Mökkijärvi oli jäätynyt.
Tällaisessa harmaassa jäässä – ei vielä lumisessa – on jotain mystistä. Maisema on ikään kuin pysähtynyt. Jää on laittanut sen viimeisen pisteen veden pinnan loputtomalle muutokselle, valojen väreilyille, pinnalla kelluville lehdille, kalojen plopsahduksille.
Kaikki on pysähdyksissä. Vähän ehkä aikakin.
Jää oli yllättävän vahva. Hakattiin sitä kepillä, lopulta vähän tömisteltiin laituriltakin. Ei mitään. Rohkeamman se olisi ehkä kantanutkin muutaman askeleen verran ennen kuin olisi pettänyt.
Me ei oltu niitä rohkeita. Joskus ehkä olisin ollut, mutta en enää.
Menevätköhän kauriit tästä jo yli?
Jään pinta oli hassun lohkareinen. Luultavasti jäätynyt, sulanut, ja jäätynyt taas.
Käynyt hetken vapaudessa, kunnes hyytynyt jälleen. Tuli mieleen lapsuuden Hotelli Kuusamon liuskekivipäällysteinen päätyseinä, jota vasten pelasimme lapsuusystävän kanssa tennistä. Tai squashia ehkä. Jotain kuitenkin, mailoilla ja tennispallolla.
Kiviin osuessaan pallo saattoi lennähtää ihan eri suuntaan kuin oli tarkoitus.
Ehkä vähän niin kuin elämä.
Kävimme tänään mökillä hakemassa hiiriltä talviturvaan viimeiset patjat. Ennen kevättä sentään ehdittiin.
Kakattu oli (onneksi ei patjoihin), ei kuolonuhreja.
Sinne jäi pysähtynyt mökkitontti, hei hei.
En osaa päättää, olenko tänään vähän haikea vai pelkästään huonosti nukkunut.
Ensin päiväunet, sitten kohti viikonloppua!
23
