Muistinpa nyt sitten eilen, miksi lukeminen ei välttämättä sovikaan minulle perhe-elämän lomassa.
”Voisitkohan sä kulta jotain-jotain-jotain”, sanoi Joel minulle (en siis tiedä, mitä se pyysi).
”En mä just nyt voi. Oon iranilaisessa vankilassa”, minä vastasin.
Kun mä luen, mä hotkin. Ja eilen hotkin oikeastaan yhdeltä istumalta kirjapinosta tuon pohjimmaisen: Jakarandapuun lapset.
Kun luen ahmin, sulaudun sinne kirjan maailmaan ihan kokonaan, muutun kirjan henkilön ajatuksiksi, näen kirjan henkilön unia. Sen takia tavallaan myös vaadin kirjaltani aika paljon; sen täytyy viedä minut johonkin yhteiskuntaan tai kulttuuriin, mieluiten minulle tuntemattomaan ja todelliseen (ei siis scifi). Jos kirjassa ei ole historiallista ja yhteiskunnallista ulottuvuutta, se jää minulle liian pintaan. Ja jää kesken. Mieluiten toivon kirjaltani usean sukupolven mittaisen vuosikymmenten (tai satojen!) tapahtumaketjun; ja kirjan henkilöiden kautta haluan tuntea pommitukset Teheranissa, talibanien nousun Afganistanissa, leprasairaille eriistetyn saaren Kreikassa, vuosisatojen rakkaustarinat Syyriassa tai pohjattoman köyhyyden Irlannissa.
(Kuka tunnistaa kirjat, joihin tuossa viittaan?)
Jakarandapuun lapsissa (Sahar Delijani) oli paljon juuri oikeaa minulle. Periaatteessa tykkäsin kovastikin; alussa jopa rakastin. Kieli oli ihanan soljuvaa, hyvä käännös varmasti myös. Iranilaisen vankilan jälkeen minulle kävi kuitenkin henkilökohtainen lässähdys samasta syystä kuin tosi usein tällaisissa kirjoissa – kun tapahtumat hyppäävät parikymmentä vuotta eteenpäin siihen, että ”alkuasetelman vauvat” palaavat eurooppalaistuneina korkokengänkopsuttajina takaisin lapsuusmaisemiinsa, minä vaan täydellisesti menetän kiinnostukseni.
Mä en olisi 120 ekan sivun jälkeen halunnut hypätä nykyelämään; minä olisin halunnut jäädä sinne vankilaan ja vankeutta seuraaviin vuosiin. Niihin ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa.
Tämä on tosi yleinen ”ongelma”. Tai no ongelma vain mulle, tietysti. Usein kirjan kirjoittajalla on ikään kuin oma henkilökohtainen näkökulmansa; kulttuuristaan erkaantuneen ”kotiinpalaajan” näkökulma siis. Myös Jakarandapuun lapset -kirjan kirjoittaja on Iranissa syntynyt, Kaliforniassa varttunut ja nykyään Italiassa asuva 1983 syntynyt nainen. On siis varmasti luontevaa, että esikoisteoksessakin näkökulma on (alun jälkeen) tämä.
Mutta kun mä olisin halunnut olla syvemmällä siellä Irakin ja Iranin välisessä sodassa. Olisin mielelläni kuullut lisää sodan taustoista, yhteiskunnasta, politiikasta, ihmiskohtaloista. Ensimmäiset 120 sivua ei riittänyt mihinkään; tahtoo lisää, lisää! Syvemmälle, kiitos!
Okei. Tää on ihan henkilökohtainen ongelmani siis. Jollekin muulle lukijalle ”kotiinpaluuteema” on varmasti juuri se mielenkiintoisin.
Toinen kirjan ongelma (mulle) oli se, että henkilöitä kertyi liikaa eikä heihin siksi päässyt riittävän syvälle. Tai juuri, kun pääsi, vaihtui kertomus. Vaikka kertomukset nivoutuivatkin yhteen, silti kokonaisvaikutelma jäi jotenkin ontoksi. Että olisi halunnut enemmän. Kirja antoi alussa lähtötilanteen, josta olisi voinut syntyä vaikka millainen huippulempparikirjaelämys – mutta sitten ei kuitenkaan malttanut kertoa sitä yhtä tarinaa, vaan rönsysi ympäriinsä, uusiin henkilöihin ja nykyaikaan asti.
Mutta hitsi olipa ihana lukea ahmia. Ja kaikkien näiden valitusteni jälkeenkin kuitenkin tykkäsin. Suosittelen lukemaan, jos osuu kohdalle – vaikka ei nyt maailman ykkössuosikkikirjaksi nousisikaan, niin hyvää ja koskettavaa luettavaa silti!
Onko kukaan muu lukenut tätä kirjaa, mitä tykkäsitte?
Pidän varmaan pienen sulattelutauon, ja sitten korkkaan kirjapinosta tuon Piiat. Ihan hurjasti sitä suosittelitte, vau!
PS. Pakko vielä jakaa yks juttu – huomaatteko tässä mitään outoa?
Aijaijaijai.
14
Julss
5.2.2017 at 20:11”Pohjaton köyhyys Irlannissa” > Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli? Siinä kirja, joka teki muhun suuren vaikutuksen. Toista osaa en oo vielä lukenut. Onkohan se yhtä hyvä?
krista
5.2.2017 at 22:26Kyllä, juuri oikein! Ja samoin muhun – se oli JUST sellainen kirja, johon oikein uppoutui ja näki sen kaiken silmissään. Mahtava kirja! Mä luin myös Teacher manin (en tiedä sitä suomeksi) ja Amerikan ihmemaassa. Ne eivät päässeet samalle tasolle ekan kanssa, mutta oli silti kiinnostava lukea hänen myöhemmistä vaiheistaan. Nämähän olivat käsittääkseni omaelämänkerrallisia kirjoja. Huikeaa.
–
Ps. Sun kommentit menee edellen roskapostiin, pöh! Mutta mä vapautan ne sieltä kyllä sit aina kun näen! Se tosiaan luultavasti johtuu meiliosoitteestasi, jossa on d ja sit rags peräkkäin. Tää tulkitsee sen spämmiksi, vaikka mä kuinka yritän ”opettaa”, että tää on ihan turvallinen osoite :)
puutalon asukas
5.2.2017 at 21:11Alussa maito on kaikkea muuta kuin vetistä ;)
Mulla on tuo sama ongelma, kun aloitan, ahmin kerralla alusta loppuun viis pojasta ja miehestä. Mies ei siis ihan hirveästi tykkää, kun alan lomalla lukemaan :D
krista
5.2.2017 at 21:33No niinpä! Mietin, että onko kirjoittaja tehnyt virheen vai voiko olla käännösvirhe… Mutta varmaan se on kirjoittajan virhe.
–
Joo mustakaan ei ole oikein ”luen ja puolihuolimattomasti vahdin lapsia” -henkiseksi. Uppoudun kyllä täydellisesti, ja hyvästi muu maailma :D
A
5.2.2017 at 21:23En oo lukenut tuota kirjaa (ei kuulosta yhtään my cup of tea:lta, tykkään uppoutua ja seurata pitkää, mieluiten satoja vuosia tarinaa, mutta mieluusti jossain muualla kuin nykypäivässä tai historiassa, eli scifiä yes please erityisen mielellään), mutta ahmiminen ja uppoutuminen kuulostaa tutulta. Just nyt mulla on luettavana Ann Leckien Ancilliary-trilogia (trilogiat on aivan mahtavia, siis kun pääsee samaan maailmaan vielä toisen ja kolmannenkin kerran) ja oon jo suruissani kaksi osaa luettuani, että kohta tää loppuu (ja siis lukutahti menee niin, että ekan osan kanssa vähän himmailin kun en tajunnut kirjan yhteiskuntarakennetta ja tyypit oli vähän sekaisin mun päässä, mutta toka kirja tuli ahmittua 1,5 päivässä, mikä on nopeeta perhe-elämän kanssa…ja niisk, nyt on enää yksi kirja jäljellä). Lapsiperheessä mun lukeminen on ollut vähän vähäistä, osin siksi että aikaa on vähempi, mutta osin myös siksi että mulla ei oo aikaa hengailla kirjastossa fiilistelemässä. Mutta onneksi on kirjablogeja, tän viimeisimmän löysin yhden sellaisen arvion perusteella.
krista
5.2.2017 at 22:47Tuollaisissa ”monimutkaisissa” kirjoissa kyllä ehdoton plussa on, jos vaikka alusta löytyy joku ”kartta” tai sukupuu tai jotain. Mun mielestä sellaisesta on sitten jotenkin ihana käydä tarkistelemassa, että miten tää menikään :) Ja mun nimimuistilla se on myös erittäin tarpeellinen :D
Lilah
5.2.2017 at 21:41Jos tuon maitoasian haluaa lukea niin että olisi oikein ja ottaa sen näin irrallaan kontekstista niin kyseessä olisi joko ennen lapsen syntymää erittyvät tipat (mulla ainakin ollut kirkasta siis jo viimeisinä raskauskuukausina) tai etumaito vs takamaito.
krista
5.2.2017 at 22:16Joo silleen irroittamalla ja tulkitsemalla siitä sais oikeamman! Mutta tuossa (harmillisesti oli sivun alussa) juuri kerrottiin siitä, miten vauva oli nyt kuukauden ikäinen ja miten tässä ajassa oli tullut äitiyden varmuutta jne.
Iinu
5.2.2017 at 23:13Ootko lukenut NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet? Lempikirjakuvaustesi perusteella uskoisin, että saattaisit pitää siitä. Olen pitänyt monista suosikeistasi, ja tykkäsin tosi paljon tuosta. :)
murina
6.2.2017 at 08:13Mun mies ja esikoinen on just tollasia ”en nää enkä kuule mitään, enkä todellakaan voi jättää kirjaa kesken, ainakaan ennenkun luku vaihtuu” -tyyppejä, ja voi elämä että se voi ärsyttää mua (mutta silti kannan molemmille kirjastosta aina uusia kirjoja, koska oikeesti tykkään siitä että ne lukee) :D ite kun pystyn lukemista lopettamatta tekemään samalla ihan hyvin lastenhoitoa ja kotihommia, tosin mä tykkäänkin lukea samat kirjat moneen kertaa, koska jotain vivahteita jää ensimmäisellä lukukerralla aina huomaamatta!
Ribis
6.2.2017 at 15:20Marianne Fredriksonin Anna, Hanna ja Johanna olisi kertomasi perusteella sun kuuloinen kirja. Suosittelen myös tutustumaan irlantilaisen Maeve Binchyn tuotantoon, mahtavia tarinoita. Ja Sue Harrisonin trilogia Alaskan inuiiteista (1. osa Äiti maa, isä taivas) on myös mahtava 😊
Rosa
17.2.2017 at 22:02Ahmin tämän kirjan parissa päivässä joululomalla. Tykkäsin, mutta mun kokemus oli melkein päinvastainen kuin sinulla.
Alussa mietin, että ei taas tätä vankilaa, hirveyttä ja ahdinkoa, missä ilo? Poikaystäväni on Iranista, viettänyt siellä lapsuuttaan ja nuoruuttaan sodan jälkeen. Elämä Iranissa on monella tapaa hankalaa ja raskastakin, mutta myös iloa, naurua, isoja ihania perheitä, joissa pidetään yhtä ja suuria juhlia. Olin iloinen, että tämä näytettiin kirjassa, eikä Irania kuvattu yksinomaam hirveänä. Tätä ikävää puolta näkee ja kuulee muutenkin tarpeeksi.
Toki siis tajuan, että ärsyttää, jos vallankumous- ja sotajutut tuntuivat jäävän vajaiksi. Minä olen sattuneesta syystä tutustunut näihin teemoihin ja siksi kaipasin jotain muuta omalta lukukokemukseltani.