mikään sotahistorioitsija, mutta veikkaisin, että kyllä ne aikalailla joka ikistä suomalaista 40-luvulla koskettivat. Kai. Esimerkiksi Helsinki pommitettiin vuonna 1944 (mun äiti silloin 4-vuotias). Niin ja jos katselee vaikka kuvia Helsingistä 40-luvulta. Tyyliin että hevosillahan silloin liikuttiin eikä autoilla :) Jos vertaa, että suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa aika lailla nollapisteestä silloin alettiin rakentaa kohti nykyistä – musta tuntuu, että se muutos, että soitetaanko kännykällä vai lankapuhelimella on hyttysen ininää ton muutoksen rinnalla :) Vaikka viimeisten vuosikymmenten digihommat tietysti mullistavia ovat olleetkin, silti en pitäisi niitä niin mullistavina kuin mitä yhden ihmisiän aikana muuten tässä maassa on ehtinyt tapahtua :)
Aamuruuhka (Ei varmistettu)
16.6.2015 at 20:56Joo, en kyllä tarkoittanut, että sodat olisivat mitenkään yhden ihmisen kokemus, vaan lähinnä sitä, että Suomen sodat ovat maailman mittakaavassa aika pieni, ohimenevä juttu, ja kyllä se nyt aika paljon vaihteli, kuinka paljon sota vaikutti elämään. Oma mummoni on tosiaan syntynyt 40-luvun alussa Helsingissä, eli hän oli muutaman vuoden ikäinen sotien loppuessa, eivätkä ne näy hänen lapsuusmuistoissaan mitenkään kovin vahvasti eivätkä ole niitä pääjuttuja, mitä hän muistelee. Vaikka sodat vaikuttivat tuon ajan Suomeen vahvasti, oli ainakin minun mummoni vielä niin pieni sotien aikaan, ettei edes muista niitä. Ja ei hän ainakaan ole kaupunkilaistyttönä ikinä juurikaan hevosella liikkunut, vaan lähinnä jalan, autolla, busseilla ja ratikoilla.
Koko maailman digitalisoitumisessa ja internetin synnyssä on kyse maailman melko pysyvästä muuttumisesta radikaalisti erilaiseksi, eikä siitä, millä välineellä soitetaan. Meillä on parin klikkauksen päässä kaikki maailman tieto, parin klikkauksen avulla saamme yhteyden maailman toisella puolella oleviin ihmisiin ilmaiseksi. Maiden rajat eivät enää ole ylittämättömiä, ja siinä missä vielä 70-luvulla oli ihan mahdollista, että joku Kihniölle syntynyt eli sen lapsuutensa ja nuoruutensa ja ehkä aikuisuutensa nähden vain sitä Kihniötä, nykyään tällä on pienen laitteen avulla mahdollisuus saada yhteys ihan mihin tahansa maahan. Elinympäristö ei olekaan enää se Kihniö, vaan ihan koko maailma. Mun mielestä tiedonkulun muutos taas on jotain niin käsittämätöntä ja mullistavaa ja koko maailmaan vaikuttavaa, että sitä ei voi mitenkään verrata johonkin Suomen yksittäiseen sotaan :D Tämä siis mitenkään vähättelemättä sodan vaikutuksia yksittäisten ihmisten elämään, sillä ne ovat varmasti olleet suuret. Digiaikaan siirtyminen on niin tuore muutos, ettemme vielä itsekään aivan ymmärrä, miten perustavanlaatuisesti se on maailmaan ja meihin vaikuttanut – ehkä viidenkymmenen vuoden päästä ymmärrämme vähän paremmin. Ylipäätään viimeisen sadan vuoden aikana sanotaan muuttuneen enemmän, kuin sitä ennen vuosisatojen aikana yhteensä, ja muutosta 1900-lukuun on todella mahtunut. Tavallaan on kyllä aika hienoa elää näin lähellä niin voimakasta murrosvaihetta.
Vierailija (Ei varmistettu)
17.6.2015 at 14:02Ihan kiinnostavaa pohdintaa mutta tässä unohtuu se että sotien jälkeen Suomi oli pitkälti teollistumaton periaatteessa kehitysmaa jossa elettiin maataloudesta ja usein omavaristaloudessa. Ei ollut julkisia palveluita ei tulonsiirtoja ei ilmaista koulutusta, ei ollut televisioita eikö juuri autojakaan. Luokkaerot olivat valtavia. Vasta sotien jälkeen kohti 70 lukua alkoi kaupungistuminen, maaltamuutto sekä luotiin nykyisenkaltainen hyvinvointisuomi Tiedonkulun nopeutuminen on toki suuri muutos mutta ei ehkä verrattavissa teollistumiseen ja hyvnvointivaltion syntyyn.
Vierailija (Ei varmistettu)
18.6.2015 at 12:11Hih, mun faija syntyi -49 saunassa. Se on musta jotenkin ihan kästtämätöntä. Mummoni taas heilasteli (”hakkaili”) saksalaisten sotilaiden kanssa nuorena tyttönä maailmansotien välissä (kunnes sit löysi mun ukin ja perusti perheen — ottaen huomioon että vihkiraamatusta on tiukasti kummattu pois vihkivuosi, saattaapi olla että mun vanhimman sedän ja häiden välillä ei ihan oo 9kk). Mutta oikeasti, munkin ekat muistot on 80-luvulta, joten oikeasti 70-luvun suomi (mitä olen historiadokumentteja katsonut ja lukenut) on sekin kovin kaukana…erityisesti pohjois-suomen 70-luku vs. Hki nyt).
viv (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 19:00Toi ravintolajuttu on jännä – joskus ajattelin että kylläpä meillä oli köyhää ja ankeaa kun ei koskaan käyty ravintoloissa ja fetaakin söin ekan kerran suunnilleen aikuisiässä. Mut ei se ihan niin ole; aika vaan oli kovin erilainen eikä ravintoloissa käyminen ollut ollenkaan niin tavallista kuin nykyään.
Ylipäätään kaikenlaisten elämysten (pientenkin) tarjoaminen lapsille tuntuu olevan tätä päivää ja sitä me itsekin harrastetaan. Tän päivän Helsingissä siihen on tietty ihan eri tavalla mahdollisuuksia kuin siinä uinuvassa maalaistaajamassa jossa lapsuuttani vietin. 80-luvun kylässä ei tosiaankaan ollut taaperoiden taidepajoja, lastenteatteria yms.
Vierailija (Ei varmistettu)
16.6.2015 at 13:05No, me asutaan melko isossa suomalaisessa kaupungissa ja lapset syö ulkona ehkä 2-3 kertaa vuodessa. Viimeksi kummitädin synttäreillä lokakuussa käytiin oikein paremmassa ravintolassa. Muut kerrat onkin sitten yleensä hampurilaisia ABC:llä reissujen yhteydessä. Eivät ole ikinä syöneet mitään ns. etnistä ruokaa kotona, kylässä tai ravintolassa.
Meidän lapsille nokkosletut, kotitekoinen mämmi, itse tehty sima, itse kasvatetut yrtit ja vihannekset yms. ovat sitä normaalia ruokaa. Kyse ei ole meillä köyhyydestä vaan arvovalinnoista.
viv (Ei varmistettu)
16.6.2015 at 17:18Kaikenlainen itse ja yhdessä tekeminen on tosi jees, oli motiivi mikä tahansa! :)
Meilläkin viljellään omaa pientä puutarhapalstaa vaikkei se taloudellisesti ihan hirveän kannattavaa olekaan. Se on perheen yhteinen (onneksi kuitenkin melko edukas) harrastus josta sivutuotteena saadaan tuoreita luomukasviksia ruokapöytään. Huvia ja hyötyä siis! :) Varsinaisia arvovalintoja meillä ei tähän liity, kunhan puuhastellaan yhdessä, hankitaan niitä pieniä elämyksiä ja saadaan siinä sivussa ruokaakin.
Peukku teidän itse kasvatetuille vihanneksille myös!
Vierailija (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 20:05Olen kanssa miettinyt asiaa siltä kannalta, että kovasti sitä yrittää kasvattaa lasta nykyarvojen mukaan; suvaitsevaiseksi, sukupuolisensitiivikseksi ja vapaaksi, mutta niin vaan se maailma muuttuu ja kaikki tuollaiset opit jäävät vanhakantaisiksi. Emme vielä osaa kuvitellakaan missä maailmassa lapsemme omiaan joskus kasvattavat. Ehkä tärkeämpää onkin vain esimerkillä näyttää miten uusia ajatuksia ottaa vastaan ja pitää huoli, että tietynlaiset suvun perinteet menevät edes jollain tasolla eteenpäin.
Kristaliina
15.6.2015 at 20:30Nämä ovat varmasti hyviä ohjenuoria! Ja luultavasti (toivottavasti) vaikkapa juuri suvaitsevaisuus arvo, joka säilyttää arvonsa sukupolvesta toiseen <3
Janisah (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 21:07<3 Sinun arkesi on jonkun lapsuus <3
Naa (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 21:14Annoin 12-vuotiaalle luettavaksi ihan modernin Mirkka- kirjan 90-luvulta. Siinä se sitten hihitteli että tässä kirjassa jotkut ottaa riparille KASETTEJA mukaan. Ja että kun puhelin soi niin koko perhe juoksee alakertaan vastaamaan… On kuulemma äidin lapsuus tosi outo.
HeidiÄs (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 23:13Oih, Mirkka-kirjat <3 täytyykin mennä kirjastoon huomenna. Ihan mun lempparikirjoja nuoruudesta!
rinkeli
15.6.2015 at 21:18Joskus kanssa mietin, kun typykän kanssa tekee jotain (1v), että tää on sitä mitä se tulee muistelemaan vanhempana.(Nojoo ei ehkä tätä 1v-touhua mutta, you got the point :D) Ja yritän palata siihen omaan lapsuuteen, ja mitä kaikkea mä siitä itse muistan.
Ja erityisesti ne asiat, jotka on jäänyt hiertämään omaan muistiin. Yrittää ihan kivenkovaa tehdä toisin.
Muistan sen sun yhden postauksen, missä käsittelit sitä, että tää on hei näiden lapsuus! Se oli jotenki tosi osuvasti kirjotettu, omiin ajatuksiin nähden. Vaikka koen, että mulla on ollut tosi hyvä lapsuus ja ihana perhe, niin siltikin niitä asioita on mitä ei missään nimessä halua toistaa omalle lapselle.
Pääasiassa haluan tehdä lapselleni ihanan lapsuuden, kukapa meistä ei? :) (Lähti todella sivuraiteille..)
Vaikka olen _vasta_ 30-vuotias, niin muistan hirveesti lapsuudesta ja niistä tunteista, ja joo, ei varmastikkaan hirveästi eroa oma lapsuus ja oman lapsen lapsuus. Paitsi että tuo osaa jo käyttää iphonea….Toisin, kuin oman äidin ja mun lapsuus on tosi erilaista. Sota on vaikuttanut vielä niin vahvasti niidenkin elämään, kun meillä se taas on vaan sitä että katsotaan 6.12. Linnan juhlia ja ihmetellään kuka kääpä sieltä ensin astuu sisään.
Onneks nää aivopierut ja ajatuksen virrat voi päästää tänne kommenttiboksiin :D
Paula* (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 21:45Toisaalta tosiaan tuntuu, että oman ja lapsen lapsuus ei olisi niin erilaisia, mutta onkohan meidän vanhemmista tuntunut samalta? Pitääpä kysäistä omilta vanhemmilta. Mutta sitten taas oma tyttäreni varmaan miettii että mikä ihmeen lankapuhelin tai että vanhemmille on soitettu töihin ja pyydetty keskuksen kautta heitä puhelimeen. Tai ettei auton takapenkillä ollut ollenkaan turvavöitä (lastenistuimista nyt puhumattakaan!).
Ja mitä tuohon lapsuuteen tulee, näin jossain (fb:ssä) sitaatin ”sinun rasittava arkesi on lastesi lapsuus”. Pisti kovasti miettimään juuri sitä omaa suorittamista ja asennetta niihin arjen touhuihin. :)
P (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 22:01Heh, mä sain kans trauman Olof Palmen murhasta. Hiivin selkä seinää vasten rappukäytävästä kotiin, kun pelkäsin murhaajaa. Myös murhapoltto (mistä lie moisen sanan kuullut) pelotti ihan hirveästi.
Meillä ei myöskään syöty ravintoloissa eikä kotona ollut useinkaan jugurttia, vaan se oli specialherkkua aina välillä. Saunapäivä oli perjantai ja joskus sai pakettijätskiä. Kuitenkin kesäisin lähdettiin kuuden hengen perheen kanssa isin rakentamalla asuntoautolla (6 neliötä sisätiloja) etelämpään Eurooppaan kuukaudeksi isin töitä pakoon. Kyllä ne reissut kasvattivat monella tapaa ja niitä vielä tänäänkin kaiholla mietin (olen saman ikäinen kuin sinä). Jospa osais antaa omille lapsillekin tällaisia kivoja muistoja, jotka myös opettavat elämästä muuta kuin tätä samaa vanhalla kaavalla kuluvaa arkea.
Elunator (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 22:14Enpä ole tätä ajatellut. Tosiaan alle 30 vuotta sitten harrastuksenani keräsin tarroja, kirjepapereita, ja puhelinkortteja(!!). Selitäppä siinä sitten tuleville lapsille joskus miten näppäriä puhelinkortit oli… 5-10-vuotiaana kiipeiltiin puussa naapuritaloyhtiön lasten (ja vielä nykyistenkin parhaiden ystävieni!) kanssa puussa jossa leikittiin ”kotista” ja myöhemmin ”nuorisoa” (rivitalon päähän muutti kasa bilettäviä nuoria ja otettiin toki heistä ja mediassa nähdystä nuorisosta mallia), puettiin kissoja ja koiria nukkejen vaatteisiin ja kärrättiin niitä pihalla, hypittiin narua, pelattiin konkkasta (tietääkö kukaan sitä peliä?), kiirehdittiin kotiin ekaluokalla että kerettiin kattomaan Marienhof (nuoriso…) ja osattiin tyrehdyttää pintaverenvuoto ratamon lehdellä. Keljuiltiinkin, tietenkin. :P
Paula* (Ei varmistettu)
16.6.2015 at 11:19Puhelinkortit tosiaan! Mäkin keräsin niitä! :) Koko puhelinkoppi tuntuu jo nyt aika absurdilta ajatukselta, ja entäs sitten lapsesta… Hihii, kyllä tässä pääsee vielä itsensäkin tuntemaan dinosaurukseksi vuosien mittaan :D Me muuten aina soitettiin mummulaan lähikopista ”rahaton puhelu”, joka siis katkesi kun siihen vastattiin. Silloin mummu tiesi tulla avaamaan kerrostalon lukossa olleen alaoven. Oijoi mitä kaikkea sitä palautuukaan mieleen!
Elunator (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 22:18Sitä vielä että tulevaisuuteen katsoessa tuntuu hullulta ajatella että meillä vois olla jotain vielä siistimpää ku spotify, google, avaruuslennot, sähköauto. No ei vitsi, kyllähän meillä voi olla. Asuntoja jotka tuottaa oman sähkönsä asunnossa tapahtuvan liikkeen avulla, vedellä kulkevia autoja, kattohyötypuutarhat jokaisessa kerrostalossa ja jotenkin kerätään talteen myös auringon energia siinä samalla… mitähän vielä. Ei varmaan puhelinkortteja. Oiskohan joku iPhone19?
judit (Ei varmistettu)
15.6.2015 at 22:20Kiitos tästä! Olen miettinyt ihan samanlaisia juttuja. Oma äitini on sinun äitisi ikäluokkaa. Syntyi sodan aikana, kasvoi piian ja sahatyöläisen tyttärenä hellahuoneessa. Hänen elämänsä muuttui radikaalisti, kun hän meni nuorena naimisiin ja pystyi miehensä palkan turvin opiskelemaan itselleen yliopistotutkinnon. Minä sitten olen kasvanut pikkupaikkakunnalla, akateemisessa ja hyvin toimeentulevassa perheessä. Lapsuus oli tasainen, turvallinen ja ympäristö ehdottoman homogeeninen. Ensimmäinen pakolaislapsi ilmaantui kouluumme vasta 90-luvun alussa. Eikä mekään ikinä käyty ravintolassa syömässä, joskus sentään ulkomaanmatkoilla.
Kuilu äitini ja minun lapsuuteni välillä on suuri, mutta niin on minun ja tyttärenikin. Hän on syntynyt ja kasvaa miljoonakaupungissa ulkomailla. Oppii kotoansa kaksi kieltä ja tarhasta kolmannen. Nämä kadut, nämä kaupungin äänet ovat hänelle arkipäivää, sitä tuttua lapsuusmaisemaa. Ja sitten kuitenkin varmasti välitän osin alitajuisesti hänelle elämänasenteita ja tapoja, jotka olen oppinut äidiltäni, joka on oppinut niitä äidiltään. Jokin siis sitoo nämä valovuosien päässä olevat lapsuudenkokemukset toisiinsa.
Ihmisroskanen (Ei varmistettu)
16.6.2015 at 00:43Kiinnostavaa on ajatella, että vaikka maailma muuttuu, ihmisen mieli ja se millä tavoin kasvetaan aikuiseksi ei muutu. Tunnekokemukset ovat samanlaisia, oli miljöö tai aikakausi mikä tahansa. Kiinnostava teksti, kiitti!
MMinne
16.6.2015 at 10:16Toi ravintolassa käynti on kyllä kans mun lapsuudestani sellainen, jota ei todellakaan harrastettu! Meidän suht pienessä pitäjässä käytiin aina vaan grillillä, jos ei jostain syystä kotosalla syöty. Sieltä ostettiin lähinnä lihapiirakkaa. Mä en edes muista koska olisin ensimmäisen kerran käynyt ihan oikeassa ravintolassa syömässä.. Ja olen sentäs 80-luvun alun lapsi.
Äidin muistan siskojensa kanssa joskus muistelleen miten hienoa oli, kun jouluna oli niin spesiaalia, kun sai hedelmiä. Omenia tai appelsiinia.
Mun mies on pari vuotta Kristaa vanhempi (mua siis vajaat kymmenen vuotta) ja tällä ikää se ei tunnu missään, mutta kun lapsuudesta puhutaan, niin tajuaa sen ikäeron. Mä olen esimerkiksi saanut ekan kännykkäni 7 -luokalla ja täten kaikki ekat yhteydet poikiin yms deittailujutut on hoituneet sillä kännykällä, kun taas mies on ”joutunut” ihan rehdisti soittelemaan perheen yhteiseen lankapuhelimeen, jos jotain typykkää meinasi riiata..;)
toinen dino (Ei varmistettu)
16.6.2015 at 13:09Ja voi vitsit se riiaaminen kaukopuheluilla tuli kalliiksi! Kyllä tuli isä kyselemään, että mistä tämä puhelinlasku on kertynyt!!! :)
MMinne
16.6.2015 at 15:25Se taisi olla kyllä melko kallista puhumista, kun muistan isän aina hoputtaneen minuakin, jos vähänkään kauemmin höpisin serkkulikan kanssa, joka asui eri suuntanumerossa. Sama oli kyllä ensimmäisen kännykän kanssa, ei silläkään mikään superhalpa ollut soitella eikä tekstiviestitellä. Piti säästellä, ei voinut kuvitellakaan, että puhelin olisi piipannut kuin WhatsApit nykypäivänä. Viestitellessä piti olla luova, että sai kaiken asian mahtumaan 160 merkkiin..;)
Annis (Ei varmistettu)
16.6.2015 at 14:15Jännästi kääntynyt vuosissa se, mikä on ”in” perheiden syömisessä: nyt taitaa useimmiten olla niin, että mahdollisimman pitkälle itse tehty on se juttu, mieluiten ihan ruohonjuuritasolta (tyyliin vihannesten ja yrttien kasvattaminen itse). 80-90-luvulla oli taas varmasti monin verroin coolimpaa syödä usein ulkona ja silloin mikrokin oli ruuanLAITTO-, eikä vaan lämmitysväline (siis siinähän saatettiin kypsentää jopa kalaa!). Omasta lapsuudestani muistan mökkimatkojen tauot McDonaldsissa, mentiin koko perhe hampurilaisille! Ei tulis nyt heti mieleen viedä omaa jälkikasvua tauolle mäkkiin, vaan mielummin kuskaan niitä vanhoja kunnon omia eväitä.
Mutta ihan hyviä meistäkin tuli, vaikka ei syöty luomoavokadoja päiväkodissa, mikä tuntuu olevan monen mielestä lapsen perusoikeus nykyään.;)
Laural (Ei varmistettu)
16.6.2015 at 21:34Kiva postaus, kiitos! Mulle on ollut tosi hämmentävää kuulla, että jotkut on lapsuudessaan harrastaneet cheerleadingiä!! What?! Suomessa?! Mä luulin, että sitä voi vaan Ameriikassa..(Olen -77).