Käänteinen tavaravirta

Kaupallinen kampanja, yhteistyössä: Ekopaasto

Maanantain… (kröhöm) …etsintäbloggauksen yhteydessä pari lukijaa ihmetteli vähän tyyliin (ei näillä sanoin), että miten voi olla sama tyyppi, joka ähkiipuhkii, että ei haluaisi hankkia ylimääräistä kamaa. Ja samanaikaisesti kuvista näkee kyllä, että sitä kamaa on sen verran, että on sitä kuulkaas ainakin jossain vaiheessa ostettu.

Selityshän on tietysti yksinkertainen.

Olen ollut aikuisikäinen, omilla rahoillani elävä ja omia hankintoja tekevä kuluttaja jo… (laskee) …jo kohta 19 vuotta. Yhdeksäntoista vuotta. Siihen mahtuu kaikenlaista.

Näiden vuosien aikana olen ollut soluasunnossa asuva ja opintotuella pihistelevä opiskelija, joka söi pelkkää halvinta makaronia ja pölli ketsupit ja vessapaperit (sori) Helsinginkadun Hesburgerista. Olen ollut ”double income no kids” -elämää viettävä uraihminen, joka osti kerralla viidet kengät hintalappuun vilkaisematta. Olen ollut säästöjeni varassa Intiaan lähtenyt vapaaehtoistyöntekijä. Olen ollut uudestaan nollapisteeseen aikuiselämänsä buutannut citysinkku, jonka asuntolainan määrästä verotoimiston virkailija huokaisi ”herrajestas”. Olen säästänyt rahaa, käyttänyt rahaa, tehnyt töitä, opiskellut, kuluttanut, ostanut, pihistellyt, kerskakuluttanut, köyhäillyt – ja uusimpana tietysti lapsiperheellistynyt.

Olen elävä esimerkki siitä, että ihmisen kuluttamisen tavat eivät ole vakio. Ne muuttuvat.

Ja juuri nyt minulla on ähky.

Ihan kirjaimellisesti sama juttu: kun syö vaikka kuinka hyvää ruokaa, mutta jos sitä on liikaa… Tulee olo, että uhh pliis ei enää tai oksennan.

Tilanteeseen vaikuttaa tietysti isosti myös se, että puutalossa ei ole yhtään käyttökelpoista varastoa – ullakkoa ei ole, ja kellarissa on maalattia. Ihan kaikki tavaramme ovat siis tässä. Kaapeissa ja vaatehuoneessa. Ei ole paikkaa, minne sysätä pois.

Tässä on astiakaappimme.

Omasta mielestäni se on ihana.

Aika kuluu niin nopeasti – tuntuu, että se oli eilen, mutta se oli toissa kesänä. Silloin tein kierrätysoperaation keittiön kaapeillemme. Laitoin kaikki yksittäiset astiat puoli-ilmaiseksi kiertoon paikalliseen kierrätysryhmään. Ja ne menivät heti: ajankohta oli just sopiva kesämökkiläisille. Ja oh; itse saimme kaappeihin tilaa! Nyt astioita tuntuu olevan juuri sopiva määrä.

Olen tunnearvoihminen. Ja keräilijäluonne, myönnän avoimesti. Nautin esineistä, joihin minulla on tunneside. Jotka merkitsevät jotain.

Mutta samanaikaisesti on myös paljon tavaroita, jotka eivät merkitse mitään. Ne on syystä tai toisesta silti hankittu (tai saatu lahjaksi) eikä niihin ole latautunut mitään… …tunnetta. Niiden eteenpäinlaittaminen on ollut minulla akuuttina toiveena jo tänne puutaloon muuttamisesta asti. Ainoana esteenä on ollut se isoin, josta on se ikuinen pula: aika.

Nyt olen käynnistelemässä juuri uutta, toissa kesää vastaavaa ylimääräisentavaranpoisto-operaatiota.

Luuliko joku muuten, että se maanantain eka kuvan kaappi oikeasti näyttää aina siltä? Se oli siis tietysti silloin, kun olin (etsimistekniikkani mukaisesti) leväyttänyt kaikki lattialle. Normaalitilassa kaapin sisältö näyttää tältä.

Ja tältä:

Hähää – järkytinkö? Meillä on myös järjestyksessä olevia kaappeja, joissa on jopa ylimääräistä tilaa. Heh tiedoksi siis vaan niille, jotka ovat sotkujamme avoimesti paheksuneet :D

Tavarasta luopuminen käy minulta kuitenkin hitaasti. Monet suosivat helppoa ja nopeaa kierrätyslaatikkoon dumppaamista, mutta minulla on joku hassu henkilokohtainen ongelma tämän asian suhteen… Vaikka tiedän, että se ei millään tavalla ole roskiin heittämistä, niin silti… …se vaan jotenkin alitajuisesti karmii minua – ikään kuin olisin hylkäämässä jotain jonnekin. Kylmästi ja tunteetta. Dump dump dump; ”olit minulle joskus tärkeä mutta nyt en tarvitse sinua HYVÄSTI”.

Eijeijeijeijiei en pysty. Ikään kuin tavaralla olisi tunteet.

Tiedän siis hyvin, että tuossa ei ole mitään järkeä.

Mutta minulle siis ihan eri asia on se, että ikään kuin antaa tavaralle uuden elämän.

Esimerkiksi eräs Ikean rahi. Meidän Tikru repi sen ihan riekaleiksi, sitten minä ompelin (surkeasti) siihen uuden päällisen sillä ajatuksella, että se saa ollakin Tikrun raapimapuu. Sitten Tikru raapi senkin riekaleiksi.

Tikrun (niisk) kuoltua Joel sanoi, että nyt tuon riekalekauhistuksen voi varmasti kantaa roskiin. Ei eijeijei! Laitoin kierrätysryhmään ilmoituksen: annetaan tällainen runko sille, joka haluaa täyttää rahin uudestaan ja päällystää sen – ja pian löytyi ottaja! Ja hänellä oli selkeä visio, että millaisen hän rahista aikoo tehdä.

Niiii-iiiin parasta!

Että antaa sen tavaran jollekin ihmiselle käteen ja näkee, miten tämä siitä ilahtuu. Silloin sillä tavaralla on minulle jotenkin… arvoa.

Lasten käyttövaatteet pöydällä: kahdessa ruskeassa korissa Seelan ja kahdessa ruskeassa korissa Silvan vaatteet. Heh eikä niitä ole edes noin paljon – kun vaan ehtisi poimia pieneksijääneet pois…

Harrastin joskus shoppailua ikään kuin terapiakeinona. Minulla oli siitä vakioläppäkin – jos vaikka työkuvioissa joku oli… …hankala, päätin lähteä töiden jälkeen ostamaan itselleni kengät. Kostoksi. Häh häh hää, siitäs sai; meitsi osti kengät. Tai useammat. Kerran, kun joku pölli minulta (oi kyllä) saappaat, ostin itselleni kolmet. IN YOUR FACE, SUCKER!

Jepjep.

Se toi tyydytystä. Lohdutusta. Ehkä sellaisessa elämäntilanteessa, jossa sitä lohtua en muulla tavalla saanut tai osannut ottaa vastaan.

Nyt kuvio on kääntynyt täysin toisin päin. Olen huomannut, että on aivan yhtä palkitsevaa antaa itselle turha tavara pois sellaiselle, jota se ilahduttaa.

Tai palkitsevampaakin.

Minimalistia minusta ei silti saa millään. En haluakaan. Olen persoonaltani aina runsas. Rakastan värejä ja kaikkea… …no niinku oranssia ja intialaista – hehe kyllä te tiedätte jo.

Turhaa en kuitenkaan enää tarvitse. Tavaravirta pitäköön nyt jatkossa suuntanaan puutalosta ulospäin.

0