Idyllinen blogiaamu

Hahaa, tulin vahingossa tänään rakentaneeksi Instassa nii-iiiin tyypillistä some-illuusiota.

Kas näin:

”Tätä on arjen luksus (äskeisen pyykkikuvan lisäksi): joskus voi päättää syödä lettuja aamupalaksi arkiaamuna. Söin omani fetalla ja sriracha-kastikkeella”, kirjoitin kuvatekstiksi.

Idyllinen aamuhetki jatkui. Heti perään otin uuden kuvan:

”Arkiaamulettu numero kaks. Just nyt tällä (nopeasti ohimenevällä) hetkellä mä rakastan mun elämää”, kirjoitin.

*******

Huomatkaa nuo kaksi sanaa: nopeasti ohimenevällä. Koska:

• Olemme koko perhe kotona noin myöhään arkiaamupäivänä siksi, että Silvalla on ollut taas hengitysvaikeuksia ja on siksi jäänyt kotipäivälle – tämä tarkoittaa meille vanhemmille tietysti vaikeuksia työntekojärjestelyissä.
• Ennen letunpaistokuvaa Seela on huutanut ”tyttö tahtoo maistaa!!!!!!” mm. raa’alle kananmunalle ja mun järkkytuliselle sriracha-kastikkeelle.
• Koska srirachaa ei sitten epäreilusti saa, ”MÄ EN HALUU ENÄÄ, MASU TÄYNNÄ, MÄ HALUUN JOTAIN MUUTA, MÄ HALUUN, MÄ EN HALUU, NÄLKÄ, EI OO NÄLKÄ!”, huutavat molemmat lapset (ei oikein selvinnyt, kuka haluaa/ei halua ja mitä).
• Se sriracha ei maistu mitenkään hyvältä niissä letuissa.
• Alan syödä tuota avokadolettua, mutta totea, että uhh en mäkään jaksa. Koska itse asiassa se on jo kolmas eikä toinen lettu.
• Avokadolettukuvanottohetkellä olkkarista kuuluu aivan järjetön kolina: Silva on kasannut ison muovikulhon täyteen muovileluja ja hämmentää niitä raivokkaasti, Seela on käynnistänyt älämölöä pitävän leikkilieden.
• Sadasosasekuntia myöhemmin Silva flippaa: ”SEELA OTTAA KAIKKI NE RUOAT, MITÄ MÄ HALUAN!!!!!!!”
• Mä näpyttelen kuvatekstiä Instagramiin ja yritän opastaa, että ”sopikaa hei kullat itse se asia, sä voit Silva jutella Seelan kanssa, että mitä leluja kumpikin hal…”
• ”ÄITIIIIIIIIII!!!!!!”, räjähtää Silva ja sinkoaa tunnekuohussa kädestään muovilautasen, joka osuu Seelaa (onneksi vain) jalkaan niin, että Seelakin alkaa huutaa.
• Kaikki huutaa. Minä lähden pöydästä lohduttamaan, jolloin kaikki huutavat vielä kovempaa.
• Kaikki huutaa.
• Kaikki huutaa
• Kaikki huutaa. *)*) hieman liikaa sekasortoa, että vois muistaa, että mitä tässä oikein edes tapahtui; tosi paljon huutoa siihen kuitenkin kuului, sen voin varmuudella kertoa.

…ja miten mä pysyn siinä sitten kuitenkin suht rauhallisena tuossa tilanteessa…? Zen? Mahtava itsehillintä? Hahaa, kerron salaisuuden: mulla on korvatulpat.

*******

Että siinäpä sitä sitten idyllistä blogiaamua taas kerrakseen. Vaikka ihan vilpittömästi noina kuvanottosekunteina ajattelin, että ”oh mä rakastan mun elämää”, niin ihan yhtä vilpittömästi seuraavilla sekunneilla ajattelin, että ”no voi v*u tätä hommaa”.

Juuri eilen juteltiin (kaiken lastenkatsomishärdellin keskellä) leikkipuisto/blogitutun kanssa tästä; että mitkä hetket ovat niitä, jotka itse nostaa ikään kuin ajatuksissaan päällimmäisiksi. Mitkä muistaa. Yhdellä sekunnilla on ihanasti molemmat lapset kainalossa lukemassa kirjaa ja ajattelee, että ”oi että meillä on tässä ihanaa ja idyllistä hei”. Ja seuraavalla sekunnilla saattaa räjähtää.

Että kummalle niistä sekunneista antaa vallan omissa ajautuksissaan.

Kumman version tarinasta (siitä täällä kirjoitinkin) itselleen kertoo: onko kaikki ihan jees (vaikka ajoittain on maailmanloppukohtauksia) vai onko kaikki ihan perseestä (jolloin idylliset hetket ikään kuin ohittaa huomaamatta).

Itselläni riippuu tosi paljon päivästä, kummille tunteille annan vallan. Haluan kuitenkin kiinnittää itsessäni siihen huomiota: että en sivuuttaisi niitä hyvä hetkiä vaan jaksaisin nähdä ja tuntea ne silläkin uhalla, että ne ovat niin perhosensiivenlepatusohimeneviä.

Jää niistä hyvistä hetkistä ainakin jälki someen jos ei muuta. Toivottavasti muistoihinkin.

Huonoja hetkiä ei onneksi ehdi valokuvaamaan.

*******

Sen avokadoletun söin myöhemmin. Kylmänä. Oli hyvää.