Jos jouluna ei ole lunta

Mulla on lumi-ikävä. On ollut koko syksyn ajan.

Enkä ole meidän perheestä ainoa. Yhtenä ihanana aurinkoisena sunnuntaina lapsi leikki tuolla upealla biitsillä. Hän kaivoi hiekkaa ja lauloi:
”Lumella me leikitään, lumella me leikitään!”

Tähän on tultu. Lapset leikkivät, että hiekkaranta on lunta.

Viime sunnuntaina lapset puolestaan ”tekivät lumienkeleitä”. Siis hiekkaan.

Lumi-ikävä liittyy tietysti joulun fiilistelyyn – joulutunnelma on tosiaan aika erilaista täällä palmujen alla. Mutta liittyy se muuhunkin kuin jouluun. Se on ikävä sitä muistojen postikorttimaisemaa kohtaan. Sitä sellaista sinertävää valkoisuutta, jossa puiden oksilla on paksu lumikerros.

Vaikka järki sanoo, että se postikorttimaisema on Helsingin talvessa harvassa. Ja (erilaisia) postikorttimaisemia on täälläkin, ihan minne vain katsoo.

Kun mä olin lapsi, ajattelin aina, että se joululaulu ”Jos jouluna ei ole lunta” on vain Suomen olosuhteisiin huonosti sopiva käännös. Kuusamon taajuudella sitä ajatteli, että totta kai jouluna on lunta – ei voinut ajatellakaan, että ei olisi! Vasta oikeastaan aikuisiällä tajusin, että Helsingissä ei välttämättä ole.

Nyt niitä lumettomia jouluja on kokenut monta, niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Alkuun se ei tuntunut miltään (olimme siis joulua paossa matkoilla jo ennen lapsia), mutta vihdoinkin on sitten elämänpyörä kääntynyt siihen asentoon, että se on alkanut kaihertaa mieltä.

Voih, lumi-ikävä!

Kertokaa mulle lumikuulumisia Suomesta! Onko siellä kaikkialla lunta, paljonko? Tuleeko valkoinen joulu?

Yritän katsella Insta-kuvia, mutta niistä ei saa ihan selvää kokonaisfiilisestä – että onko Instaan postattu lumikuva ollut vain hetkellinen nautinto, menikö se jo ohi?

Miltä ilma tuntuu – onko se purevaa, tuulista, märkää, piiskaavaa? Vai tuntuuko se raikkaalta, kirpsakalta, ilmassa leijailevalta, jouluiselta?

Täällä Sierra Nevadan luminen huippu näkyy horisontissa kirkkaina päivinä. Mutta ei se ole sama.