Juonellinen mielikuvitusleikki ei ole mikään yksinkertainen juttu – tai siis aikuiselle ainakaan. Tavallaan kadehdin kovasti Joelin roolipeliharrastusta; kenties sellaisen myötä olisi voinut säilyttää itsessäkin paremmin mielikuvitusleikkeihin tarvittavan mielenmaiseman.
Pelasin kerran (ennen lapsia) Joelin kavereiden kanssa illanvieton yhteydessä jotain tarinankertomuskorttipeliä. Idea oli muistaakseni jokseenkin sellainen, että jokaisella oli kädessään korttipino pino omia sanoja – vaikkapa joki, noita ja lohikäärme – ja tavoitteena oli johdattaa yhteistä vuorotellen kerrottua tarinaa niin, että omat sanat tulisivat sanotuiksi ja korttikäsi tyhjäksi.
Muut (roolipelejä harrastavat) pelaajat kertoivat vuoroillaan toinen toistaan upeampia juonenkäänteitä. Kun taas minä… Jännitin kädet hiessä omaa vuoroani, ja kun se vihdoinkin tuli… ”no ja se niinku sit kävelis kohti jokea, ja siellä ois sit niinku noita ja lohikäärme”. Öö eikö? Eikö tätä näin pelattukaan?
Voi missä mun mielikuvitus, voi missä missä missä?
Meidän 5- ja 3-vuotiaat leikkivät yhdessä jo pitkiä hienoja mielikuvitusyhteisleikkejä, ja itse olen ollut jotenkin hurjan kiinnostunut salakuuntelemaan, että miten yhteinen konsensus leikin juonesta saavutetaan. Kuka johdattaa tarinaa ja millä keinoilla? Aikaisemmin leikkien sisältö oli selvästi isosiskon käsialaa, mutta etenkin nyt tänä kesänä olen huomannut, että pikkusisko vuorollaan saa tosi hienosti leikin juonen haltuun ja pystyy tuomaan siihen omia aineksiaan ja juonenkäänteitään (ja krokotiileja). Oikeastaan jo ihan tasa-arvoisesti. Leikin juonen suhteen harvoin tulee mitään massiivisia erimielisyyksiä, vaan lapset neuvottelevat leikin etenemisen hienosti keskenään – mutta lelujen ja leikkivälineiden suhteen sen sijaan välillä volyymi nousee edelleen :)
Mutta se, johon oon ihan erityisesti kiinnittänyt huomiota, on (minulle) ihan uusi lauserakenne, jolla tytöt ohjaavat leikkiään: ”jooko että”.
Kun itse olin (kivikaudella) leikki-ikäinen, leikki kulki muistaakseni eteenpäin konditionaalilla: ”sitten tää menis kauppaan ja ostais sieltä leipää”.
Mutta nämä meidän tytöt eivät sanoisi noin. Vaan: ”jooko että tää menee kauppaan ja ostaa sieltä leipää.”
”Jooko että tää tulee mukaan.”
”Jooko että sitten ne menee kassalle ja laittaa ne ostokset siihen hihnalle.”
”Jooko että sit lähdetään kotiin.”
Haha, olipa ankeantylsä leikkiesimerkki – taas osoitus mun omasta huonosta leikkimielikuvituksesta. Onneksi lapsilla on toisistaan vähän mielikuvitusrikkaampaa leikkiseuraa kuin tämä äidintylsimys.
Mutta siis ”jooko että” leikkiä ohjaavana (sovittelevana) sanamuotona – tämä on mulle ihan uusi juttu ja lauserakenne!
Liekö itse keksitty vai päivähoidosta tullut, vai voikohan se olla yleinen nykyään ihan kaikkialla lasten leikeissä? Oletteko kiinnittäneet huomiota tuollaiseen: onko teidän kodeissa ”jooko että” -lauseet tuttuja, vai käytetäänkö niitä vain meillä?
24
LeenaK
19.7.2017 at 07:58Omassa lapsuudessa Helsingissä ja Porin seudulla.muistan leikkineeni ’tää menis’-tyyliin, mutta omat lapset 2000-luvun alkupuolella Helsingissä tätä ’jooko että’- juttua. Ilmeisesti nykyään voimassaoleva käytäntö 😊.
Laurakaisa
19.7.2017 at 11:10Jooko että käytössä myös eteläisessä Savossa!
Sanni
20.7.2017 at 14:52Terkut Tampereelta. Päiväkoti-ikäisellä pojallamme on ”jooko että” kovassa käytössä aina yhteisleikeissä. Olen kuullut myös alakoululaisen ja kavereidensa viljelevän sitä, kun toisinaan vielä innostuvat leikkimään.
Ainakin meillä tämä on päiväkodista opittu ilmaus. Hauska tapa sovitella leikin etenemistä niin että käänteet passaavat kaverillekin. Toki ihan hyvä, jos leikki välillä etenee myös määrätietoisessa preesensissä. :-)
MM
1.8.2017 at 16:17Me käytettiin 90-luvulla kavereiden ja siskojen kanssa aina ”Käviskö/käykö että..?” rakennetta, vaikka meillä ei vanhempien kanssa ole kyllä keskusteltu tai neuvoteltu mistään, vaan vanhemmat kyllä päättivät hyvin pitkälti meidän lasten puolesta kaikki. Ehkä leikki oli meille tapa opetella myös keskustelua ja neuvottelua, kun vanhempien kanssa sitä ei paljonkaan ollut..