Minä olen yrittänyt väittää, että se ei voi olla mahdollista, mutta se vastaa, että on se. Ja ehkä se nyt itse paremmin tietää
Luistellut se kuulemma on; vaikkakin hyvin pitkin hampain.
”Ajattele vaikka, että joskus jos sulla on omia lapsia, miten kiva niiden kanssa on käydä luistelemassa”, epätoivoinen liikunnanopettaja oli yrittänyt motivoida tiukkailmeistä teinikapinallista.
”Jos ne haluaa luistella, ne ei ole mun lapsia”, teini-Joel oli vastannut synkkien kulmiensa alta.
Minulla itselläni on vähän samantyyppinen koululiikunta-antipatia, etenkin kaikenlaisia pallopelejä kohtaan. Mulle itselleni se luontevin reaktio pallon lähestymiseen on väistäminen. Ja silmät kiinni, totta kai. Herranjestas jos joku kova esine lähestyy kovalla vauhdilla, niin suojautuahan sitä nyt täytyy. Mä vaan noudatan evoluution sisäänrakentamia käskyjä.
Koko ala-asteen liikunta oli meillä pesäpalloa niin kauan, että lumi tuli maahan (Kuusamossa about elokuussa), siitä eteenpäin hiihtoa. Sitten taas lumien sulamisen jälkeen (about toukokuussa) vaihdettiin pesäpalloon.
Hiihtokilpailut olivat pakollisia, ja olin aina toiseksi viimeinen. Vieläkin muistan sen riemun viidennellä luokalla, kun olimme matkoilla juuri sopivaan aikaan ja mun ei tarvinnut osallistua hiihtokilpailuihin. Se oli koko viidennen luokkani kohokohta.
Aa joo ja sisäliikunnan lentopallo oli painajaista. Luokalla oli muutamia lentopalloilijoita, jotka löivät aivan hulluja lyöntejä. Pelkäsin henkeni edestä. Luultavasti en koko ala-asteen aikana koskenut lentopalloon muuten kuin saamalla sen päähäni.
Siitä olen kuitenkin tarkka (Joel ei ole), että en siirrä omia liikunta-antipatioitani eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.
Uskon, että lapsissa on luontainen liikkumisen riemu, ja me ollaan me aikuiset (tai viimeistään koululiikunta), joka joko tukee sitä tai tuhoaa. Toivon, että tuollaisia kauhuliikuntatunteja ei nykykouluissa enää ole; toivottavasti ei.
Se on jotenkin niin jännä ajatus. Liikunnanhan olisi kai tarkoitus olla kivaa. Innostavaa ja virkistävää. Miksi niin monella on huonoja kokemuksia koululiikuntatunneista? Luulisi, että just liikuntaan hakeutuu opettajaksi sellaiset, jotka ovat alastaan motivoituneita. Mutta meidän ala-asteen liikunnanopettaja ainakin oli maailman epäurheilijamaisin; sellainen kireä ja äreä röökimuija. Ja Joel kertoo tarinaa heidän liikunnanopettajastaan, joka istui autossa, kun oppilaat pelasivat ulkona – ja näytti merkin auton vilkulla, kumman puolen on tarkoitus aloitaa.
Mutta siis omalta osaltani: totta kai pelaan lasteni kanssa jopa niitä inhoamiani pallopelejä. Sitä paitsi – enhän mä oikeasti niitä lasten kanssa pelatessa edes mitenkään inhoa. Kivaahan sitä on heittää palloa tai potkia, ja juosta kikattaen perään.
Sehän on hauskaa, kunnes joku tulee ja imee siitä kaiken hauskuuden.
Toivottavasti kukaan ei tee sitä näille lapsille.
Erityisesti meidän Seela rakastaa palloja; on rakastanut ihan vauvanlelukaudesta asti.
Ensin pallot olivat niitä pehmeitä vauvanpalloja ja niitä Seeluska kuljetti hellyyttävän koiranpentumaisesti enimmäkseen suussa. Sitten tuli heittäminen, potkiminen ja kierittäminen sekä kopin ottaminen. Pehmopallot, jonglöörauspallot, ilmapallot, sählypallot, ulkopallot – kaikenlaiset pallot. Thaimaasta ostetusta kirkkaanvärisestä pallosta tuli niin rakas, että me kuljetimme sen (about jalkapallon kokoinen) reissurinkkaan sidottuna kotiin asti. Pallon! Ihan järjetöntä; niitähän saa kaikkialta.
Mutta kun se on tärkeä pallo.
Ulkopallona meillä on nyt tuollainen vihreä peruspallo; Silvan ollessa napero meillä oli samanlainen keltainen, missä lie nyt. Kerran isommat lapset leikkipuistossa veivät sen, ja myöhemmin palloa etsittiin huolestuneina ympäri puiston. Onneksi löytyi.
Libero lahjoitti meille nuo tyttöjen päällä kuvissa näkyvät peliasut – nimikoituna ja kaikkea. Epäröin hetken. Iski pieni akuutti palloiluliikunnanvihaamis-flashback. Voiko näitä käyttää? Ollaanko me tällaiseen nyt riittävän… …palloilijoita…?
Katsoin Seelan riemua pallon kanssa ja totesin, että ollaan me. Ei me mitään MM-kisoja (tai mitä ne nyt onkaan?) katsota. Mutta kyllähän me nyt POTKUPALLOA pelataan hei.
Näitä samoja peliasuja saa tämän kesän Libero-keräyskamppiksesta (lisätietoja täällä) – tällaiset nimikoidut pelipuvut saa kymmenellä koodilla (Libero Suomi Limited Edition -vaippapakkaukset ja Libero Touch -vaippapakkaukset).
Onneksi muuten saatiin nämä puvut. Olisi muuten saattanut jäädä puvut keräämättä.
Mä nimittäin luulen (toivon), että meillä ei enää käytetä kymmentä paketillista vaippoja.
Kyllä: herkkyyskausiajattelu näytti toimivuutensa taas kerran. Muutama viikko sitten tilanne oli ihan eri. Mutta nyt meillä on 2-vuotias, joka ei käytä päiväsaikaan (ei edes päikkäreillä) tuttia ja kotosalla on jo ilman vaippaa aika paljon. Öisin tarvitaan kyllä vielä molempia.
Isot tytöt.
Vaikka sitten kyllä iskee pienimuotoinen ”näin isot lapset jo” -kriisi, kun perheessä ei ole enää yhtään vaippapeppua.
PS. Näin tämän mainosvideon. Ajatukseni videon loputtua: voi oltaispa mekin saatu nuo asut tuollaisina sinikeltaisina. Voiskohan näitä värjätä…? Tyttöjen lempiväreihin: Silvalle kirkuvanpinkki ja Seelalle vihreä, kiitos. Suomella on ihan ankeat värit.
https://www.youtube.com/watch?v=4QyfRA-oAow.
Yhteistyössä: Libero. Tämä yhteistyö ehdotettiin minulle Blogiringin kautta.
14
Vannikkila
6.6.2016 at 10:37Seela on kyllä niin jalkapalloilijan näköinenkin <3
–
(Jaan sun antipatiat pallopeleihin ja Joelin hiihtoon. En ole hiihtänyt 4. luokan jälkeen, koska sen jälkeen se ei ollut enää pakollista. Muutenkin, kun liikkumisesta tehdään liikuntaa (eli suorituskeskeistä) menee meikäläiseltä siitä maku. Siksi tanssiminen on kivaa. Mutta nyt yritän ajatella positiivisesti, kun poika haluaa juosta pallon perässä. Onneksi meidän 2-vuotias haluaa myös kokeilla ratsastamista, pyöräilyä, uimista …. Ei tartte äidin alkaa heti pelätä, et millos varataan polvileikkausaika :D )
krista
6.6.2016 at 21:16Just näin. Mä itse asiassa ajattelin tuota kirjoittaessa, että mä en ole koskaan pitänyt itseäni urheilullisena. Mutta kylläkin liikunnallisena. En tiedä, mikä näiden sanojen sisältöero on, mutta mulle itselle tuo urheilu liittyy jotenkin siihen kilpailemiseen. Kun taas liikunta siihen… ….liikkumiseen :)
–
Meillä kans tytöt tykkää monipuolisesta liikkumisesta, ja ajattelen, että se on just tosi hyvä. Tulee kokemuksia kaikesta erilaisesta ja kokemuksia myös sekä onnistumisesta että harjoittelusta ja sen myötä onnistumisista. Että ei liikaa ohjaudu jonkin tietynlaiseen liikkumiseen vielä näin nuorena – eikä vielä piiiiitkään aikaan. Vaikka tanssiin nää taitaa olla aika vahvasti suuntautuneita :D
S
6.6.2016 at 10:44Meillä isompi 7-vuotias halusi tänä kesänä kokeilla futista. Olin aluksi innoissani, kivaa että rohkenee kokeilemaan. Ja meidän perheellä ei myöskään ole oikein mitään palloilu kokemusta.
Ekat treenit meni kai hyvin, loppuivat itkuun. Mutta kun valmentaja kysyi että tuutko ens treneihin niin lapsi sanoi että juu. Sitten aloin lukemaan futisvaatetuksesta, kuinka pitää olla trenivaatteet ja kisavaatteet erikseen, niistä oli tosi tarkat sepustukset (ymmärrän että pitää olla tietty samanlaiset vaatteet, kun ryhmässä mennään), työkaverit alkoi kertoilemaan juttuja että nyt pitää alkaa leipomaan mokkapaloja hikihatussa, ahdistuin. Kaikki tuo oli vaan niin vierasta itselleni, huh. Ujohko lapsi ei halunnut enää jatkaa futista ja oikeasti kannustin kyllä jatkamaan ja yritin olla tartuttamatta omaa ahdistustani. Mutta lopetus päätös oli kyllä itselleni huojennus 😊 Tämä oli siis vain yksi kokemus.
Torey
6.6.2016 at 11:12Just toi mua ahdistaa monessa harrastuksessa. Että sitten sitä pitää pienestä pitäen kisata ja ottaa niin tosissaan. Rakastin itse tanssia, ystäväni kaunoluistelua, mutta jännittäjä tyyppeinä ei ne kevätnäytökset tai kisat olleet mitään mitä olisi välttämättä aina riemulla odotettu.
Ehdotankin että kaikissa olisi kaksi ryhmää. Esiintyjät ja kisaajat omassaan, ja sitten ne jotka vaan omaksi iloksi haluaa harrastaa ja ihan millasessa varustuksessa tykkää!
krista
6.6.2016 at 21:37Kannatan!
krista
6.6.2016 at 21:19Futis on mun mielestä kans jotenkin ”pelottavaa” (samoin kuin jääkiekko) just siksi, että siinä niin nopeasti (huom: tämä vain omiin mielikuviin liittyvää!!!!) mennään niin… …syvälle. Että sitten PELATAAN KANS TÄYSILLÄ ja kilpaillaan ja pyritään joukkueisiin ja ostetaan kisavaatteita ja ja ja… Kun jotain jalkapalloakin kuitenkin vois ihan hyvin pelata vain pelaamisen ilosta eikä niin tosissaan.
–
Mutta varmaan niitä ”ei niin tosissaan” -joukkueitakin on. Itseä kyllä kans ahdistais (JÄRJETTÖMÄSTI), jos lasten harrastamisen seuraava steppi on mokkapalojen leipominen :D
s
6.6.2016 at 22:11Musta kyllä tuntuu kaiken kuulemisieni perusteella, että ei niitä ”ei niin tosissaan” joukkueita kauheesti kyllä ole.
Ainakaan just futiksessa.
Mielelläni kuulisin kyllä eriävän mielipiteen.
krista
6.6.2016 at 22:31Mäkin oon itse asiassa kuullut vain aikuisten (ja enimmäkseen naisten) tällaisista ”huvin vuoksi” -joukkueista. Se on sääli. Että miksi joku/jotkut on sellaista, että se pitää olla KILPAILU-KILPAILU-KILPAILU. Luulisi, että pallon perässä juokseminen ja maalien tekeminen ihan sinänsäkin riittäisi liikunnaksi!
Laura
7.6.2016 at 01:23Omina futisaikoina joissain joukkueissa oli sellainen ”kakkosjoukkue” ja ne oli ne huonom…. siis huvikseen pelailijat.:) Eli suuremmissa joukkueissa tällaiseen voi olla mahdollisuus. Sitten omilta ajoilta tulee mieleen kans joukkueet jotka ihan muuten vaan otti rennosti. Ei siellä kaikki hampaat irvessä voittoa tavotellu turnauksissa tai kaupungin sisäisessä liigassa. Ja mun mielestä näin kilpailuhenkisenä oliskin hyvä että harrastajat voitaisiin jakaa sen mukaan miten vakavasti haluaa pelata. Siinä ei sitten kärsis kumpikaan, kilpailuhenkinen ja ei-kilpailuhenkinen. Kunhan vaan joku saataisiin näitäkin joukkueita ”valmentamaan” kun vapaaehtoistoiminnalla se junnuissa kuitenkin pyörii.
Jenn-
6.6.2016 at 11:25Noi lentopallotraumat jaan kyllä ja kaikki muutkin traumat koululiikunnasta. Oikeastaan luulen, että ne traumat monesti johtu niistä muutamista lentopallotytöistä. Ne ehkä teki omalla käytöksellään siitä liikunnasta muille niin kauheeta. Lajissa kuin lajissa.
.
Mä en muuten muista, että meillä olis ikinä ollu koulussa hiihtoa. Tai ainakaan mä en ole ikinä ollu niillä tunneilla. Ja tämä siis Helsingissä.
krista
6.6.2016 at 21:21Jesh, sussa yhdistyy mun lentopallotraumat ja Joelin hiihtokokemukset… tai siis kokemattmuudet :D
–
Joo, Joel kans sanoo, että ei niillä ollut hiihtoa koulussa. Tuntuu niin kummalliselta, mutta kai se on uskottava :D
Nellisi
6.6.2016 at 11:55Ite oon tykänny koululiikunnasta, mutta oon kyllä ollu siinä hyvä (9-10). Ja nyt kun varsinkin jälkikäteen ajattelen, niin ymmärrän täysin, ettei meillä esim. yläasteella moni tykännyt liikunnasta yhtään! Ja arvosteluperusteet on aivanaivanaivan väärät. Numeroarvostelu on ihan jees, jos arvosteluperusteena olisi yrittäminen, innostus, omien henkilökohtasten taitojen kartuttaminen, itsensä ylittäminen ja osallistuminen. Siinä päällä tietty ope, joka osaa motivoida ja näkee jokaisen lapsen yksilönä. Ongelma ehkä usein on se, että ne liikunnanopet on just niin laji/tulosorientoituneita tai sitten vain kyllästyneitä, että unohtavat kaiken muun. Hmmmm… Pitäisköhän sitä lukee ittensä liikunnanopeksi… :D
–
Minä olen harrastanut lapsena ratsastusta ja jalkapalloa. Molemmissa omat vanhempani olivat tosi minimaalisesti mukana. Silloin ei edes vaadittu mitään jäätävää talkoomeininkiä, niin kuin nykyään tuntuu olevan. Itsekin ahdistun ajatuksesta, että MUN kaikki vapaa-aika menisi lapsen harrastuksen OHEIStoiminnassa. Olisin kuitenkin ollut superilonen, jos äitini olisi ollut pelimatkalla useammin kuin sen yhden kerran. En kuitenkaan harrastanut koskaan verenmaku suussa, vaan ihan ilosta siihen hommaan. On totta, että nykyään se tuntuu olevan joko kaikki tai ei mitään -tyyppistä tuo harrastaminen. :/
–
Ja ihanat pallotytöt teillä!!! Meillä ei käytetä liberon vaippoja, mutta täytyyköhän vaihtaa, että saatais noi huippuhienot asut!
krista
6.6.2016 at 21:24Mulla nousi liikunta kuutosluokan kevään seiskasta heti yläasteella seiskaluokan syksyllä kymppiin. Tuo ehkä kertoo jotain siitä, miten opettaja vaikuttaa :D Toki ei se yläastekaan ollut taas hyvä jollekin muulle; siellä liikunnanopettaja oli mun voimisteluvalmentaja ja koska voimistelin, se tietysti vaikutti numeroon. Kun taas ”ei-voimistejijat” pitivät sitä varmasti huonona. Mutta joo: sä luettelit just ne, mitä mäkin pidän ”oikenalaisina” arvosteluperiaatteina!
Laineilla
6.6.2016 at 12:05Tuli vaan mieleen tähän ja noihin Liberon kampanjoihin liittyen: kuka ehtii käyttämään kampanja-aikoina aina sen vaaditun määrän vaippoja? Vaikka meillä on kaksi vielä vaipoissa niin kymmenen pakettia tuntuu hurjalta määrältä. Suunnilleen viisi kuukautta menisi tuon määrän keräämisessä… Niin ostaako jotkut vaan sit vaippoja, jotta saa jonkun coolin Libero-jutun? :D Tuollanen olisi kyllä kieltämättä esikoiselle hieno, koska hän tykkää kovasti palloa potkia.
–
Koululiikuntatraumoja jäi mullekin, mutta eri lajeista: uinti ja telinevoimistelu. Ugh.
Mariak
6.6.2016 at 13:20Meillä kyllä (valitettavasti) menee aikalailla tuo tarvittava 10 pkt kolmessa kuukaudessa. Paketissa näytti olevan 46 vaippaa (ostetaan tosin yleensä megapackeja). Meillä kuluu vuorokaudessa noin 4-5 vaippaa. Kuukaudessa 120-150 vaippaa ja kolmessa kuukaudessa 360-450 vaippaa. Tuo 10 pkt olis just 460 vaippaa. Tämä siis yhdelle lapselle. Vaihdetaan vaippa tarpeen mukaan, nyt onneksi pystyy olla kotona jo pitkiä aikoja ilmankin. Joten, voi olla etten kerää asuja (vaikka kivat oliskin).
krista
6.6.2016 at 14:41Mulla käväisi tämä sama mielessä – tai lähinnä niin, että jos kerää eikä sitten saakaan sitä ihan täyteen, niin onko kerännyt turhaan. Tuolta niiden sivuilta löytyi ”Kysymyksiä ja vastauksia”, ja sieltä tähän löytyikin vastaus. Kysymys: ”Kun kampanja on päättynyt, koodisi siirtyvät automaattisesti normaaleiksi pisteiksi tilillesi. Näitä pisteitä voit käyttää normaalisti pistekaupassamme.” Toisessa kohdassa sanotaan myös: ”Kampanjan päätyttyä 31.8.2016 käyttämättömät kampanjakoodit siirtyvät automaattisesti normaaleiksi pisteiksi tilillesi syyskuun 2016 alussa. Näitä pisteitä voit käyttää normaalisti pistekaupassamme. Mikäli et halua kerätä kampanjakoodeja, voit muuttaa ne normaaleiksi pisteiksi jo kampanjan aikana Liberokerhon sivuilta.”
–
MariaK, sen muuten tuolta kans huomasin, että Megapackista (mutta pitää olla tää Suomi Limited edition) saa kaksi koodia, jos niitä ostatte!
Riinanen
6.6.2016 at 12:19Mä myös inhoan ja pelkään hulluna pallopelejä. Ainoastaan lentopallo ja pesäpallo oli kivoja, jotenkin luontevaa koskea palloa käsillä. Ovat sitten valmiiksi ojennettuna pään suojaksi. Mutta jalkapallo, salibandy, koripallokin… Hui!! Lukiossa valitsin valinnaiseksi liikuntakurssin ja välttelin salibandya ja jalkapalloa, odottaen vaikka uintia, yleisurheilua, tanssia tai jotain. Selvisi kuitenkin, että kurssi oli PALLOILUKURSSI, jota en ollut jotenkin huomannut kurssia valitessa. Vieläkin muistan sen puolipaniikin kun tajusin, että kurssi on täynnä omia inhokkeja. Jotenkin siellä notkuin mukana, enimmäkseen kentän laidalla, että kurssi hyväksyttiin.
krista
6.6.2016 at 21:26Huijuijui, palloilukurssi, mun painajainen :D
–
Pesäpallossa ainoa hyvä juttu oli se räpylä. Sen taakse oli hyvä suojautua :D Joskus sai vahingossa kopinkin, kun yritti vaan suojata päätään ja peitti sen räpylällä. Se päähän matkalla ollut pallo osui hyvin siihen. Pahinta oli sellainen 100km/h-vauhdilla vaakatasossa tullut pallo suoraan mahaan. Kerran sain suoraan kaulaani sellaisen ja luulin, että kuolen kivusta. Ei ois varmasti paljon tarvittu, että olisin kuollutkin, herranjestas.
murina
6.6.2016 at 12:25Mä inhoan kaikkia joukkuepelejä, mutta täällä taas istun kentän laidalla odottamassa esikoista harkoista pois… että ilmeisesti ei oo traumat siirtyny jälkikasvulle :D
krista
6.6.2016 at 21:26Hahaa, kaikkea sitä lapsensa eteen hei! :D
Mari T.
6.6.2016 at 12:34Meillä nuorempi poika inhosi koululiikuntaa ensimmäiset 4 vuotta, koska se tosiaan oli pelkkää luistelua ja hiihtoa. Kunnes sitten vaihtoi koulua ja tulikin opettaja joka suhtautui liikuntaan ihan eri tavalla. Siinä koulussa liikuntatunneilla kokeiltiin kaikkea mahdollista sulkapallosta sumopainiin, ja lapselle heräsi liikunnan riemu. Liikuntanumero oli nyt todistuksessa 9, mitä en olisi muutama vuosi sitten uskonut!
Mari T.
6.6.2016 at 12:38Ja ps.se meidän ala-asteen liikunnanope oli kyllä aika karsea. Mulla on jääny siitä mieleen se kun meillä oli (taas kerran) hiihtoa ja opettaja seisoi pellon laidalla hakkaamassa rummulla tahtia… Ihan karseeta! Oon nyt kahtena talvena koittanut päästä siitä pakkohiihtämisen mausta yli ja hiihtänyt vapaaehtoisesti. Kivaa se ei ole vieläkään, mutta siedettävämpää kun saa mennä omaan tahtiin.
krista
6.6.2016 at 21:30Just hyvä, noin se pitäis mennä! Mulle itselle liikunnan ilo löytyi tanssista (no kyllähän mä voimistelin silloin lapsena, mutta ei se ollut niin riemukasta kuin tanssi) ja Joel puolestaan oli teininä täysin liikunnanvihaaja, mutta sitten se löysi voimaharjoittelut ja kamppailulajit. Että jokaiselle omansa! Tosi harmi, jos liikunnan opettajan oma suuntautuminen (just joku hiihto ja luistelu – tai vastaavasti se, että pelkkää jumppaa) vaikuttaa, kun oppilaiden liikunnallinen suuntautuminen voi tosiaan vaihdella niin laidasta laitaan. Ja lapsena/teininähän sitä olisi just hyvä kokeilla kaikenlaista ja etsiä niitä omia juttujaan.
–
Joo, akuutit traumat kyllä siitä opettajasta. Muistan sen rummun – ihan kuulen korvissani! Uhh.
piupali
6.6.2016 at 12:43Uh, mulla on vähä samanlainen tausta kuin sulla. Mun lapsuudenperhe ei ollut erityisen liikunnallinen. Liikuntatunneilla en ollut kaikista huonoin, mutta en myöskään loistanut millään osa-alueella. Huutojoukkueet ja kilpailut – apuaaaa! Mutta mä taas haluan omien lasten kanssa välttää tämän. Onneksi mies harrastaa monia urheilulajeja ja siirtää oppia ja intoa lapsille. Tässä toteutuu se mitä joskus kuulin kasvatuksesta: lasten elämään vaikuttaa eniten se mitä vanhemmat eivät olleet/saaneet. :D
piupali
6.6.2016 at 12:45Tarkoitan viimeisellä siis sitä, että teen kaikkeni etteivät lapset kokisi oloaan liikuntatunneilla huonoksi, kiusaantuneiksi jne. Plus etteivät sen vuoksi vielä aikuisenakin luulisi että ”kun mä en ole yhtään liikunnallinen”. Eli olisi kuten minä itse.
krista
6.6.2016 at 21:40Kyllä. Ja tästä me ollaan Joelin kanssa myös puhuttu paljon: että miten tärkeä on tukea lapsen itsetuntoa myös liikkumisen suhteen – että ”minä osaan, minä olen hyvä”. Positiivista kehonkuvaa. Just tuo: ”minä osaan”.
Suvi
6.6.2016 at 12:51Ah, koululiikunta. Vihasin hiihtoa. Kerran oikasin ja jäin kiinni. Huusin pää punaisena maikalle, että kun ei jaksa niin ei jaksa. Jostain syystä liikka oli aina päivän viimeisenä. Rojujen kantaminen koululle ja ladun alkuun oli ehkä se kaikista rasittavin osuus(isäni ei ikinä ostanut niitä käteviä suksikinnikeitä vaan sukset oli nippu, joka hajosi käteen noin joka kolmas minuutti…) Vihasin sitä. Mökillä oli kiva hiihtää mummon perässä järven jäällä ihanassa kevät auringossa.
Luistelukin oli ihan karmeaa sen jälkeen, kun maikaksi vaihtui joku Kiiran Korven koreografi tms. Sen jälkeen alettiiin harjoittelemaan kaiken maailman hyppyjä tai ainakin jotain kieppejä, joissa ei olleet jalat yhtäaikaa jäässä. En uskaltanut.
Samaten ihan ala-asteella olin pitkään kiukkuinen saatuani uinnissa yhden miinuksen, kun en uskaltanut hypätä pääedellä.
Koripallo ja juoksu olivat kivoja. Välittämättä siitä, ettei mulle koskaan syötetty. Jalkapalloa en ymmärrä, mutta mies pelaa sitä intohimoisesti. Käydäänkin välillä pelaamassa meidän 4-vuotiaan kanssa tuolla lähi kentällä jalkkista. Luistellaan myös talvisin ja hiihdetäänkin jopa tai lapsi hiihtää. Voisin harkita hiihtoa itsekin, jos välineet ei olisi niin kalliita.
krista
6.6.2016 at 21:43GRAAAAAH olin jo unohtanut niiden hemmetin suksien roudaamisen!!! Jollain on ehkä vanhemmat hoitaneet tällaiset roudaamiset, joo ei Kuusamo-taajuudella :D Joskus köytettiin sukset kiinni pyörään ja poljettiin (talvella, toki) kouluun. Ystävä sitoi sukset poikittain tarakalle ja koululle päästessään ihmetteli, että olipa paljon vihaisia ihmisiä tänä aamuna liikkeellä :D :D :D
–
Ja uiminen. Ei hemmetti että mä pelkäsin. Aina meni vettä nenään ja luuli, että hukkuu. Itku kurkussa ja veren maku suussa yritti pysyä pinnalla. Uhh.
jermia
6.6.2016 at 13:47Antipatioita täällä koululiikunnasta uintiin, hiihtoon ja telinevoimisteluun. Sen sijaan kaikki pallopelit ovat olleet aina lähellä sydäntä ja 10 vuotta tuli futistakin tahkottua ihan tosissaan. Pääasia kuitenkin on, että lapsi saa vapaasti kokeilla ja huomata itse mistä tykkää ja mistä ei. :)
krista
6.6.2016 at 21:44Nimenomaan – että saa kokeilla kaikenlaista. Ja se, että ei innostu JOSTAIN lajista ei tarkoita sitä, että on huono KAIKESSA. Eli että jostain tykkää ja jostain ei, ja voi testata erilaisia juttuja ja löytää sen, mistä erityisesti tykkää <3
A
6.6.2016 at 14:39Mun tyttö 4v. on niin innoissaan kun on pääsemässä futis-kouluun (juu, nimenomaan futis, ei koskaan sano hän jalkapallo). Lapsi on oottanut tätä jo kauan, nyt hän on tarpeeksi vanha päästäkseen futiskouluun (nooh, HJK:n riveihin ois kyllä päässyt 3v. iässä mutta meistä lapsi ei ollut vielä tarpeeksi kypsä ja kesä oli kiireinen, niin ehkä vähän jätettiin viime vuonna väliin). Hänellä on ollut vaippapaketin kylkiäisenä saatu Liberon t-paita & sortsit futisasu ja harmiksi se on jäänyt nyt pieneksi (ja vaippojahan on viimeksi ostettu vissiin kesällä 2014). Toivotaan siispä että futiskoulu on kivaa ja iloista touhua.
—
Mulla itsellä on kaipa aika liikunnallinen tausta…tai no, vaihteleva. Ala-asteaikaan harrastin telinevoimistelua muutaman vuoden, vietin kesät uiden ja fillaroiden, pelattiin lapsiporukassa pesistä ja hiihdeltiin, luisteltiin ja potkukelkkailtiin (eipä siellä paljon muuta tekemistä ollutkaan). Yläasteella ei ollut niin auvoista koska läskikompleksit, mutta toisaalta oon aina ollut aika taitava liikuntajutuissa (pallopeleissä pelisilmällä on iso merkitys ja esim. suunnistuksissa voi ehtiä huonommallakin kunnolla nopeimmaksi jos osaa lukea karttaa), joten en ole onneksi traumatisoitunut. Lähinnä mua koululiikunnassa ärsyttää pari juttua: kuntopiiri tamburiinin tahdissa ja se että meidän piti pelata €&€&#€ ringetteä kun pojat sai pelata jääkiekkoa, ärh. Ai joo ja mulla on muuten sattunut koulutielle tosi hyviä liikunnanopettajia, sellaisia jotka antoivat numeron sen mukaan että yritti parhaansa, oli aktiivisesti mukana ja ylitti oman tasonsa (nimimerkillä mulla on yläasteen päästötodistuksessa liikunnasta ysi, vaikka olin ylipainoinen teini joka ei ollut tilastojen valossa parhaita urheilijoita). Ehkäpä siksi tämän lukutoukan liikuntailo ei kadonnut kouluvuosina :)
—
Lapsen kanssa liikuntajutut koitetaan pitää mukana arjessa, ts. kuljetaan fillarilla tai kävellen paljon lähimatkoja, lapsi harrastaa omaehtoisesti ”parkouria” kulkiessa ja kannustetaan liikkumaan. Talvella ei olla vielä hiihtämiseen päästy (en ole omistanut suksia 10 vuoteen ja ei oikein huvita investoida, vaikka periaatteessa hiihto ois ihan kivaa), mutta luistelemassa käydään koko perhe (jo kaksi talvea!) Tänä kevään meillä oli lapselle eka liikunnallinen harrastus, mutta todennäköisesti syksyllä jotain muuta (ehkäpä tanssia kun se on kovin pop), kesän ohjelmassa on futista ja uimakoulua (uimataito on tosi tärkeä minusta).
krista
6.6.2016 at 21:48Mä luulen, että tuolla liikunnaopettajalla on tosiaan paljon merkitystä – just kuulostaa hyvältä nuo sun määrittelemät. Tuollaisten perustella se numero pitäs mun mielestä antaa; yrittäminen on jo paljon. No, en tietenkään ole mikään liikuntatieteilijä, hyvin kaukana siitä :D Mutta mä kuvittelisin, että jonkun koululiikunnan tärkein tehtävä vois olla liikunnan ilon synnyttäminen ja lajikokeilut – ja lapsen ”liikunnallisen itsetunnon” kasvattaminen. Ei nujertaminen.
.
Nojoo. En oo liikunnan ope. Oispa täällä joku sellainen tai sellaiseksi opiskeleva, joka vois kertoa, mitä esimerkiksi opiskelussa tästä ajatellaan!
Laura
7.6.2016 at 01:07Heh no mutta mikäs ringetessä oli vikana?:) Se on vaikeampaa kuin lätkä vaikka ei niin rämäpäistä ja pitää osata luistella kunnolla kun ei saa taklata (toisaalta ei saa kyllä naisten jääkiekossakaan), mut ehkä mä oon vaan jäävi.;)
maria
6.6.2016 at 15:05Onko.Joel Heinolasta? Vai onko toi opettajan tuomaroiminen autosta käsin vaan ihan universaalia :D
krista
6.6.2016 at 15:28Hahaa, ei ole – onkohan jossain joku liikunnanopettajaopiston lusmurilinja, joka opettta tuollaista, jos se on yleistäkin :D :D :D TAI sitten sama opettaja on opettanut myöhemmin/aiemmin Heinolassa :)
Miitu
6.6.2016 at 18:27Ja vielä samaan aikaan Etelä-Pohjanmaalla… Eli näyttää olevan ihan oma alalajinsa.
Outi
6.6.2016 at 19:33Mikkelissä myös :D
krista
6.6.2016 at 21:48Eikä :D :D :D
Paula
6.6.2016 at 18:18En haluis tulla niuhottamaan tällaseen hyvänmielen postaukseen (ihanat asut!) mut jos oikeesti enemmän pelaatte niin hankittehan tytöille paremmat kengät! Ite uskon että iso osa urheilutraumoista syntyy siitä että on vääränlaiset varusteet – tollasilla tennareilla ois ite ihan kamala juosta tai potkia!
Paula
6.6.2016 at 18:19Tulipa paljon huutomerkkejä, ei ollu tarkotus huutaa :D
Laura
7.6.2016 at 00:52Jos enemmän pelaa ja päätätte hankkia futikseen sopivammat kengät joskus niin sellaset hiekkatekonurmelle tarkoitetut röpelöpohjaiset olis hyvät jos vielä nurmella pelailee. Ei sitten liukastu, mutta ne eivät myöskään jää kiinni nurmeen niin paljon kuin isonappulaiset nappikset voi ja joissa kevyillä ja nuorilla pelaajilla voi polvet vääntyä (vaikka itselle ei niin kyllä käynytkään kymmenen vuoden ”uralla”). Onkohan muuten ajat muuttunu tossa vanhempien toiminnassa kun ei omat vanhemmat varsinkaan ihan junnuaikaan joutunu oheistoimintaan mukaan. Vasta päälle 10v saattoi tulla jotain myymisjuttuja rahankeruumielessä turnauksia varten. Mutta hyvinkin vapaaehtoista silti…
T. Ex-futari
PS. Mä olin taas niitä, joka koulussa tykkäsi kaikista urheilulajeista paitsi tanssista. Mulle se oli ihan yhtä tuskaa (ja on edelleen).:> Sitä kyllä aika vähän oli, enemmän oli joukkuepelejä ja sitä hiihtoa, mutta lumet Helsingissä oli vähän niin ja näin niin ei kovin usein onnistunu.
krista
6.6.2016 at 21:51Joo ei me tällä hetkellä ainakaan pelata niin paljon, että mitään ”oikeita” sporttivarusteita tarvittais. Leikitään vaan, ja omalla pihalla enimmäkseen avojaloin. Silvalla itse asiassa oli jumppatossut tuossa alkuun, mutta vaihdettiin sitten tennareihin, kun maa oli aavistuksen verran kostea joistain kohdista :) Mutta joo jos enemmän treenaisi, niin se olisi varmasti olennaista! :)
rinkeli
6.6.2016 at 22:01Ooohh! Multa on mennyt tää jalkapalloasu ihan ohi, kun meillä ei käytetä enää vaippoja! Meidän typy ra-kas-taa palloja, eikä tollasta asua tietenkään saa ostettua sieltä Liberolta. Oispahan ollut ekat koodit mitä meillä olisi kerätty :D
Koululiikunta on ihan perseestä, kun siellä pakotetaan tekemään kaikkea, ja se opettaja on just sellanen joka ei todellakaan innosta liikkumaan. Ja noh, se ryhmähenki tyttöjen liikunnassa ja pukuhuoneessa.. peräänkuulutan vanhempien vastuuta liikuntaan innostamisessa ja lajeihin tutustuttamisessa!
krista
6.6.2016 at 22:34Nyt siis vaippoja ostamaan varastoon ja vaikka… …synttärilahjaksi ja vauvanlahjoiksi kaikille tuttavavauvoille ja naperoille seuraavan kymmenen vuoden ajaksi :D
–
Joo ja ryhmähenkeen kans se, etä jos joukkueet valitaan niin, että kaksi kapteenia saa aina valita. Se oli ihan painajaista. Aina pelkäsi jäävänsä viimeiseksi ja vaikka en ihan-ihan viimeinen koskaan ollutkaan, niin hyvin häntäpäässä. Ja niille viimeisille se oli varmasti tosi kurjaa :( Jos ois ollut hiihtojoukkueet, mä niii-iiin oisin ollut se viimeiseksi valittu. Siitäpä sitten rakentamaan sitä liikunnallista itsetuntoa :(
rinkeli
12.6.2016 at 15:32Hahah, mies varmaan tykkäis jos ostaisin vaippoja varastoon :D Se sais hengenahdistuksia! :,D
Katja
6.6.2016 at 22:08Mulla taas maailman jäykimpänä lentopalloilijana on traumat voimistelusta ja etenkin telinevoimistelusta. Ihan hirveetä. Yleisurheilukaan ei ollu mitään kivaa jäykkänä ja vähemmän nopeena. Hiihto ja luistelu oli yläasteellakin ihan kivoja mutta sitten vaihtu opettaja ja kun ohjelmassa luki hiihtoa, niin me hiihdettiin vaikka ei ollut luntakaan. Ja luistelustakin oli taitotesti josta sain huonon arvosanan kun en jotain rusetteja hokkareilla tehnyt. Mitä nyt olin luokn harvoja jotka osasivat luistella piikeillä potkimisen sijaan ja jarruttaa ilman että piti ottaa laidasta kiinni. Eniten inhoan koululiikunnassa poikien ja tyttöjen lajeihin jakoja, suurinta osaa lajeista voisi koulussakin olla sekajaolla. Jaettaisiin ennemmin siihen kilpailuhenkiseen porukkaan ja sitten niihin jotka haluaa vain pelailla.
krista
6.6.2016 at 22:38Mä taas tykkäsin telinevoimistelusta sun muista (olin se pieni apina, joka hyppelehti vaan ketterästi kaikkialle – olisin itse asiassa halunnut alka harrastaa telinevoimistelua, mutta sellaista ei ollut Kuusamossa tarjolla), mutta suurimmalle osalle se taisi olla tuskaa. Mutta tosiaan sit jossain palloilussa olin surkea. Tää just pitäis ottaa huomioon. Että ihmiset ovat erilaisia jo ruumiinrakenteeltaankin ja ei PIDÄKÄÄN vaatia kaikilta kaikkea. Iloista kokeilua ja liikkumisen meininkiä ilman jotain hemmetin rusetintekopisteitä, graah!
piupali
6.6.2016 at 22:18Mua on monta kertaa päivän aikana naurattanut tuo, että opettaja autosta vilkuilla näyttää kenen vuoro aloittaa. :-DDD Aika luovaa, jos jotain hyvää sanottavaa pakko keksiä.
–
Mun mies on opettaja, ja just viikonloppuna jutteli, että uuden OPS:n mukaan liikunnan arvioinnissa painotetaan jatkossa entistä enemmän henkilökohtaista polkua. Musta se kuulosti ihanalta. Ettei vertailla niinkään toisiin, vaan omaan oppimiseen ja kehittymiseen. Plus toinen puoli: kuulema aika tavallista, että vanhemmat valittavat juuri lastensa liikuntanumeroista. Lapsi harrastaa jotain lajia (tai lajeja), mutta vähäinen motivaatio muuta koululiikuntaa kohtaan laskee numeroa. Vanhemmat eivät ymmärrä todistuksen kasia, koska ”hänhän ui kilpaa SM-tasolla”. Kaikkea sitä. :)
krista
6.6.2016 at 22:46Hihihi joo mä kans repeilen tälle aina sitä ajatellessa, luovaa tosiaankin – ei ehkä liikunnallista, mutta LUOVAA :D
–
Ihan mahtava kuulla, että tuota henkilökohtaista polkua painotetaan. Tätä toivoo ihan näin vanhempana; pidän niin tärkeänä, että omilla lapsilla on positiivinen suhtautuminen omaan kroppaan ja sen liikkumiseen. Se liittyy niin paljon kaikkeen: itsetuntoon, itsensä kantamiseen. Paljon muutakin kuin ”vain” liikuntaa.
–
Aika hassua ajatella, että joku valittaa lapsen liikuntanumerosta :) Mutta sitä se varmaan on – kuulostaa kyllä joltain komediasarjalta, mutta parhaat komediathan tietysti imitoi osuvalla tavalla aitoa elämää :)
Minttu
7.6.2016 at 09:15Täällä yksi kenelle on jäänyt ihan kamalat traumat koululiikunnasta. Olin juuri se ylipainoinen, kömpelö tyttö joka ei osannut yhtään mitään. Pesäpallossa en osunut palloon ja olin hidas juoksija, hiihdossa olin myös hidas ja kaiken lisäksi pelkäsin laskea mäkiä. Joukkuelajeissa oli nöyryyttävintä seisoa viimeisenä ja katsella, kun joukkueen kapteeni kiroili kun tajusi että saa mut joukkueeseen. Ja peleissähän ei annettu edes mahdollisuutta, koska ”mee sä tonne ja pysyttele pois tieltä. Älä edes koske siihen palloon.” Jalkapallossa olin hyvä, koska en pelännyt tulla pallon eteen/että jalkoja vähän potkittiin – niitä potkittiin välillä muutenkin koulun välitunneilla. Opettajaa… noh opettajaa ei kiinnostanut.
Liikuntatunnit muuttuivat mukaviksi vasta lukiossa, kun ne tyypit ketkä liikuntaa harrastivat – harrastivat sitä joka omissa joukkueissaan, joten liikuntatunnit olivat heille enemmän kivaa ajanvietettä kuin PAKKO VOITTAA KAIKKI- suoritus. Ryhmähenki oli muutenkin liikunnassa hyvä ja joukkuetoverin möhlälle naurettiin kaikki yhdessä joukkueena (myös se tyyppi, joka sattui tekemään oman maalin) ja ketään ei jätetty pois ryhmästä.
Mutta nuo ala-asteen liikunnat, kyllä ne on trauman jättäneet. Itse luulin wanhojen meikkaukeen saakka, että minulla vaan sattuu olemaan niin huono kunto, koska naamani punoitti nopeasti liikuntasuorituksen jälkeen. Ala-asteella oli nimittäin joku sattunut maintsemaan asiasta. Kun istuin meikattavana wanhojen tansseja varten, meikkaaja mainitsi että kasvoissa on verisuonet hyvin pinnalla niin kasvot punoittaa heti, kun tulee kuuma. Ja itte olin ihan hölmistynt, että TÄH siitäkö se johtuu?!! Vieläkin yliopistossa mua nolottaa liikkua muiden kanssa, jopa ystävien. Olisi ihanaa saada kaveri lenkkipoluille, ihan juuri hölkkälenkille mutten uskalla, kun olen varma miten muut nauraa siinä vieressä jos en jaksakaan.
krista
7.6.2016 at 11:27Voi, miten koskettava kommentti, tekisi mieli halata tuota ala-asteikäistä sinua <3 Ja tosi pysäyttävää ajatella, että voisiko sinulla olla ihan erilainen "liikkujan itsetunto" tällä hetkellä (ja koko elämän ajan), jos olisit eri tavalla saanut tukea ja kannustusta ala-asteella liikkumiseen... Hyvä kuulla, että meininki muuttui lukiossa - mutta ihan varmasti ala-asteen kokemukset ovat myös osittain elinikäiset; silloinhan se minäkuva niin kovasti rakentuu... Mutta toivottavasti pääset yli noista, ja reippaasti vaan lenkkipolulle! Oon IHAN varma, että kukaan ei naura. Mutta tiedän silti, että se on sellainen TUNNE (vaikka tietäisikin, että se ei ole totta) ja pelkästään se tuntuu painostavalta :( Mutta toisaalta liikkeelle lähteminen antaa varmuutta ja itse oon ainakin omalta kohdalta huomannut, että se aloittaminen on vaikeinta. Kun tulee rutiini, niin sitten se alkaa tuntua, että "hei mähän osaan tän jutun" :)
Minttu
7.6.2016 at 12:35Joo, onneksi se liikuntakammo ei ole kokonaan jäännyt päälle – vaan juuri lenkkipolut, talvella luistelu ja hiihto ovat tuttuja. Yliopiston ryhmäliikuntaki on tullut tutuksi, tosin enemmäkseen tanssin/zumban/afron merkeissä, tanssilajit tuntuvat jotenkin sopivat paremmin ja ainakin itselläni on rennompi fiilis siellä. Tuli sitä joskus harrastettua oriental-tanssiakin nelisen vuoden ajan. :) Eli onneksi se liikunnanilo on siellä!
–
Enemmän nykyisin tuo tulee juuri esille siinä, kenen kanssa sitä liikuntaa harrastaa ja millaista liikuntaa. Kävelylenkeille otan mielelläni ystävän/mieheni mukaan, sitten jos pitää hölkkäämään lähteä niin… ahdistaaaaah että mitä tuo nyt ajattelee kun puuskutan tässä näin. Hiihdän mielelläni äidin ja isosiskon kanssa, suoraa peltoa pitkin – sitten jos pitäisi taas lähteä johonkin mäkiseen maastoon niin ahdistaa taas ihan hulluna.
–
Sitten on tietty sekin, että se oma liikuntasuoritus ei tunnu… siltä että se olisi tarpeeksi. Että tulee aina jotenkin vähäteltyä sitä. ”Noh mä kävin vaan kolmen kilsan lenkillä aamulla ja illalla halusin mennä uudelleen lenkille mutta sekin oli vaan kolmen kilsan lenkki.”. Nyt raskaana olen löytänyt ihan kunnon lenkki-innostuksen, jolloin lenkillä tuli käytyä (ennen tätä kolmen viikon flunssaa) sen 4-5 kertaa viikossa. Juuri 3-5km lenkeillä. Ja aina jos ystävillekin tuli selitettyä, että ”hölkkäsin 5km, mutta ei sitä lasketa kun piti venytellä välillä niin ” :D
Maria87
7.6.2016 at 09:29Voihan koululiikunta. Niistä näyttää riittävän traumoja yhdellä jos toisellakin, myös minulla. Ne pallopelit oli kyllä tuskaa, varsinkin kun yläasteen liikunnanope oli kiinnostunut pelkästään niistä: syksyllä ja keväällä pesistä (ope oli pesisvalmentaja…), sisäliikunnassa sählyä, lentistä ja korista, luistelukaudella ringetteä. Keväisin pesäpalloa pelattiin yhtäaikaa poikien kanssa vierekkäisillä kentillä. Stressasin omien olemattomien taitojen näyttämistä pojille niin paljon, että jännitys laukaisi migreenikohtauksen ja makasin terkan huoneessa muiden pelatessa pesistä, Ja nautin joka hetkestä :D
Minulta puuttuu joku joukkueliikunnan kilpailuvietti, yksilölajeista olen aina tykännyt. Yläasteella määrittelin itseni kömpelöksi ja liikunnallisesti lahjattomaksi, mutta onneksi tuli lukio ja mahdollisuus aerobictunteihin. Minulta löytyikin rytmitajua ja koordinaatiokykyä ja liikkumisen ilo avautui ihan uudella tavalla.
Myöhemmin yläasteen liikunnanopettaja siirrettiin muihin tehtäviin kun kävi ilmi ettei hänellä mitään pätevyyttä opetushommiin löytynytkään. Kappas kummaa..
krista
7.6.2016 at 11:32Tässä on tosi paljon tuttua! Mä kans en tykkää perinteisistä kilpailu/joukkuelajeista – mutta toisaalta kyllä mä TANSSISSA oon mennyt kilpailuun siellä Frankfurtissa ja tavallaan joukkueenakin (ryhmänä), mutta jostain syystä se tuntuu ihan eriltä :)
–
Meillä pelattiin pesäpalloa niin, että välitunneilla kaikki kerääntyivät katsomaan. Yläasteella varsinkin poikia kerääntyi mölisemään tyttöjen pesäpalloa katselemaan. Muistaakseni en yläasteella KERTAAKAAN omalla lyöntivuorolla osunut palloon silloin, kun oli välituntiaika ja katsojia – aina huidoin mailalla ilmaa kolmesti ja paloin ennen ykköspesää. Pienet traumat hei :D
–
Oman liikunnan iloni oon löytänyt aikuisiällä tanssin ja sirkuksen myötä – ja tanssillisten jumppien myös. Voimistelua harrastin toki teininä, mutta näin jälkikäteen en ole ihan varma, menevätkö ne kokemukset plussalle vai miinukselle :) Toki siitä liikunnallista taustaa tuli; toisaalta myös itsetuntokolauksia jatkuvasta arvostelusta.
Stazzy
7.6.2016 at 11:37Hih, mulle osui kouluaikoina ihan täyspäisiä liikunnanopettajia, vaikka yksikään ei saanutkaan mua rakastamaan hiihtoa. Onneksi ala-asteen jälkeen ei sitä tarvinnut harrastaa.
Mutta mä olin se outo, joka piti juuri niistä urheilulajeista, joita muut inhosivat: uinnista ja suunnistuksesta.
Uin ihan seurassakin, päädyin lopulta valmentajan hommiin muutamaksi vuodeksi. Suunnistus taas… noh, mikä voisi olla parempaa kuin hortoilla metsässä ”aarteenetsinnässä”? :D ai mitenniin ei osata lukea karttaa, sehän on ihan itsestään selvää hommaa…
krista
7.6.2016 at 11:41Ihan mahtavaa – mutta hei ootkohan sä tän pitkän kommentointiketjun eka, joka kertoo, että oli hyvät liikunnaopettajat koko kouluajan! Aika hälyyttävää kyllä. Mutta TÄYTYYHÄN niitä hyviäkin olla, ja toivon tosi kovasti, että nykyään tuohon kiinnitetään paljon enemmän huomiota kuin joskus menneinä aikoina. Just tuohon liikunnan vaikutukseen itsetunnon kasvattajana ja niin edelleen.
–
Hahaa, mä muuten inhosin suunnistamistakin :D