Joulutylsimys, osa 2

Ella F.

Lahjat, joille ei ole tarvetta, ikuinen päänsärkyni. Johtuen ehkä siitä, että olen siitä lähtien kun Barbiet eivät ole enää olleen joulun ykköstoivelahja, todella miettinyt, mikä on sellaista, mitä todella haluaisin niin, että sille on myös käyttöä (olin sellainen tiedostava nuori aidossa 70-luvun hippiturkissa). Ja sitten meillä on lapsuudenperheessä noudatettu sellaista mitä-tarvitsisit-joululahjaksi/minkä-kirjan-haluaisit-lukea -periaatetta siitä lähtien, kun se on ollut mielekkäämpää kuin lelujen ostelu. Ja se on mielestäni loistavaa. Eipä ole tullut turhia lahjoja. 

No mikä siinä on ollut huonoa, on se, että en ole oikein oppinut suhtautumaan sellaisiin tälläinen-kiva-härveli-nuorelleparille -lahjoihin, joita puolisoni suku on meille kantanut, ja minä sitten vienyt aika surutta kirppikselle tai jos on ollut ihan täysin mahdoton vekotin, niin suoraan roskiin, mikä on kyllä kamalaa, kun miettii, missä tavarakaaoksessa maailmanlaajuisesti elämme. Aika pian otin kyllä aiheen puheeksi silläkin uhalla, että siitä joku loukkaantuu. Ja kyllä kannatti. Lahjarojun määrä on ainakin puolittunut, eikä kukaan loukkaantunut verisesti (henkisistä vammoista en ole varma :P ).

On ihan tervettä, että ihminen ei kanavoi tunteitaan esineisiin :) Ja jos teillä ei todellakaan ole käyttöä sille Peugeotin pippurimyllylle, niin otan/ostan sen ilomielin. Olen nimittäin pohtinut asiaa erityisen tarkasti ja pitkään ja todennut, että oikea pippurimylly on todellakin tässä ruoanlaittajan huushollissa tarpeen.

Är (Ei varmistettu)

Itse en koskaan osta tavaraa lahjaksi jos en ole ihan varma, että vastaanottaja haluaa juuri sen kipon/kupin/pippurimyllyn. Suosin ruoka- ja juomalahjoja ja lahjakortteja (Stockalle tai vastaavaan paikkaan, jossa on valinnan varaa laidasta laitaan).

Itse inhoan kaikkea krääsää tai laadukastakin tavaraa, jos en sitä tarvitse tai sitä pidä erityisen kauniina. Kauheinta olisi se, että saa jotain hirvittävän rumaa ja/tai epäkäytännöllistä ja se on pakko säilyttää ja laittaa esille lahjanantajan tullessa kylään. Onneksi olen tunnetusti nirso ja yleensä vältyn tällaiselta kun kukan ei uskalla ostaa mulle mitään. ;)

Paulita

Mä tiedän nii-in mistä sä puhut. Rakastan tavaroita: Meksikosta ostettua raidallista vilttiä (se on muuten tuossa mun kuvassakin), mummolasta tuotua kommuutia, miehen sukulaisilta perittyä rikkinäistä kaappikelloa. En millään raskisi heittää pois käytettyä Siperian junan lippua tai Perusta ostettua pipoa, mitä en käytä. Rakastan sitä, että tavaroilla on tarina – sitä, että voin kertoa, että isäni teki pirttipöydän penkin 70-luvulla ammattikoulussa, ja se on nyt kukkapöytäni. Ja että lentomatkalla Meksikosta New Yorkiin tequila-pullo hajosi rinkassani ja karmeanhajuinen litku imeytyi juurikin tuohon vilttiin.

Mutta silloin, kun ihmiset kyselevät, mitä haluan tupari/joulu/synttäri/häälahjaksi, en keksi mitään. En halua turhaa roinaa, en halua nurkkiini yhtään asiaa, millä ei ole tarinaa. En halua mitään muovista tai merkityksetöntä. Enkä tiedä, miten se sanotaan kohteliaasti ihmiselle, jonka tarkoitusperät ovat hyvät, ja joka haluaa antaa lahjan antamisen ilosta.

Juuri niin kuin sanoit: jos oikeasti tarvitsen jotain, ostan sen. Jos en ole ostanut tarvitsemaani, tarkoittaa se yleensä sitä, että ostos on niin kallis, että sitä ei voi/kehtaa/halua myöskään pyytää lahjaksi.

Hädin tuskin kehtaan anonyyminä tunnustaa, mutta sellaiset lahjat, joita pidän roinana (=lähes kaikki) lähtevät kirpputorille tai muuten vain kiertoon. Omat sukulaiseni ovat jo oppineet, että minua kannattaa lahjoa korkeintaan viherkasveilla tai viinillä, miehen sukulaisilla on siinä vielä oppimista ;) Itse yritän antaa lahjat ”aineettomina” (leffaliput, lastenvahtikeikka jne) – toiset arvostavat, toiset pitävät pihinä.

PSK

:D :D Leivinpaperi, aivan mahtava!

Miitu (Ei varmistettu)

Tää on kyllä vaikea aihe – niin saajana kuin antajanakin. Myönnän, että niiden lahjojen saamiseen liittyy yhä lapsenomainen innostus ja jännitys. Etenkin jouluna. (Tosin eipä mulle pahemmin muulloin enää lahjoja herukaan.) Mutta. Valitettavasti siihen rinnalle on alkanu tulla välis just se pelko, että mitähän sieltä paketista tulee, mikä tuntuu kauhean kiittämättömältä ja no elitistiseltäkin. Onhan se nyt melkoinen vaurauden merkki, että ne lahjat tuntuu usein turhakkeilta nurkissa. Silti etenkin pehmeät paketit nostattaa (taas) karvoja pystyyn, kun toisten ostamat vaatteet nyt vaan kerta kaikkiaan ei useimmiten tunnu omilta.

Onneksi nuo lahjat on tosiaan viime vuosina vähentyny selvästi, ja loputki virrat ohjautunu/ohjautumassa lapsen suuntaan. Iteki pyrin antamaan lahjat pikemmin kuluvina ruokalahjoina tms., jos en tarkalleen tiedä toivetta, tai sit ihan rahana lapsille, jos keräävät jotakin tiettyä esim. puhelinta varten.

ps. Joulu todella tuntuu enemmän joululta tuon pikkupirpanan kanssa: joulukoristeita on alkanu 10 vuoden hiljaiselon jälkeen taas ilmestyä omaankin kotiin, ja tänään leivottiin yhdessä pipareita.