Mitä haluan opettaa lapsilleni 2: oppimisen ilo

Kuinkakohan monta ”jee jee tää on hyvä idea” -juttusarjaa mä olen tässä blogissa aloittanut – ja unohtanut koko juttusarjan heti ensimmäisen postauksen jälkeen. Aika monta. Mutta ei se mitään! Aina tulee uusia juttuja. Ja yksiosaisia juttusarjoja.

Tänä aamuna muistin yhden.

Tänään siis Joel siinä aamutoimien keskellä jutteli meidän 3-vuotiaan kanssa, miten krokotiilit syövät kiviä. Totta kai syövät! Krokotiili kun hotkaisee saaliinsa; kivet vatsassa auttavat esimerkiksi saaliin luiden möyhentymisessä. Tietysti!

Itsehän en ollut tuollaisesta koskaan kuullutkaan.

Silloin muistin juttusarjan: mitä haluan opettaa lapsilleni. Koska tämä on ihan selvästi juttusarjan kakkososan otsikko.

Oppimisen ilo!

Tässäkin – ihan samoin kuin ykkösosan erilaisuuden hyväksymisessä – on mun mielestä kyse enemmänkin lapsen luontaisen ominaisuuden ravitsemisesta kuin kokonaan uuden jutun ”keksimisestä”.

Lapsi on luonnostaan utelias, tiedonhaluinen. Me aikuiset voimme ruokkia tätä piirrettä. Näyttää, että maailmassa on hurjan paljon kiinnostavia asioita, ja miten oppiminen on hieno juttu.

Yhdessä tutkiminen ja oppiminen on ehkä maailman paras juttu.

Olin itsekin lapsena aivan hurjan oppimishaluinen. Vaadin päästä kouluun jo eskari-ikäisenä ja sitä kai hetki harkittiinkin, mutta (ehkä onneksi) menin sitten kuitenkin kouluun vasta ”oikean ikäisenä”. Sain kuitenkin 5-vuotiaana oman ”pulpetin” (vanhempien yöpöytä) ja sen äärellä kököttäen tein huolella kaikki tehtäväkirjat, joita Kuusamon Info-kirjakaupasta ikinä vain löytyi. Pääsin eskariin jo 5-vuotiaana vuotta vanhemman perhepäivähoitokaverin seurana, joten eskarin kävin tavallaan kahteen kertaan. Se vähän helpotti paloa rientää koulutielle jo ennen aikojaan.

Ja kun vihdoinkin kouluun lähtö koitti… Ilon päivä! Luin heti ensimmäisenä iltana aapisen kannesta kanteen. Koulunkäynti oli ihanaa! Mulla oli ihan aina positiivinen ja optimistinen kuva itsestäni oppijana ja omasta kyvystäni oppia – vaikka kerran tuli ala-asteen maantiedon kokeesta vitonen (en ollut lukenut juuri yhtään, perhanan Ruotsin ylängöt ja alangot), tiesin myös silloin, että jos olisin lukenut, olisin nuokin oppinut. Ja uskon, että tuo käsitys omasta oppimiskyvystä kantoi vielä pitkälle, vaikka teini-iässä koulun angstaus toki kuului tavallaan asiaan. Mulle oli aina itsestään selvää, että haluan opiskella ja oppia. Ja että minussa on kykyä ja potentiaalia siihen, jos vain haluan ja teen töitä.

Ja että oppia voi sekä lukemalla että maailmaa uteliain silmin katselemalla.

Osin kyse on varmasti ihmisten yksilöllisistä ominaisuuksista ja kiinnostuksen kohteista, mutta uskon, että ”oppimispositiiviseen” ympäristöön voi myös vaikuttaa. Ja sillä tavalla antaa eväitä pitkälle teini-ikään ja aikuisuuteen asti, jopa koko elämäksi!

Tuntuu usein ihan hämmentävältä, miten paljon tietoa jo tuollaisen 5- ja 3-vuotiaan päähän mahtuu. Niihin kaikkiin kyselyihin ja ihmettelyihin saadut vastaukset todellakin jäävät sinne pienen ihmisen muistiin (toki joskus värittyvät persoonallisilla tavoilla) ja kartuttavat siellä sitä tietopohjaa. Pienet aivot myös päättelevät itse, yhdistelevät asioita ja keksivät loput – ja välillä esittävät kysymyksiä ja kommentteja, jotka saavat miettimään, että miten tämäkin ajatus on nyt syntynyt <3

Tänä aamuna aamupalalla lapset miettivät maita, joihin haluavat meidän kanssa matkustaa sitten, kun ovat isompia. Kolmivuotias totesi, että ”ei kuitenkaan sellaisiin maihin, joissa otsakoilla pyssytellään”. Otsakko? Juu ei selvinnyt, vaikka lapsi näytti käsillä kuvaillen, että mikä se sellainen on. Jonkinlainen kolmion muotoinen mötkäle ihmisen otsalla kai.

Aika sci-fiä.

Samanaikaisesti pakahdun ylpeydestä, kun sama 3-vuotias selittää vastaantulijoille (oi kyllä), että maapallo kyllä tuntuu litteältä, mutta oikeasti se on pyöreä ja nämä kaikki maat ovat siinä päällä. Ja toiselle vastaantulijalle, että jotkut ötökät eivät näytä yhtään ötököiltä, vaan ne voivat olla vaikka litteitä ja ihan lehden näköisiä. Viisivuotias tuntee Kustaa Vaasat ja nuijasodat paremmin kuin äitinsä (kiitos vaan Koiramäki) ja selittää (tämän käynnin jälkeen), miten Kolumbus purjehti Amerikkaan ja luuli olevansa Intiassa – ja että siksi Amerikan alkuperäisasukkaita kutsutaan intiaaneiksi.

Puhumattakaan, miten kivaa on esimerkiksi matematiikka!

Joten kohta kaksi sarjassa ”mitä (arvoja) haluan opettaa lapsilleni” on ehdottomasti tämä. Haluan opettaa, että heillä on kyky oppia ja omaksua asioita. Ja että maailma on täynnä kaikkea kiinnostavaa – historiassa, tässä päivässä ja tulevaisuudessa. Luonnossa, ihmisissä, kulttuureissa, maailmassa, maailmankaikkeudessa.

Että utelias mieli voi aina oppia, nähdä, kokea, yllättyä.

Sen haluan opettaa lapsilleni. Oppimisen.

Ja kyllä: olen usein vastannut, että ”en tiedä, kysy isiltä”. Heh etenkin noissa krokotiiliasioissa. Mutta kyllä ”en tiedä”:kin on ihan ihan hyvä vastaus – etenkin jos vastaus sisältää lupauksen, että otetaanpa yhdessä selvää. Aikuinenkaan ei aina tiedä, mutta voi ihmetellä, tutkia ja pohtia.

Oppia.

27