Ikkunoiden pesusta ja elämästä

Puutalossa on 136 ikkunaa eli 272 pestävää ikkunapintaa.

Pesin eilen niistä 18.

ikkunoiden pesu

”Shhhh”, vauva nukkuu.

Siinä hyväntuulisella rennolla tahdilla niitä pestessä (ja samalla hyräillessä ääneen ”pieni pilvi pehmoinen – pimpeli pompeli pom”) mietin, että missäköhän aineissa mä just nyt oon miksiköhän juuri tämä ikkunanpesu on siivoustekninen työ, jota en ollenkaan vihaa.

Itse asiassa jopa tykkään siitä. Pimpeli pompeli pom.

nukke vauva nukkuu

”Shhhh!”

Sitten tajusin: se johtuu siitä, että en tee sitä teen sitä tasan silloin, kun haluan – en siksi, että se pitää tehdä. Ihan siis niin kuin puutarhatyöt.

Mustiani (ja blogiarkistoa) kaiveltuani totesin, että viimeksi puutalossa on taidettu pestä ikkunoita syksyllä 2014. Ihan eilen siis. Onni on ikkunanpesuinspiraatio, joka iskee kerran kahteen vuoteen.

ikkunoiden pesu korkealla 2

Olen myös niitä ihmisiä (kai meitä on enemmänkin, enhän ole yksin tässä…?), joille on ihan sama, jääkö lasiin raitoja tai töhryjä. Vetelen vain rennosti ikkunat kerran läpi ilman pesuaineita ikkunanpesimellä ja -kuivaimella, ja loput pisarat pyyhin pois talouspaperilla. Valmis! Oi katsokaa ja ihailkaa! Mikä tahansa pesunsöherrys on joka tapauksessa aina paljon enemmän kuin kokonaan pesemätön. En edes ärsyynny siitä, että lintu kakkaa vastapestyyn ikkunaan seuraavana päivänä – ainahan se tekee niin. Pimpeli pompeli pom.

Nyt on olohuoneen 18-lasinen ikkuna siis puhdas.

pesty ikkuna

Koska loput? En tiedä. Eikä kiinnosta. Ehkä tänään, ehkä ensi viikolla tai ehkä kahden vuoden päästä.

Olennaista ei ole se, että meillä on 118 pesemätöntä ikkunaa. Vaan se, että meillä on 18 puhdasta.

Pimpeli pompeli pom.

 

PS. Puutalon ikkunanpesuopas vuodelta 2012 täällä.

33

You Might Also Like

  • murina
    11.7.2016 at 16:15

    Mä oon kaikessa siivoamisessa/kotitöissä vähän tollanen. Joo joo, ihan sama että jokapaikka on kaaoksen vallassa, mut hei näätkö just tän neliömetrin kokoisen kohdan jossa kaikki on tiptop?!? Ja sit voi loppupäivän leijua kun on ollut niin niin reipas.

    • krista
      11.7.2016 at 17:04

      Just näin! Ja on ihana, kun voi sisäisesti röyhistellä, että ”uuu mä oon reipas” – ja sit saada perhekin kehumaan, ”oi katsokaa, mitä äiti teki” :) Jos haluaa siivota KAIKEN, niin siitä vaan lannistuu! Onni on se siisti neliömetri! <3

  • Karoliinan
    11.7.2016 at 16:19

    Mitä kautta löysitte tän teidän kodin? Tuntuis että puu-käpylässä/kumpulassa ei olisi ikinä puutaloja myynnissä! :D

    • krista
      11.7.2016 at 16:57

      Ihan oikotie/etuovi -kautta! Olen itse asiassa vähän niin kuin harrastuksena/ihastelun vuoksi katsellut puutaloja, niiden hintoja ja sijainteja piiiitkään, siis tyyliin vuodesta 2000. Sitten ”tositarkoituksella” ehdittiin katsoa taloja muutaman kuukauden, ja haettiin jo lainalupaukset sun muut ihan-ihan valmiiksi (ja valmisteltiin mun asunnon myyntiinlaitto pitkälle) niin, että voitiin reagoida HETI, kun tämä tuli myyntiin. Oltiin asennoiduttu niin, että etsiminen saattaa kestää viikon tai vuoden. Tultiin katsomaan muistaakseni heti samana päivänä, kun ilmoitus ilmesty nettiin, tätä taloa perhetutun kanssa (rakennusammattilainen, joka tietää puutaloista). Ja kun hän totesi talon terveeksi ja me rakastuttiin tähän, tehtiin pikaisesti tarjous ennen ensimmäistäkään julkista näyttöä :)

      Eli sattumalta, mutta toisaalta oltiin jo ”harjaannuttu” talojen katselussa. Myös alue oli entuudestaan tuttu (lähellä Joelin lapsuuskulmia), eli siinä mielessä oli varmuutta siitä, että mistä halutaan ja minkälaista :)

  • Jenn-
    11.7.2016 at 16:41

    Ja jatkoa Karoliinan kysymykseen: miten uskalsitte ostaa sen? Ollaan katseltu uusia asuntoja ja 50-luvulta on paljon taloja myynnissä, mutta sitä pelkää, että ne on sitte jotain homepesiä. Eikä varsinaisesti olla mitenkään remonttitaitoisia, heh.

    • krista
      11.7.2016 at 17:03

      Meillä oli tosiaan ”rakennusguru”-perhetuttu rekrytoitu mukaan katsomiseen. Useampia käytiin katsomassa itseksemmekin, mutta kun tuli erityinen ”TÄÄ SE VOIS OLLA!”-tunne, kutsuttiin hänet mukaan. Kerran meinattiinkin mennä jo vikaan – rakastuttiin yhteen taloon, mutta hän totesi, että eijeijei. Se olikin oikea ratkaisu; talo on meidän lähellä ja seuraava ostaja joutui remppaamaan sen rungosta asti alusta. Tästä talosta hän totesi tyyliin, että ”tämän terveemmäksi ei talo tule”. Lisäksi ihan varalta tehtiin kosteusmittauksia kaupan ehtona.

      Tää on vähän vanhempi talo, 1900-luvun alusta. Hyviä merkkejä on se, että talossa on aito kivijalka, rossipohja eikä sitä ole peitelty muoveilla mistään kohdasta. Ja se on täydellisesti jokaista lattialautaa myöten ammattilaisen (aikoinaan itselleen) entisöimä, meidän tarvitsi tehdä vain pintaa.

      Asunnoissa on aina riskinsä, mutta mä itse ajattelen, että 70/80/90-luvun talot voivat olla paljon isompi homeriski kuin tämä. Rintamamiestalot (just nuo 50-luvun) ovat ihania, mutta niissäkin tietysti (niin kuin kaikkien aikakausien!) taloissa kunto kovasti vaihtelee. Eli niitä aarteitakin kyllä löytää etsimällä! Jos yhtään on tuttavapiirissä/tuttavantuttavapiirissä taloista tietäviä ihmisiä, kannattaa houkutella sellainen talonetsintähuumaan mukaan :)

      • Jenn-
        11.7.2016 at 22:08

        Äidin mies on rakennustarkastaja ja lupas tulla katsomaan, jos löydetään joku sopiva. Sen kanssa keskustellessa tosin tulee tosi skeptiseksi. Toistaiseksi ei olla kyllä löydetty mitään hyvää. Mun mies on aina heti että ei ei ei. Mä nään aina sieluni silmin miltä kaikki näyttäis remontoituna, mutta mun miehellä ei oo sitä samaa silmää.

        • krista
          11.7.2016 at 22:24

          No hei ihan mahtavaa! Ja eihän sitä tarvita kuin se yksi ”se oikea”, ja se on sit siinä. Muakin kyllä harmitti muutama talo, jossa olisin jo nähnyt meidän asuvan ja joissa oli ihana tunnelma – mutta sitten kuntorealiteetit oli ihan muuta… Näin jälkikäteen ajateltuna ihan mahtava, että odotettiin kuitenkin sellaista, jossa kaikki jutut on kohdallaan – me todella RAKASTETAAN tätä, ja ehkä sitä tämä kaikki kotonaviihtyminen sun muu myös on. Täällä on vaan meidän hyvä olla <3
          -
          Vaikka meillä ei ollutkaan muuta kuin pientä pinta/asumisviihtyvyysremppaa, niin silti ystävien kokemuksesta sanoisin, että pientä remppaa ei kannata ihan kamalasti pelätä, jos talon "perusterveys" on kuitenkin kohdillaan. Vanhassa talossa (eikä välttämättä uudessakaan) mikään ei koskaan ole "lopullisesti valmista" ja sen tietynlaisen keskeneräisyyden kanssa vaan oppii elämään. Mutta tietysti isot jutut erikseen - niistä kannattaa tietysti olla tietoinen (just kosteusjutut sun muut), ja niissä just luotettava ammattilainen lähipiirissä on kuin lottovoitto!

    • Anna
      11.7.2016 at 20:28

      Meillä rintsikka vuodelta -54 ja todella hyvässä jamassa. Ainut missä näkyi ostohetkellä jotain pientä, oli ne kohdat missä ränni oli vuotanut perustuksen juureen eikä tähän ole pahemmin salaojia laitettu ja jos on, niin se on tehty joskus 70-80 -luvun hoteissa kun salaojitus tuli pakolliseksi. Terveen talon myös haistaa (ei haise), jos esim. kellarissa haisee perunakellari ja ilma on kylmänkostea, on siellä todennäköisesti kosteusvaurio. Ongelmat näkee myös nopeasti kun kyttää lattioiden saumakohtia. :) Meille yritettiin myydä täysmätää taloa, joka oli -69 rakennettu – välittäjä piti ikkunat sepposen selällään ja ilmalämpöpumppu huusi hoosiannaa. Yläkertaan vievä portaikko paljasti – haisi aivan järkyttävälle maakellarille ja ”kaappien” ovien takaa näki miten koko kattorakenne oli aivan homeessa, kuten seinät myös. Jos vain mahdollista, kannattaa teetättää oma kuntokartoitus oston ehtona jos omalta tuntuva löytyy. :)

      • krista
        11.7.2016 at 22:31

        Joo mäkin oon saanut käydä tosi terveentuntuisissa rintsikoissa, ja ne on kyllä <3 <3 <3.
        .
        Ja just nuo mäkin sanoisin. Lattia (etenkin rakennettu kellarikerros) ja katto myös. Oon myös ollut ymmärtävinäni, että aina myyjän teettämä kuntoarvio ei olekaan ostajan kannalta hyvä juttu - jos siinä on lueteltu "kaikki mahdollinen", niin myyjän vastuu voi kai pienentyä, kun se on kuitenkin mainittu siinä kuntotarkastuksessa. Ymmärsin jopa, että joissain tapauksissa vois olla parempi kokonaan ILMAN kuntotarkastusta, mutta tosiaan "oman luottoihmisen" asiantuntemuksen avulla. Moni myös käyttää esim. homekoiraa; me taas otettiin kosteusmittauksia (se meidän luottoihminen teki) riskialttiista kohdista, mutta ei löytynyt mitään.
        -
        Ja joo haju tosiaan kertoo paljon.

  • Sakasu
    14.7.2016 at 17:17

    Rakaaaaaaastan sun asennetta! Ja ihailen! Ja toivon, etta pystyisin itse samaan. Sen sijaan hinkkaan niita ikkunoita raivoissani seuraavanakin paivana, jos huomaan niissa rantuja auringinpaisteessa. :D