Tanssitunnit ja muskari – siinä meidän tyttöjen hyviksi todetut harrastukset.
Molemmat tytöt ovat aloittaneet nämä harrastuksensa juuri samanikäisinä: sinä syksynä, kun ovat olleet 1 v 4 kk. Paikka on ollut sama (tanssitunnit Helsingin tanssiopistolla ja muskari Pop Jazz -konservatoriolla), samoin ohjaaja. Niinpä on ollut kiva huomata, miten tyttöjen erilaiset persoonat näkyvät myös harrastamisessa.
Molemmat siis rakastavat tanssia ja musiikkia, mutta hei: jokainen tietysti ilmaisee rakkauttaan ihan omalla, persoonallisella tavallaan. Niin nämä meidän tytötkin.
Tanssitunnilla Silva-napero (1-2 vuotiaana) oli ujo, mutta hyväntuulisen utelias. Silva seurasi ohjaajan tekemisiä tarkasti, mutta liikkuminen oli varovaista – varmasti myös näköongelmat vaikuttivat, Silvalla ei ollut silmälaseja vielä silloin. Usein tunnilla villimmät lapset juoksivat, ja Silvaa jännitti. Välillä tapahtui törmäämismuksahduksia – ja miten se aina meneekin niin, että se pienin ja ujoin jää kaatuessa kasan alimmaiseksi…? Näitä sitten äidin sylissä vähän itkeskeltiin. Kun ohjaaja antoi lapsille uutta tanssivälinettä, tirppa nousi innokkaasti ja lähti hakemaan – mutta jäi sitten seisomaan ja antoi muiden lasten viedä välineet. Joskus jopa käsistään. Pieni alahuuli alkoi väpättää, kun hula-vanteet tai huivit alkoivat siinä jo loppua silmien edessä. Äidin jatkuva tärkeä tehtävä oli rohkaista, kehua ja kannustaa: ”Ota vaan! Saa ottaa! Mene vaan juoksemaan! Hyvä kulta, hienosti sä osaat – saa mennä!”
Alun arkuudesta huolimatta tirppa kuitenkin heti alusta asti rakasti tanssia. Ja tanssi myös antoi paljon: auttoi varmasti motoriikan kehittymisessä, toi itseluottamusta ja reippautta, ja varmasti vähän sellaista puolensapitämistäkin. Ja kun Silva sitten ensimmäisessä tanssinäytöksessään (täällä) päätti ihan riehaantua ja juosta takarivipaikalta eturiviin yleisön aplodeja vastaanottamaan, me vanhemmat oltiin vain riemuissamme. Reipas kulta, juuri noin! Lapsen elämässä kun pieni anarkia on usein ihan paikallaan. Kiltteys on tietysti kivaa, mutta saa myös joskus juosta lavan eteen ja pyllistää silloin, kun muut kumartavat.
Tanssituntien jälkeen Silva-napero oli onnellisesti hymyilevä ja unelias. Puin naperon ulkohaalareihin pukuhuoneen penkillä makuuasennossa – silmät jo painuivat… Kuiva vaippa, tutti suuhun, unitiikeri käteen ja zzzzzz, lapsi oli unessa. Usein siinä meluisassa pukuhuoneessa jo.
Siinä, missä Silva-naperon kanssa äiti kulutti ehkä (en ole ikinä mitannut enkä tiedä tällaisia; tämä vaan ihan heittoa) jotain 200 kaloria liikkuessaan, Seela-naperon kanssa kulutusmäärän voi kertoa ainakin… …kahdeksalla? Silvan kanssa tunnin aikana syliteltiin, supateltiin ja rohkaistiin – Seelan kanssa virtaa hiki. Tunnin jälkeen äiti on se, joka voisi asettautua x-asentoon pukuhuoneen penkille.
Myös Seela rakastaa tanssia. Napero kiljahtelee riemusta, juoksee, pyörii. Huutaa ”HOPPAA! HOPPAA! HOPPAA!” ja opettelee hurjia hyppyjä ihanasti joustavalla tanssisalilattialla.
Seela innostuu sekunnissa – ja kyllästyy sekunnissa. Kun syksyn lehdillä on tanssittu puoli minuuttia, Seeluska saattaa paiskata ne dramaattisesti käsistään ja huutaa tiukasti: ”POIS!” Lähteä juoksemaan omia juttujaan, ja jos siitä yrittää väkisin ottaa kiinni, niin…. HERRRRRRRMO! Selkä kaarelle ja huutovolyymit kaakkoon.
Rajallisesta pinnastaan huolimatta napero kuitenkin osaa, ja on itse asiassa ikäistään vanhempien ryhmässä ihan meidän omista aikataulusyistä (että saatiin tytöille peräkkäiset tunnit). Ja hän pärjää ryhmässä omalla tavallaan ihan mainiosti. Ihan tanssii(kin): taputtaa käsiään oikeassa kohdassa, tömistää musiikin mukaan oikeassa tahdissa. Mutta jotta homma pysyisi kasassa eikä menisi pelkäksi juoksemiseksi (mikä sekin on tietysti kivaa; ei siinä mitään), Seeluska tarvitsee tanssitunnilla vanhemman väsymätöntä ohjausta. ”Katso, uusi leikki tulossa. Opettaja laittaa juuri musiikin. Kuuntele, ihan kohta alkaa. Tässä on uusi leikki. Katso, mitä opettaja tuolta laukusta kaivaa.” Ilman vanhemman ohjausta naperon kiinnostus herpaantuu siinä kolmessa sekunnissa, mikä ohjaajalta kestää kävellä piirin kehältä stereoiden luo musiikkinappulaa painamaan.
Väkisin tekemällä (vaikka juoksemisen kieltämisellä) tämän tyypin kanssa ei voi toimia – silloin saa vastaansa vain megaprotestin ja mälsimmässä tapauksessa epäonnistuneen lopputunnin. Koska oma tahto. Mutta innostamalla – tai pikemminkin intoa aktiivisesti tanssitapahtumien suuntaan ohjaamalla – tunnit ovat ihania, antoisia ja superhauskoja.
Ja siinä, missä Silva-napero oli tunnin jälkeen raukea unimurmeli, Seela-napero puolestaan on sähköiskun saanut duracell-pupu. ”HOPPAA! HOPPPAA! HOPPAA!” Onneksi tanssisalin aulassa on tilaa juosta loppuhöyryt ulos sillä aikaa, kun odottelemme isosiskoa vielä omalta tanssitunniltaan. Ha ha ihan naurattaa, kun muistan tosiaan pukeneeni Silvaa puoliunisessa makuuasennossa – Seelan vaippa vaihdetaan juoksussa sellaisessa 10 kilometrin tuntivauhdissa.
Mutta kun naperot sujauttaa tanssituntien jälkeen tuplavaunuihin, molemmat nukahtavat ennen kuin kotiin vievä bussi tulee pysäkille.
Muskarissa tietysti ihan samantyyppiset persoonallisuuserot.
Muistan ikuisesti, kun pieni Silva-tirppana yhdellä pienenpienellä sormellaan arasti kosketti djembe-rummun kalvoa. ”Ssshhh”, kuului juuri ja juuri ihmiskorvan tavoitettavissa oleva ääni, kun hento sormi varovasti liikkui rummun päällä. Sitten käsi äkkiä äidin syliin piiloon ja innokas virnistys – ”oijoijoi vau, mitä mä just teinkään – kivaa kivaa!” Marakassitkin olivat oikein kiinnostavia; yhtäaikaisen lapsilaumasoiton ääni vaan vähän liian raju herkille korville.
Seela-tarmonpesä puolestaan katsoo muskariopea ja alkaa kaksin käsin paukuttaa innolla rumpua häkellyttävän oikeassa tahdissa. Oho vau. Ja juuri kun äiti ylpeydestäröyheänä katselee ympärilleen, että näkevätkö kaikki varmasti, miten hyvin tää mun tyyppi soittaa, Seeluska sadasosasekunnissa yrittää kiivetä rummun päälle ja tulla sieltä ryminällä alas: ”HOPPAA! HOPPAA! HOPPAA!” Marakassilla Seela soittaa viisi kertaa (täysin oikeassa tahdissa) ja sen jälkeen tunkee sen höyryveturivoimalla kurkkuunsa. Kun äiti estää, markassit sinkoavat kaksi metriä eri suuntiin. Sit mennään.
”HOPPAA! HOPPAA! HOPPAA!”
Kaksi persoonaa. Molemmat täydellisen hyvä ja täydellisen rakkaita.
Miksi tätä oikeastaan kirjoitan? Onko tämä vain pitkää löpinää vai onko hommalla joku pointtikin?
Oikeastaan on. Pointti siis. No, pitkä löpinä myös. Mutta ennen kaikkea pointti.
Olen nimittäin joskus vähän huolissani siitä, miten meidän yhteiskunnassa tunnutaan ikään kuin arvostavan joitain persoonallisuustyyppejä enemmän kuin toisia. Aikuisen maailmassa voi ajatella vaikkapa työpaikkahaastatteluita. Haetaan niitä paljon puhuttuja ”hyviä tyyppejä”. Usein se sanattomasti pitää sisällään enemmänkin suulaan ekstrovertin kuin rauhallisen introvertin, jonka sanat tulevat suusta ulos ehkä hitaasti, mutta loppuun asti mietittyinä. Siinä, missä se suulas saattaa puhua toisen pyörryksiin pelkillä tyhjillä sanoilla.
Mutta me ihmiset kun ollaan erilaisia. Ja se on hyvin pitkälti persoonaa – pysyvää. Se on meissä jo vauvana, lapsena. Lapsen persoona ei ole automaattisesti samanlainen kuin vanhemman. Eikä sisaruksen persoona samanlainen kuin toisen sisaruksen. Mutta sitä ei saa arvottaa; verrata asettaen toisen toista paremmaksi. Eikä sitä voi muuttaa. Jos lasta yrittää väkisin pakottaa erilaiseen malliin (esimerkiksi ujon väkisin ”reipastumaan” tai sähköjänistyypin pakottaen olemaan ”kiltimpi”), pahimmillaan viesti lapselle voi olla, että sinä et kelpaa sellaisena kuin olet. Että pitäisi nyt pyrkiä olemaan vähän erilainen, että olisi ”parempi ihminen”.
Näiden asioiden kanssa me aikuisetkin joskus sitten painiskelemme. Riittämättömyyden tunteiden. Että pitäisi olla erilainen kuin on.
Mun mielestä olisi niin tärkeää kuunnella sitä lapsen omaa persoonaa. Tukea sitä; auttaa vahvistamaan itsetuntoa ja minäkuvaa. Kehua, rohkaista. Antaa eväitä luottaa itseensä. Kertoa, että sinä olet hyvä.
Koska sinä olet paras mahdollinen sinä – olet maailman rakkain juuri sellaisena kuin olet. Sinä osaat, sinä pystyt. Ja jos et osaa tai pysty, minä rakastan sinua silti ja juuri siksi.
113
Heispi
12.11.2015 at 12:22Me oltiin eilen pikkuveljen 1v kuvauksessa ja otettiin perhekuvat samalla. Ollaan käyty samalla kuvaajalla esikoisen 1v kuvasta asti. Kuvaaja sanoi hauskasti miten kuvassa näkyy niin meidän persoonat: isi ja isoveli rauhallisia, äiti ja pikkuveli vilkkaita <3
Meillä pikkuveljen persoona alkaa koko ajan näkyä enemmän. Siitä vauvasta on kuoriutunut aika vahvatahtoinen tyyppi, joka ei äidin onneksi jää varmastikaan muiden jalkoihin. Isoveli on juurikin ehkä vähän liian kiltti, antaa muiden mennä ja ottaa ensin..
Tää on tärkee juttu ottaa puheeksi!
krista
12.11.2015 at 12:29Joo, tämä aihe on ollut mulla nyt mielessä ja tästähän just me puhuttiin kommenteissakin pari päivää sitten. Pulpahti nyt harrastuskirjoituksen yhteydessä uudestaan mieleen ja ajattelin nostaa bloggaukseen asti, kun kaikki eivät keskusteluita lue. Kun pidän tätä tosiaan niin tärkeänä. Että me aikuiset muistaisimme tämän omien lastemme kanssa <3
-
Ihana, miten ulkopuolinenkin kuvaaja voi nähdä tämän - kertonee, että kyseessa on ammattilainen! Että ikään kuin se persoona tallentuu siihen filmillekin. Että ei ole mikään "räps joo tässä kuvat". Aika hienoa!
Heispi
12.11.2015 at 12:40Mä oon sosiaalialalla töissä (nyt toki poikien kanssa kotona), pääasiassa kehitysvammaisten kanssa teen töitä. Yritän painottaa, miten pitäisi nähdä se luonne ja persoona, eikä vaan tuijottaa diagnoosia. On niin helppo niputtaa kaikki esim downit samaan nippuun ja siltä pohjalta tehdä työtä, vaikkei sillä diagnoosilla oikeastaan ole mitään väliä! Persoonalla on paljon enemmän. Mutta mutta, toimintatapojen ja varsinkin ajatusten muuttaminen ei oo ihan helppoa juttu.
–
Ja kääk, mä en oikeastaan pidä sanasta ’kiltti’, koska se oikeastaan tarkoittaa puheessa ’tottelevainen’, enkä mä halua kasvattaa tottelevaisia lapsia. Haluan kasvattaa ystävällisiä, kohteliaita, toisia huomioonottavia lapsia, jotka osaavat ajatella itse. Ei niin, että teen näin koska käsketään. Vaan teen näin, koska se esim auttaa toista, tai toiselle tulee hyvä mieli.
–
Joo ihan huippu kuvaaja! Eläytyy täysillä ja tekee kaikkensa, että lapsella on hyvä olla ja että siitä saadaan omanlaisensa kuva, just sellainen kun se tyyppi on. <3
krista
12.11.2015 at 12:46”Kiltti” on muuten vaikea sana! Oon joskus ajatellut, että pitäiskö sitä jotenkin välttää (tuhma-sanaa pyritään välttämään), mutta kun se tulee suusta ulos niin automaattisesti. Tyyliin ”olitpa kiltti”, ”olethan kiltisti”… No, ei kai siinä sinänsä pahaa ole? Kai? Mutta joo just sama tausta-ajatus kuin sulla. Se ainakin pahasti särähtää, jos vauvasta puhutaan kiltteinä – KAIKKI VAUVATHAN OVAT KILTTEJÄ. Ja tuhmaksihan ei saisi lasta nimittää. TEOT saattavat olla tuhmia (siinäkin käytän mieluummin esimerkiksi sanaa ”ikävä” tai ”väärä”), mutta lastahan ei saisi koskaan nimittää tuhmaksi.
–
Mutta joo kiltti kans on mulle jotenkin vaikea sana, vaikka sitä itsekin huomaan käyttäväni.
–
Hehe taas me keskustelusta löydettiin uusi iso aihe, joka toimisi ihan kokonaisena bloggauksenakin :D Ehkä joskus! :D
Heispi
12.11.2015 at 13:01Juuri näin! Kiltti tarkoittaa mulle sitä että haluaa tehdä oikein itselle ja muille. Ei halua tahallaan satuttaa tai pahoittaa toisten mieltä. Kaikki lapset on kilttejä. Mutta kiltisti käyttäytyminen on eri juttu. Meilläkään ei olla tuhmia, mieluiten sanotaan että teit väärin, mutta sitäkin oikeasti väärästä esim pikkuveljen lyömisestä.
Ehkä tässä on vähän omaakin kasvatusta (tai tietty on) mukana. Enkä itse ollut koskaan se kiltti hiljainen tyttö. Mä olin se joka sanoo just mitä mieleen tulee ja kovaan ääneen. Kai opettajat ja muut on pyytänyt mua olemaan kiltimpi tms. Omat vanhemmat ei koskaan. Mä oon aina kelvannut just tällaisena.
JenniE
12.11.2015 at 17:44Tuosta kiltteydestä; musta yks piirros kuvaa sitä jotenkin hyvin. En osaa liittää sitä tähän mutta kuvassa on vanhempi ja lapsi ja äiti sanoo lapselle: ”Honey, when you grow up I want you to be assertive, independent and strong-willed. But while you’re a kid, I want you to be passive, pliable and obedient.” Just :D
krista
12.11.2015 at 22:11Jennie, toi on tosi osuva :D :D :D
Stea
12.11.2015 at 12:33Hyvä kirjoitus!
Pikku korjaus: introvertti on rauhallinen ja ekstrovertti suulas. Ja sitä jälkimmäistä tosiaan tällä hetkellä halutaan, vaikka monissa ammateissa se introvertti olisi jopa parempi.
krista
12.11.2015 at 12:40Ahhahahahaha mun aivovika just paljastui :D Tai siis Joel vitsailee, että ton TÄYTYY olla joku vika aivoissa :D Mä etenkin puhuessa (etenkin väsyneenä) usein saatan sanoa vahingossa sanan vastakohdan. Jos on pakkasta, saatan sanoa, että ”apua, kun mulla on näin kuuma”. Tai tyyliin ”pitkä” kun tarkoitan, että ”lyhyt”. Mä huomaan sen aina vasta kuulijan ilmeestä, jos noin käy – sit jään miettimään sanojani, että voi hitsi sanoinkohan mä taas väärin. Enkä välttämättä muista, sanoinko kylmä vai kuuma, kun mä ikään kuin ajattelin ne asiat yhtä aikaa, tyyliin ”on kylmä, mutta ei kuuma”. Vaikea selittää. Kirjoitetusta tekstistä ilmeitä ei harmi kyllä näe, mutta ei ole eka kerta, kun mulle käy näin kirjoittaessakin :D OMG :D
–
Joo korjasin :D
Eeva
12.11.2015 at 14:06Hei ihanaa! Käykö sitä muillekin? Minulla on 4-vuotias poika, joka sanoo vähän väliä kuuma, kun tarkoittaa kylmää jne. Poika on luonteeltaan ”vähän” hajamielinen ja ottaa asiat hyvin rennosti, hällä väliä-asenteella. En ole mitenkään huolissani ollut asiasta, ihmetellyt vaan. Ihanaa kuulla, että sitä käy muillekin! 😃 Olkoon sitten vaikka ”vika” aivoissa! <3
krista
12.11.2015 at 22:13Mä veikkaan, että tuo hajamielisyys on yks niistä syistä. Tällaisissa tilanteissa tiedän itsekin, että puhuessani olen jossain… …muualla. Useimmiten se on just sellaista ”onpa kylmä” -smalltalkia, joka ei käy kunnolla aivojen kautta, ja oikeasti saatan ajatella jotain ihan muuta asiaa. Sit jään kiinni siitä tuolla tavalla :D
Anu
12.11.2015 at 18:59Mä yritän erottaa lapsen ja teon toisistaan. Lapsi ei ole kiltti eikä varsinkaan lapsi ole tuhma vaan teot ovat kilttejä ja tuhmia. Pieni ero, mutta musta on tärkeää opettaa lapsi erottamaan että omilla teoilla on seurauksia ja myöskin ettei teot leimaa. Kilttiydessä se ei ehkä niinkään ole ongelma, mutta toisaalta en halua että lapsi luulee että pitää olla kiltti aina ja joka paikassa.
krista
12.11.2015 at 19:00Just näin!
vannikkila
12.11.2015 at 14:12Olen miettinyt tätä ihan samaa. Ja koska lapsia on yksi, tulee verrattua tuttujen lapsiin. Mikä on hölmöä, koska samallahan minun pitäisi verrata itseäni heidän vanhempiinsa, koska varmasti myös ympäristö vaikuttaa, kun ei ole saman perheen lapsista kyse.
–
En tarkalleen tiedä, millainen mies on ollut pienenä, itse olen ollut sellainen…. hmm, neuvottelija. Uhmaikäni kesti kuulemma arviolta päivän ja olen ollut äidin ja isän seminaarimatkoilla mukana 5-vuotiaasta lähtien. Mutta minähän en siis arka ollut vaan jopa melkoinen päällepäsmäri – jos ei alkanut tapahtua, minä kyllä hoidin ohjaamisen. Sitten sain pikkusiskon, joka on pienestä asti ollut arempi vieraiden keskellä, mutta herkempi sanomaan vastaan. Minä olen sovittelija, sisko pitää enemmän oman päänsä. Minä kestän myös vaikeita tilanteita ja omaa epävarmuuttani, sisko ei. Minä puhun luontevammin ennen tapaamattomille ihmisille, sisko mieluummin piiloutuu huivinsa taakse. Silti väitän häntä ekstrovertiksi ja itseäni introvertiksi.
–
Nyt minulla sitten on oma poika. Meillä asuu tuollainen… noh, kotona höpöttelevä, juokseva ja kilahteleva esiuhmailia, joka on kodin ulkopuolella alkuun varovainen ja hiljainen, sivusta seurailija, mutta kuitenkin osallistuva ja seuraavainen. Poika on aina ollut aktiivinen ja reipas, mutta haluaa ensin aina varmistaa, että paikka on ”turvallinen”. Hän on melko vieraskorea ja melko hyvä ihmistuntija, nuoresta iästään huolimatta (heikkonäköinen isomummo kohdataan rauhassa ja läheltä, kummitädille kiljahdellaan jo kaukaa ja juostaan karkuun). Ja vaikka on nykyään jopa hieman rämäpää, on esimerkiksi vieraan viemärit pelottavia ja pitää päästä mönkimään äidin tai isin syliin. Ja moni muu äiti pitää meidän poikaa ”herkkiksenä” ja minulle iskee tarve puolustaa häntä – vaikka samalla olenkin sitä mieltä, että kyllä hänestä löytyy tulta ja tappuraakin sen verran, ettei häntä tarvitse puolustella. En vain mahda sille mitään. Veikkaan kuitenkin, etten ole ainut äiti, joka toimisi näin.
–
Ja se mikä tässä vuodatuksena on pointtina, niin minä huomaan pohtivani, että ”keneltä mikäkin piirre tulee”. Eli onko jotain, mitä on perinyt minulta? Entä mitä isältään? Tai entä löytyykö yhteyksiä isovanhempiin? Samalla sätin itseäni, että hänhän on täysin oma persoonansa. Mutta tällainen pohtiminen on osa omaa persoonaani. :)
–
(P.s. Introverttien arvostus kasvaa yritysmaailmassa koko ajan enemmän ja enemmän. ;)
krista
12.11.2015 at 15:37Joo ja etenkin yksilapsisena huomasi, että noissa harrastuksissa saattaa helposti verrata muihin lapsiin, jotka toimivat siellä eri tavoin. Tyyliin että joku lapsi ykkösiltä tekee kaiken opettajan perässä – joku ei suostu tekemään tunnin aikana yhtä ainutta juttua. Jotakuta aina itkettää, joku on hurjan toimelias, joku haluaa olla vain sylissä… Ja se on kuitenkin kaikki ihan yhtä lailla harrastamista, tai siis mä en usko, että etenkään tänikäisillä on vielä ”oikeaa” tapaa olla mukana tansseissa/musisoinneissa. Siinähän niitä juttuja ja yhdessäolemisia vasta opetellaan :)
–
Mä itse oon ollut jossain vaiheessa sellainen suunapäänä-tyyppi, joka todennäköisesti on ollut jopa vähän ärsyttävä. Lapsena olin todennäköisesti leikeissä aika päsmäri; miten nyt sitten omat mielikuvat edes paikkansa pitää, en tiedä… Mutta ehkä aika moni on tällainen etenkin teininä, kun se oma napa tuntuu niin tärkeältä :) Tai siis mulla ainakin. Myöhemmin sitten oon jotenkin… …seestynyt. Että pystyn hyvin olemaan sosiaalisissa tilanteissa myös kuuntelijana enkä ainakaan lähde kilpahuutamaan kenenkään kanssa. Vaikka silti olen kyllä enemmän ulospäinsuuntautunut kuin introvertti. Hmm ja mä oon ehkä sellainen voimakastahtoinen, mutta herkkä. Seela saa varmaan ison osan multa. Joel taas on rauhallisempi, se ehkä tulee sieltä Silvalle… Molemmat tytöt on siis herkkiä, mutta tosi eri tavoilla herkkiä. Mutta tosiaan omanlaisia tyyppejä kaikki silti :)
Torey
12.11.2015 at 14:23Hii mä niin odotan meiän pienemmän kasvamista ja sitä kun näkee miten erilainen pikku tyyppi onkaan isosiskoonsa verrattuna. Eroja huomaa toki jo nyt, mutta kasvaessa ne tulee selvemmiksi.
Ja mitä aikusuuteen ja erilaisuuteen mm. tulee, niin yksi ystäväni ei saanut työpaikkaa koska oli puhelias. Eli viis osaamisesta, olet liian puhelias pomon makuun. Ja toinen ystäväni taisi olla liian sosiaalinen nuori nainen. Hiljainen vanha rouva oli parempi pomon mielestä. Viis siitä, että osaamista oli. Eli joskus ei edes sosiaaliset ja puheliaatkaan kelpaa, viis osaamisesta!
krista
12.11.2015 at 21:58Totta, ja sitten varsinkin jälkikäteen on helppo ”nähdä” (tai olla näkevinään) jo hyvin hyvin aikaiselta ajalta niitä persoonallisuuden merkkejä. Mä oon mennyt (kuvitteellisesti) omassa päässäni niinkin pitkälle kuin syntymähetkeen: kun Seela otettiin hetkeksi pois multa ihokontaktiksi ja pesulle, se hätääntyi heti valtavasti. Ja rauhoittui´vähän siihen, kun puhelin sille sängystä käsin, ja lopulta siihen, kun sain takaisin ihokontaktiin. Eli… herkkä, mutta voimakas ilmaisemaan tunteitaan :) Mutta en tiedä, voiko oikeasti syntymähetkellä olla jo persoona näkyvissä :) Mutta siltä se ainakin näin vanhemman näkökulmasta tuntuu :)
–
Mä en muuten kerran 19-vuotiaana saanut kesätyöpaikkaa, koska mulla oli kulmalävistys. No, tää on varmasti eri juttu, mutta tuli vaan mieleen. Paikasta oltiin puhelimitse jo lähestulkoon sovittu, mutta haastattelija sanoi heti kättelyssä tavatessa mut kasvokkain, että tätä haastattelua on turha edes tehdä. Tänne ei tuollaisia hippejä tarvita. Yritin selittää, että voin hyvin ottaa lävistyksen pois työpäivän ajaksi (asiakaspalvelua; ei kuitenkaan hygieniajuttuja), mutta haastattelija ei sitä hyväksynyt ollenkaan. Ei edes istuttu alas, käännytti mut tylysti ovelta pois niin kuin nuorisorikollisen; olin kuitenkin juuri 9,8-keskiarvolla valmistunut lukiolainen. Vieläkin tulee paska olo asiaa ajatellessa. Ja silloin lukiolaisena se tuntui tosi-tosi kurjalta. Syrjinnältä.
kao kao
12.11.2015 at 15:03Millainen Silva on juhlissa? Mä oon introvertti ja sukujuhlat oli mulle kammotus. Mut löysi yleensä jostain piiloutuneena ihmisiltä lukemassa jotain. Sain aina siskolta sapiskaa kotimatkalla kuinka en osaa käyttäytyä tai keskustella.. Mut kun ei mulla ole niille ihmisille mitään sanottavaa, suhtaudun niihin ihan ystävällisesti, mut en osaa oikein sanoa mitään kun kysytään, koska ujostuttaa. Eikä se tiedossa oleva palautteensaanti kotimatkalla auttanut. Isi oli samanlainen kuin minä ja äiti ja siskot taas höpöttää vaikka seinille.
Ei toi kyllä sinne lapsuuteen jäänyt. Mennään lauantaina miehen ystävän häihin ja mulla tekis mieli jäädä pois ihan vain siksi, et enhän mä siellä tunne kunnolla ketään muita kun mieheni (tunnenpas) ja istun kuitenkin yksin jossain nurkassa ja haluan pois. Ja firman pikkujoulut, mun haaveena on olla menemättä niihin. Kun siellä voi joku tuntematon tulla juttelemaan.. En tiiä kumpi ois kauheampaa, istua ilta yksin nurkassa vai jutella tuntemattomille..
krista
12.11.2015 at 22:10Silva oli vielä naperokavereidensa 1-vuotisjuhlissa täysin sylitapauksena minussa kiinni, mutta nykyisin (hih ehkä yllättävää tuohon kirjoitukseen nähden) aivan häkellyttävän sosiaalinen. Oikeastaan ei siis introvertti ollenkaan :D Ottaa spontaanisti kontaktia erityisesti aikuiseen, juttelee hauskoja juttuja ja oikein nauttii saamastaan huomiosta. Mä luulen, että koska hän on verbaalisesti kehittyneenä saanut aikuisilta ihastelua, hän on oppinut ihan… ….silleen paistattelemaan saamassaan huomiossa. Tanssittaa mummot ja tädit ja juttelee hauskat jutut :D
–
Mä LUULEN (en tietenkään tiedä, koska Seela on vielä niin pieni), että Seela saattaa olla sisaruksista jopa se sosiaalisesti arempi. Tätä on muuten jännä kirjoittaa – sitä huomaa, että persoonallisuus on itse asiassa aika monimutkainen juttu. Että se ei ole yksiulotteinen ollenkaan. Voi olla vaikka vahva ja tarmokas, mutta sosiaalisesti arka. Tai hiljainen, mutta sosiaalisissa tilanteissa muille… …miellyttävä. Tai ihan näitä kaikkea samassa ihmisessä, mutta tilanteesta riippuen :)
–
…ja <3 <3 <3 sinulle! Sinut näin virtuaalisesti tuntien voisin hyvin kuvitella, että vaikka sosiaalisissa tilanteissa olisikin ujo, luultavasti seurassasi on kuitenkin miellyttävä olla. Mulla on useita sellaisia ystäviä; itse asiassa viihdyn sellaisten ihmisten kanssa ehkä parhaiten. Että on hyvä tunne, mutta itseään/asioitaan ei tarvitse julistaa koko ajan kovaan ääneen. Voi olla... ...rauhassa yhdessä :)
kohta neljän äiti
12.11.2015 at 16:06Allekirjoitan ihan täysin, että lapsi pitää hyväksyä sellaisenaan ja välttää liikaa ohjailemasta synnynnäisiä temperamenttipiirteitä. Mutta tosiaan arkaa voi rohkaista ja äärisosiaalista toppuutella liiallisesta kontaktinotosta jota muut ihmiset eivät koe luontevaksi. Näiden lisäksi vanhemmat voivat ohjata lasta ympäristöön, jossa niitä omia luonteenpiirteitään pääsee sopivasti kehittämään ja koettelemaan rajojaan (myös henkisiä).
Vuosia lasten harrastuksissa mukana olleena ja kuskanneena minua kuitenkin korpeaa, kun lapsi laitetaan ryhmään, joka ei ole hänen luonteelleen/kehitystasolleen sopiva (liian pieni lapsi isompien ryhmässä, todella arka lapsi ilman vanhempaa harrastuksessa jossa tarvitsisi tukea, ADHD keskittymistä vaativassa harrastuksessa ”oppimassa keskittymistä”…). Siitä kun kärsii koko muu ryhmä, että yksi toistuvasti sooloilee, vaatii jatkuvaa huomiota omalta vanhemmalta tai ohjaajalta joko paikkaan sopimattomalla käytöksellä tai jotta ei jäisi täysin sivuun tai peräti itkemään. Näissä tilanteissa aina toivoisi, että vanhemmat ensinnäkin miettisivät miltä lapsesta tilanteessa tuntuu ja onko harrastuksesta todella etua lapsen kehitykselle, mutta myös muistaisivat, että kaikki muut eivät näe heidän lastaan samojen ihailusilmälasien läpi, kuin he itse. Vaikka heidän lapsensa nauttisi harrastuksesta suunnattomasti, se ei saisi viedä harrastamisen iloa isolta osalta muuta ryhmää. Omien lasten kohdalla ollaan parista harrastuksesta yhteisestä päätöksestä luovuttu, kun minua (enkä ollut ainoa) ärsytti ryhmässä oman lapsensa kanssa teatraalisesti säätävä toinen äiti ja toisella kertaa kun lapsi sai tarpeekseen harrastusajan kaoottisuudesta ajan mennessä yhden lapsen ongelmien ratkomiseen.
krista
12.11.2015 at 16:29Totta – tosiaan esimerkiksi arkaa lasta voi auttaa ikään kuin rakentamaan itsetuntoaan juuri vaikkapa onnistumisen kokemusten kautta. Mä uskon, että sellainen on hyväksi; ja tietysti kuitenkin niin, että lapsi tuntee itsensä ”oikeanlaiseksi” juuri sellaisena kuin on <3
-
Tuo viimeinen kappale oli varmasti enemmän yleistä kuin tähän meidän tapaukseen liittyvää. Silti tuli sellainen olo, että haluan tarkentaa, että esimerkiksi Seelan "isompien ryhmässä olo" on totta kai opettajan kanssa yhdessä tehty päätös. Totesimme ihan yksimielisesti, että kun minä olen ohjannut Silvaa samassa ryhmässä kaksi vuotta (ja mulla on tanssitausta), mun on helppo ohjata myös Seelaa ja esimerkiksi "ikätasoistaa" tansseja, kun mulla on tuoreessa muistissa esimerkiksi ihan samat tanssit Silvan kanssa samanikäisenä tehtynä. Ensin käytiin kokeilukerta ja todettiin, että Seela on täysin "oikeassa" seurassa - myös se tietysti vaikuttaa, että Seela on tottunut isosiskon kanssa touhuaja. Muutenkin täydet pisteet tälle opettajalle: olen huomannut, että hän hienosti seuraa lapsia ja tarvittaessa on suositellut vaikkapa isompien ryhmiin menoa aina niille, ketkä kokee olevan valmis esimerkiksi tunnille ilman vanhempaa. Välillä tuntuu, että jotkut vanhemmat jopa haluavat vähän kiirehtiä isompien ryhmiin siirtymisiä - mutta opettajalla on ollut koko ajan hieno "tatsi" asiaan. Johtuu tietysti siitä, että hän on sekä tanssiopettaja että tanssipedagogi - ja useamman lapsen äiti. Eli pakko kehua, että siltä osin mun mielestä homma toimii esimerkillisesti eikä (osin keinotekoisia; lapset kun on niin erilaisia kehitykseltään) ikärajamääritelmiin tuijottaen. Täydet pisteet Helsingin tanssiopistolle!
-
Lisänä kuitenkin, että itsellänikin on kyllä rehellisesti sanottuna ollut myös sellaisia kokemuksia eri harrastuksista/etenkin avoimesta leikkipuistosta, että on ihan hirvittänytkin villimpien meno. Sitten kuitenkin olen ajatellut, että juuri tällaiset lapsethan sitä virikkeellistä menoa kovasti tarvitsevat; surullisinta olisi, jos tällaisen lapsen vanhemmat eivät "uskaltaisi" lähteä harrastuksiin ollenkaan ja lapsi jäisi ilman näitä virikkeitä. Usein on saanut nähdä sitten onnistumisiakin - että joskus levoton lapsi on sitten yhtä äkkiä soljahtanut hommaan mukaan ja tekeekin tansseja ihan yhtä keskittyen kuin muutkin. Ihanaa, jos harrastukset pystyvät tuottamaan tällaisia onnistumisia! Paljon on kuitenkin tosiaan kiinni ohjaajan ammattitaidosta, että pystyy ohjaamaan lapset oikeanlaisiin ryhmiin ja oikeanlaiseen toimintaan - ja myös pidemmällä tähtäimellä ajatellen, ei vain muutaman onnistuneen/epäonnistuneen kerran perusteella.
hannah
13.11.2015 at 13:28Harrastaminen on tosiaan nykyään niin tavoitteellista usein, että vanhemmat ovat ne, jotka tuuppaavat lasta isompien ryhmään. Näissä tilanteissa toivoisi ohjaajan olevan ammattitaitoinen ja sanomaan reilusti mielipiteensä, kuten teidän kohdalla onkin ollut. Usein ei ole vaan maksava asiakas saa mitä haluaa.
Villeimmät lapset tosiaan tarvitsevat virikkeellistä ja ohjattua toimintaa, mutta vaativat myös ohjaajalta eniten. Ammattitaitoinen ohjaaja joko hallitsee tilanteen (jolloin toiminta säilyy kaikille mielekkäänä ja harrastus on haasteellisemmankin lapsen kohdalla kehittävää) tai sanoo reilusti vanhemmille, jos homma ei toimi yrityksistä huolimatta. Villikään lapsi ei saa jatkuvasti pilata jatkuvasti muiden iloa harrastamisesta saatika saattaa muita vaaraan kohelluksellaan vain sillä verukkeella että hänen temperamenttinsa on sellainen. Rauhallisimmat tosiaankin jäävät törmäyksissä aina alimmaisiksi, kun lähtövauhtia on vähiten.
Heispi
13.11.2015 at 11:01Hmmm. Mua mietityttää se, että lapsen iällä on paljon merkitystä. En haluaisi, että esim ADHD lapsi ei pääsisi sen vuoksi osallistumaan muskariin, että voi häiritä muita.. varsinkin jos vanhempi on mukana, jolloin pystyy tukemaan ja rauhoittamaan ja auttamaan lasta keskittymään. Lapsen harrastus on (tai ainakin kuuluisi olla) harrastus. Siellä opetellaan esim laulamaan ja soittamaan, mutta myös kuuntelemaan ohjeita, toimimaan muiden kanssa, odottamaan omaa vuoroa. Jos juuri se lapsi, joille nämä tuottaa vaikeuksia, ei saa osallistua, tuntuu aika hoopolta hommalta. Ja mitä se opettaa ko. lapselle tai muille?
hannah
13.11.2015 at 13:21Pelkän diagnoosin takia ei tietenkään voi sulkea ulkopuolelle. Ja joku pienten muskari, jossa ryhmässä olemista vasta opetellaan ja ylimääräistä säätöä on joka tapauksessa, ei varmasti ole niin herkkä tuollaiselle ja niissähän usein aikuinen onkin mukana. Mutta jos sama lapsi tarvitsee ylimääräisen avustajan päivähoidossa/koulussa, on kohtuutonta olettaa, että hän harrastusessa pärjäisi omillaan viemättä kohtuuttomasti ohjaajan huomiota. Isompien kanssa näitä on tullut nähtyä ja jos 10 lapsen ryhmästä yli puolet häiriintyy yhden takia, joka ei pärjää ryhmässä, on tilanne minunkin mielestäni aika kohtuuton näille muille. Näitä erityislapsia syystä tai toisesta on kasvavissa määrin paitsi päivähoidossa ja koulussa, myös harrastusryhmissä. Mitä se kertoo meille vanhemmille? Mistä näitä näitä lapsia tulee?
Heispi
13.11.2015 at 15:45”Mistä näitä lapsia tulee?” Auts. :'( asenteet.
–
Oli lapsi erityinen tai tavallinen, on hänellä oikeus osallistua niin kuin muidenkin. Nimenomaan puhuin siitä, että vanhempi saa olla mukana tukemassa ja auttamassa. Mutta pitäisikö isompien erityislasten jäädä kotiin, jotta eivät olisi tavallisten lasten tiellä.. eikö heillä voisi olla vanhempi mukana pidempään.
Heispi
13.11.2015 at 15:54Miten keskustelu extroverteistä muuttui siihen, että ”villit” lapset on pahoja ja häiritsee muita.
hannah
13.11.2015 at 17:21Joku syyhän sille on, että erityislasten määrä kasvaa. Itsekin ajattelen että lähtökohtaisesti lapsi on kiltti, jolloin vika on ollut kasvatusympäristössä (poislukien esim neurologisesti diagnosoitavat tapaukset, joiden määrä tosin sekin näyttää kasvavalta). En tiedä minkä ikäisiä lapsia sinulla on, mutta on se aika karua kuultavaa, kun alakoulussa normaaliopetukseen on integroituna niin paljon erityisoppilaita, että opettajakin toteaa, että ”heikoimpien tahdissa täällä mennään, vaikka sitten opetussuunnitelman tavoitteet jäisivät vähän vajaiksi. Toivottavasti te vanhemmat pystytte näitä paikkaamaan niiden kohdalla joilla edellytyksiä on.” Ja sitten nämä samat lapset ovat vielä samoissa harrastuksissakin. Ja taas mennään heidän ehdoillaan. Ei voida partiossa opetella puukon käyttöä, koska jonkun impulsseista ei aina tiedä. Leikata uskallettiin sillä seurauksella, että yhtä lasta heitettiin saksilla. Tai uimaharrastuksessa yksi lapsista toistuvasti tuppaa toisen altaaseen aina kun tilaisuus tulee. Päiväkodissa 5-vuotiaat leikkivät lattialla jollain pikkuhahmoilla makuuasennossa kunnes joku kiipesi vieressä pöydälle ja hyppäsi toisen selän päälle jne. Mutta vanhemmat vaativat että lapsi on normaaliryhmässä oppimassa sosiaalista kanssakäymistä ettei leimaudu. Suurella osalla näistä ”villeistä” lapsista ei diagnoosia ole eikä tule, mutta ei käytöstä voi ihan ”normaalinakaan” pitää.
Se voiko vanhempi olla mukana pidempään on hyvä kysymys ja omasta mielestäni miksikäs ei. Mutta usein näiden lasten vanhemmat kaipaavat itsekin hengähdystaukoa lapsesta ovat siksi tuuppaamassa lasta harrastukseen yksin. Ehkä puhumme täysin eri asiasta, sinä nipin napin 3-vuotiaista, minä lähempänä kouluikää olevista ja koululaisista.
Heispi
13.11.2015 at 17:42Olen puhunut pienistä lapsista, omani ovat 2,5v ja 1v.
Niin, aika vaikeita juttuja nämä. ADHD, dysfasia tai -praxia ovat neurologisia, sitten tietysti geneettiset jutut on omansa.
Se, että millainen lapsi on erityislapsi, jollei sillä ole diagnoosia.. se että lapsi hyppää toisen selkään on kamalaa. Mutta ei se tee lapsesta erityislasta. Huonokäytöksisen vain. Ja siinä toki sormi osoittaa vanhempiin.
Mitä tulee kouluun, niin en tiedä siitä vielä mitään. Ajattelisin kuitenkin, että jos aletaan laittamaan hyvät ja huonot oppimaat eri kouluihin ollaan niin metsässä kuin olla ja voi. Kertoo toki myös koulujen ja päiväkotien resurssien puutteesta..
–
Jotenkin toivoisin vanhempien haluavan lapsilleen aina parasta ja jos se on erityiskoulu tavallisen sijaan ajattelisin vanhemman valitsevan oikein. Toisaalta huono käytös ei ole riittävä peruste erityiskouluun…
Helinä
12.11.2015 at 16:33Hei aivan mahtava postaus!! Olen pohtinut juuri näitä asioita oman esikoisen kohdalla. Että onko herkkyys tai ujous täysin perittyä vai myös ympäristön vaikutusta. Että onko hän yhteiskunnan näkökulmasta jotenkin ”heikompi” yksilö, kun ei ole ekstrovertti, heti muiden leikkeihin mukaan lähtevä höpöttäjä. Ja jopa erehtynyt joskus miettimään, että miten tuosta ujoudesta pääsee eroon! On jopa masentavaa miten paljon yhteiskunnassamme arvostetaan reippaita lapsia, puheliaita ja itseään esiintuovia ihmisiä. Koska kysehän on juuri persoonallisuudesta. Ja voi kuinka ärsyttää, kun joskus ollessamme lapsen mielestä jännittävässä paikassa ja hänen ollessa sylissä, törmää kommentteihin ”ette vain ole olleet ihmisten ilmoilla/lasta pelottavissa tilanteissa tarpeeksi”. Aivan kuin herkän lapsen altistaminen tarpeeksi usein ahdistaville tilanteille jotenkin tekisi hänestä reippaamman (ja paremman). Aaaarrrgh. Joten olipa mahtavaa lukea sun ajatuksia tästä, jotenkin helpottavaa kuulla ettei kaikki pidä ujoutta heikkoutena :)
Btw. kommentoin eka kertaa ikinä, vaikka oon seurannu blogiasi jo kolme vuotta, esikoisen syntymästä lähtien (hmm, liekö esikoinen perinyt piirteitään minulta :D ) Hän syntyi myös keskosena rv 35+1 ja kaipasin suuresti vertaistukea. Ja täältä sitä sain, todella paljon! Sittemmin sitä on löytynyt sun teksteistä moneen muuhunkin asiaan. Joten kiitos, tämä sun blogi on aivan mahtava :)
krista
12.11.2015 at 22:23Graah mä oon kans ihan allerginen sille sellaiselle ”pitää vain karaista”/”pitää vain reipastua” -ajattelulle. Ei pidä. Jos herkkä lapsi on herkkä ja pitää jotain tilannetta ahdistavana, sitä pitää KUUNNELLA JA TUKEA herranjestas. Mutta tuota joo kuulee, oon kuullut minäkin. Mutta ujoushan voi olla myös persoonan voimavara, kun vain hyväksyy itsensä sellaisena kuin on – hiljainen ihminen voi olla vaikkapa hyvä kuuntelija, uskollinen ystävä ja tarkkaavainen havainnoija. Empaattinen, harkitseva, syvällinen – ihan mitä vain <3
-
...ja ihana kuulla, että olet ollut niin pitkään mukana ja että kommentoit nyt! Kiitos kivasta viestistä, lämmitti mieltä <3
Anonyymi
12.11.2015 at 21:51Mä en muista, miten muhun on ihan lapsena suhtauduttu, mutta olisipa joku sanonut mulle teininä noin. Koen, etten riitä, osaa enkä uskalla.
Anonyyminä, koska herkkä aihe.
KattiLaKoo
12.11.2015 at 22:14❤
krista
12.11.2015 at 22:27Niinpä. <3
-
Voisi vaikka ajatella, että kuinka moni meistä on taistellut/taistelee riittämättömyyden tunteiden kanssa. Että onko se ihmiselle "pakollista", onko se sellaista, mikä on aina. Vai onko se peräisin joistain sellaisista tilanteista, joissa on kokenut olevansa "vääränlainen" ja riittämätön. Mä itse ainakin olen joutunut tuntemaan riittämättömyyttä, paljon. Nykyisin enää paljon vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta kyllä se sieltä joskus tietysti pilkistelee vieläkin. Ja sitten järjellä ajattelee, että MIKSI. Mähän olen just tällainen ja ihan ok varmaan ihmisenä. Mutta mistä se sitten tuleekin, että jossain kolkuttaa, että pitäiskö KUITENKIN olla jotain vähän muuta. Outoa. Jos tällaiseen voi edes vähän vanhempana vaikuttaa, niin toivon mielelläni, että lapseni oppisivat arvostamaan itseään juuri sellaisina kuin ovat <3
nimetön
12.11.2015 at 21:55Siis todella tärkeää asiaa! Tästä olisi paljon sanottavaa, en oikein edes tiedä, mitä sanoa ja mistä aloittaa… Itseäni ärsyttää suunnattomasti juuri tämä ekstroverttiuden ihannointi ja erityisesti se, että kaikkien pitäisi olla ekstroverttejä. Jos et ole, sitä kummeksutaan ja pidetään jotenkin huonompana. Kovasti myös korostetaan, että juu meillä toimitaan/harrastetaan lapsentahtisesti, mutta käytännössä ei kuitenkaan. Esikoisemme on erityisen introvertti, myös me vanhemmat olemme molemmat. Nyt kun hän on tullut maagiseen kolmen vuoden ikään, yhtäkkiä pitäisikin pärjätä itse ja yksin kodin ulkopuolella, siis esim. harrastuksissa. Hän rakastaa muskaria yli kaiken, muttei halua käydä siellä ilman vanhempaa. No kappas kolmivuotiaiden ryhmät ovat vain lapsille, vanhemmat eivät enää saa osallistua. Niin sitten vaihdoimme nuorempien ryhmään. Eikö tällaista lasta juuri tulisi tukea ja antaa hänelle niitä myönteisiä kokemuksia vanhemman kanssa harrastuksessa eikä kieltää kokonaan? Sitten meitä vanhempia katsottiin kieroon, kun emme halunneet jättää itkevää lasta yksinään muskariin ja suoraan sanottiin, että kerran se pitää tehdä ja kerran vain kirpaisee. Ja annetaan ymmärtää,että lapsenne on tuollainen kun on edelleen kotihoidossa eikä esim. päiväkodissa. Onneksi löytyi aivan ihana päiväkerho, jossa saan olla paikalla kerhon ajan, jotta esikoisemme saa siellä käydä. Kerhostakin hän tykkää paljon. Muista ryhmistä vanhemmat ajetaan ekan kerran jälkeen pois, joten arat lapset jäävät ilman kerhokokemuksia, kun mielestäni he ovat juuri niitä, jotka niitä kokemuksia tarvitsisivat rohkaistuakseen ja kasvaakseen hyvän itsetunnon omaaviksi lapsiksi.
krista
12.11.2015 at 22:36Mä olen ihmetellyt tätä ”yksin harrastamista” kans. Paljon. Mä kyllä ymmärrän, että MONI 3-vuotias voi paremmin toimiakin ilman vanhempaa paikalla (tällä oon kuullut sitä perusteltavan), mutta sitten vastaavasti tuntuu, että on tosi vaikea/mahdoton löytää sellaista aktiviteettia, jossa 3-vuotiaan kanssa OLISI se vanhempi paikalla. Koska olisihan se ihan kivaa yhdessäoloakin! Yhteistä harrastamista! …ja puhumattakaan siitä, että olisi herkemmälle se harrastamismahdollisuus myös. On jotenkin niin kummallista, että tarjolla ei voisi olla molemmanlaisia vaihtoehtoja!
Heispi
13.11.2015 at 10:55Kai nämä ”karaisijat” on niitä, joiden äidit on antaneet itkeä koska se vahvistaa keuhkoja (joskus tämäkin ajatus oli vallalla) eikä pidetä sylissä, ettei vaan totu! Lasta ei saa mun mielestä jättää pelottavaan tilanteeseen yksin. Toiset lapset tarvii vanhemman läsnäoloa esim harrastuksessa pidempään ja sen pitäsi olla ihan ok. Meillä nyt 1,5v muskaria kohta takana ja esikoinen on itsenäistynyt tosi paljon. Hän on toki kehittynyt motorisesti vähän hitaammin, joka varmasti osaltaan vaikuttanut ”uskaltamiseen”.
nimetön
13.11.2015 at 13:29Niinhän sen pitäisi olla, muttei vaan käytännössä ole! Kuten Kristakin yllä mainitsi sellaista harrastusta ei vaan löydy. Ja tylsää meidän tapauksessa, että olemme kaksi vuotta jo muskarissa käyneet, ja nyt sitten kävi näin. Aralle lapselle on tärkeää myös tutut kaverit ja tuttu muskariope, nyt on kaikki taas uutta uudessa ryhmässä. Meille asiaa perusteltiin sillä, että tämä ryhmä on vain lapsille ja jossain vaiheessa kuitenkin ryhmän joku muu lapsi kyseenalaistaa, miksi yhden vanhempi saa olla paikalla, mutta minun ei. No, jos olisin halunnut alkaa hankalaksi, olisin tietysti voinut aloittaa vaikka siitä, että kaikki opetushan on julkista eli saisin kyllä jo senkin perusteella olla paikalla… Ja toiseksi kukaan ei ota huomioon sitä, että tämä on lapseni pysyvä LUONTEENPIIRRE. On vähän kurjaa, jos 4-5-vuotiaana pitäisi sitten olla 2-vuotiaiden ryhmässä, jos haluaa harrastaa vanhemman kanssa.
muskariope
13.11.2015 at 22:04Opetuksen julkisuus ei tarkoita sitä, että kenellä tahansa olisi milloin hyvänsä oikeus lompsia minne tahansa opetusta seuraamaan. Tämän voivat kieltää esimerkiksi oppilaat itse. Opettajan työhön kuuluu salassapitovelvollisuus oppilaitaan koskeviin asioihin, onko opetusta seuraava ulkopuolinen myöskin salassapitovelvollinen? Voiko jonkun oppilaan yksityisyys kärsiä tilanteesta?
Vanhemman läsnäolo voi häiritä oppilaan ja opettajan terveen suhteen muodostumista (esim vanhempi alkaa toimia apuopettajana tai tyrkyttämään omia näkemyksiään kesken tunnin). Sen lisäksi vanhemman läsnäolo voi häiritä ryhmädynamiikkaa, jotkut lapset alkavat jännittämään jos paikalla on vieras aikuinen eivätkä enää uskalla osallistua opetukseen täysillä. Tietysti nämä asiat pitää aina tapauskohtaisesti ratkaista. Minulla nuorimmat oppilaat jota tulevat ilman vanhempaa tunnille ovat 4-vuotiaita. Osalla oppilaista on vanhempi ensimmäisellä/ensimmäisillä tunneilla mukana, tai sitten saattaa olla vaikkapa joku turvalelu, jonka voi laittaa tunnin ajaksi oman jakkaran alle (sillä ei siis leikitä tunnin aikana, mutta on kuitenkin lohtuna mukana). Osalle lapsista tuo turvallisuutta se, että tietää vanhemman olevan koko tunnin ajan heti luokan oven takana, joskus on käyty lapsen kanssa yhdessä tarkistamassakin että onhan se vanhempi siellä. Yhden oppilaan kanssa tehtiin muutaman kerran ajan niin, että vanhempi oli luokan nurkassa verhon takana lukemassa, lapsi pystyi kesken tunnin käydä tarkistamassa että äiti on siellä turvana ja tukena, mutta muut lapset eivät tulleet liian tietoiseksi vanhemman läsnäolosta kun häntä ei kuitenkaan näkynyt luokassa.
nimetön
13.11.2015 at 22:52Niin no, tiedän kyllä nämä asiat. Enkä olisikaan ollut minne tahansa lompsimassa koska tahansa. Opetustahan saa seurata, jos on asiasta etukäteen opettajan kanssa sopinut. Ja siis nimenomaan seurata ei puuttua opetukseen tms. mitenkään. Meidän tapauksessahan olisi riittänyt vain, että jompikumpi vanhemmista on paikalla samassa huoneessa kuitenkaan osallistumatta muuten kuten alkusyksyn olimmekin. Ja kyllä jos meillä turvalelut olisivat auttaneet, niitä olisi käytetty. Ja moneen kertaan lapsellemme sanottiin, että aina olemme oven takana käytävässä, mutta se ei tässä tapauksessa auttanut. Kaikki lapset eivät ole samanlaisia. Pointtina oli, että ärsyttää, kun yleisesti tuntuu olevan vallalla, että kolmivuotiaana pitäisi olla valmis harrastamaan yksinään. Siihen asti kovasti toitotetaan, että lapset kehittyvät yksilöllisesti. Eihän kaikki opi puhumaan tai kävelemään samaan aikaan tai samaan ikään mennessä, mutta sitä pidetään ihan ookoona. Ja myös se, että lapsi on löytänyt oikeasti itseään kiinnostavan harrastuksen, joka sitten tyssää tällaiseen.
Jenisei
12.11.2015 at 22:07Olipa ihana lukea tämä postaus. :)
Meillä on yksi lapsi (tyttö 1v 5kk) ja hän on aika paljon Seelan kaltainen. Sellainen touhutäti, joka leikkipuiston musiikkituokiossa menee tanssimaan kaikkien keskelle, kun kaikki muut istuvat tyytyväisinä vanhempiensa sylissä tekemässä lorujen tukiviittomia tai vain katselevat/kuuntelevat. Sellainen tomera tyttö, joka menee just sinne minne ite tykkää ja tekee just niinkuin itse haluu. Ja kauheet huudot ja itkupotkuraivarit, jos jokin ei menekään niinkuin neiti haluaisi. Eli ollut jo pari kuukautta sellainen kova tahtoikä (vai esi-uhmaikä?) päällä. Ja mä en edes ennen tiennyt että alle 2-vuotiaatkin näin ilmaisee itseään (vaikka oon muka lastentarhanopettajaksi valmistunut juuri ennen tytön syntymää, aijai)! :D
Niin, että sitä vaan tulin kommentoimaan, että ollut niin ihana lukea tätä sun blogia about kolmisen vuotta (aluksi kun haaveili raskaudesta, ja nyt vertaistukena). Niin, ja itse olen sellainen rauhallinen/ujo/hitaasti lämpenevä-persoona, että saa nähdä miten tuun pärjäämään tän rämäpään kanssa sitten myöhemmin. ;)
krista
12.11.2015 at 22:45Ihana! Kun katsoo tätä lausetta: ”Sellainen tomera tyttö, joka menee just sinne minne ite tykkää ja tekee just niinkuin itse haluu.” Ajattele, miten mahtava tyyppi! Näistä tulee voimanaisia, nämä tyypit liikuttavat kuulkaas maailmaa vielä <3 Siitä voi vaan olla ylpeä!
-
Heh ja oon mäkin kyllä joskus tuon kuopuksen kanssa helisemässä ja välillä sitä ajattelee, että oispa aika paljon helpompaa hoidella arkihärdelliä ilman kokoaikaista riskiä yhden tyypin maailmanloppuraivarista. Mutta siitä se omien tunteiden hallinta sitten vähitellen kehittyy, pääasia, että saa turvallista tukea omilta vanhemmilta <3 ...ja on jo paljon kehittynyt täällä meillä; nykyisin Seeluska itse asiassa rauhoittuu hyvinkin nopeasti. Syliä vaan, se toimii hänelle parhaiten <3
-
Kiva, kun laitoit viestiä! <3
Nathalie
13.11.2015 at 12:11Mahtava teksti, imetyshuuruissa alkoi jopa melkee itkettää. Oon ollu täs vauvan ja kohta 3 v esikoisen kanssa helisemässä kun 3 v on tuollainen seelan sielunveli, tosin, jos oikein ymmärsin että seela vähän varautuneempi, poika on myös äärimmäisen sosiaalinen ja innokas uusia ihmisiä tavatessa. Tarkoittaa hirveetä menoa ja meininkiä, huutoa leikkipuistosta tai mistä tahansa pois lähtiessä, ympäri kauppaa juoksua yms ja tietysti myös haleja, lauluja, naurua paljon. Tää teksti muistutti mua nauttimaan hänestä ja tukemaan sitä omaa persoonaa, helposti tälläisen tyypin kanssa tulee vaan kiellettyä ja ojennettua kun on väsynyt. Poden vähän kans huonoa omaatuntoa siitä että kun kuopus on mitä kärsivälisin ja leppoisin kaveri ja varsinainen hymypoika niin tunneside on syntynyt paljon nopeammin kuin paljon huutavaan esikoiseen aikanaan. Mutta eihän se sitä tarkoita ettenkö loppujen lopuksi rakastaisi molempia ihan yhtä paljon, imeväisikäisessä vain on niin tiukasti kiinni. Tosi sekava teksti koska väsymys ja hormonit mutta halusin vain sanoa kiitos tästä <3
Miitu
13.11.2015 at 17:56Täs on jo moni asia sanottuna, joten vähän nyt mietin, mihin haaraan enää osallistun – jos osallistun. Mutta siis onko Seela noin blondi?! Hetki meni kuvia katsoessa ja tajutessa…
–
Ehkä pari asiaa tuli vielä mieleen, jotka nyt sivuaa/komppaa jo sanottuja asioita tai toisaalta omia kokemuksia vähän toisesta vinkkelistä. Näkisin, että kasvatuksella on iso merkitys siinä, että eri lähtökohdista opitaan toimimaan erilaisissa tilanteissa tässä yhteiskunnassa, jossa kuitenkin on tietyt yleisesti hyväksytyt toimintamallit tai niiden reunaehdot. Kaikki tarvitsee tukea jossain.
–
Miten sen sit tekee tukien sen oman persoonallisuuden (tai tempperamenttipiirteiden) vahvoja puolia, onkin toinen juttu… Huomaan, että mun on välissä vaikea nähdä se hyvä, mitä joissain lapseni piirteissä on. Noi on tyypillisesti omien piirteiden vastakohtia – välissä suorastaan omien heikkouksien vastakohtia. Järki sanoo, että pitäisi olla onnellinen, että lapsi vaikkapa näyttää voimalla tunteensa, jolloin niitä on paljon helpompi alkaa käsitellä, mutta tunnereaktio (tilanteen ollessa päällä) on helposti ”onko pakko aina olla niin on/off, pidä nyt jotain itselläskin”. Typerää. Kerta kaikkisen typerää, mut mene ja tiedä, johtuuko joistain omista lapsuuden kokemuksista, kun ite jäi niiden voimakkaampien jalkoihin.
muskariope täällä moi
13.11.2015 at 19:11Aiemmin ketjussa tuntui olevan jotain väärinkäsitystä siitä, että miten muskarissa saa/voi käyttäytyä ja pitääkö ikärajoja noudattaa orjallisesti, miksi erityisoppilaita integroidaan normaaliluokkaan ja harrastuksiin, nyt koen suorastaan velvollisuudekseni kommentoida tätä asiaa:
Mitä pienempien lasten ryhmä, sitä enemmän myöskin toisten vanhempien pitää sietää sitä että jotkut lapset liikkuvat ympäri tilaa tai aiheuttavat muutoin ääntä. Ei muskari ole vain ja ainoastaan rauhallisten lasten harrastus ja osalla lapsista impulssikontrolli kehittyy aiemmin, toisilla sitten myöhemmin. Monille lapsille on luonnollista liikkua koko ajan kun musiikki soi, myös silloin kun itsellä on jokin soitin kädessä tai kun lauletaan laulua. Tässä asiassa ei ole mitään ongelmaa, kunhan lapsen vanhempi auttaa lastaan keskittymään, auttaa lastaan soitto- ja laulutehtävissä, motivoi ja kannustaa lasta, huolehtii ettei lapsi esimerkiksi satuta itseään tai muita. Tietysti jos homma menee täysin ranttaliksi niin silloin voi olla hyvä käydä hetki rauhoittumassa luokan ulkopuolella ja tulla sitten rauhoittuneena takaisin tunnille.
Ikärajoista sen verran, että ne ovat suuntaa antavia, useimmiten vanhemmat arvioivat lapsensa kehitystason korkeammaksi mitä se oikeasti on ja lapsen voi olla hankala pärjätä harrastuksessa itseään vanhempien lasten kanssa. Tässä Kristan kuvaamassa tapauksessa ei liene siitä kyse, varsinkin kun kyseessä on lapsen ja vanhemman yhteinen harrastus, eli lapsi ei joudu yksin pärjäämään itseään vanhempien lasten kanssa. Sen lisäksi ohjaaja itse on antanut luvan tulla ryhmään mukaan! Itse ehdotan joskus joillekin oppilaille ryhmän vaihtoa, jos tuntuu että joku ryhmä on vaikkapa liian helppo tasoltaan tai etenee lapselle aivan liian nopeasti.
Erityisoppilaat integroidaan normaaliin koululuokkaan säästösyistä. Jos luokassa on monta erityisoppilasta, niin silloin ideaalissa tapauksessa pitäisi myöskin luokan opettajana olla erityispedagogi ja koulunkäyntiavustaja luokassa, mutta tämähän ei tietenkään toteudu. Voitte osoittaa syyttävät sormenne kohti kuntia, hallitusta ja eduskuntaa. Tähän asiaan me opettajat emme voi valitettavasti vaikuttaa.
Minulla on myös itselläni ollut erityisoppilaita ryhmissäni. Jos vanhemmat ovat yhteistyökykyisiä, niin yleensä kaikki sujuu hyvin. Valitettavasti jotkut vanhemmat kieltävät lapsensa ongelmat tai eivät esimerkiksi suostu tulemaan avustamaan omaa lastaan harrastukseen (haluavat siis itse lomaa lapsestaan tms). Minulla on ollut pari oppilasta jotka onnistuivat terrorisoimaan koko harrastuksen muilta, on muuten todella kurja tilanne myöskin olla opettajana siinä tilanteessa. Vanhemmat luonnollisesti syyttävät opettajaa, olen toki koulutukseltani musiikkipedagogi, mutta en ole erityispedagogi eikä minulla ole myöskään koulunkäyntiavustajaa apuna. Voitte kuvitella mikä on tilanne, jos joku oppilas kiljuu 30 min putkeen tai käyttäytyy agressiivisesti muita lapsia kohtaan mutta häntä ei myöskään voida poistaa luokasta (koska oppilasta ei saa jättää valvomatta missään tilanteessa). Ja sitten vanhemmat kuitenkin keksivät syyttää opettajaa tästä tilanteesta mutta eivät kuitenkaan itse suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön tai tulemaan itse lapsensa avustajaksi harrastuksen pariin. Voi lapsi parkaa joka on noin välinpitämättömät vanhemmat saanut!
En siis tarkoita sitä, ettei jollain diagnoosilla varustettu lapsi saisi harrastaa, mutta pitää aivan tosissaan miettiä mikä on sopiva harrastus, kuinka isossa ryhmässä, pitääkö jonkun olla avustajana ainakin aluksi vai pärjääkö lapsi yksin.
krista
16.11.2015 at 16:34Tosi hyvä ammattilaisen näkökulma, kiitos!
Maria87
13.11.2015 at 20:03Persoonallisuus ja miten sen kokee on tosi jännä juttu. Itse olin lapsena melko ujo, herkkä ja hyvin rauhallinen josta sain paljon kuulla nimenomaan hieman negatiivisessa sävyssä, kun pitäisi ”reipastua”. Ujous karisi kasvun myötä mutta rauhallisuuden liitin pitkään ikäväksi ominaisuudeksi. Vasta korkeakoulussa opiskellessa kun pohdimme omaa persoonaa (ensisijainen työväline mun ammatissa) opin kurssikavereiden kanssa keskustelun myötä kuinka hyvä ominaisuus rauhallisuus on, sekä ammatillisessa mielessä että osana minua :)
Omista pojista olen paljon pohtinut mitä luonteenpiirteitä on saattanut periytyä vanhemmilta. Kolmivuotias esikoinen on eläväinen ja ”reipas” tapaus mutta äärimmäisen kiltti ja herkkä aistimaan ihmisten tunnetiloja ja huolehtimaan että perheenjäsenillä on kaikki hyvin. Tunnistan saman herkkyyden omasta lapsuudestani ja yritän kovasti panostaa siihen että poika kokisi ettei hänen tarvitse kantaa vastuuta. Olla vaan rauhassa lapsi :) kuopus on vasta 2kk mutta hyvin samankaltainen kun veljensä pienenä, jännää seurata millainen persoona kuoriutuu esiin! :)
Koo
13.11.2015 at 23:15Mun on pakko nyt tarttua tuohon että toisia persoonallisuuspiirteitä arvostetaan enemmän kun toisia, niin joo, varmaan joissain jutuissa ja ehkä jossain päiväkodissa/koulussa tiettyyn rajaan saakka, mutta mitä vanhemmaksi ihminen tulee niin ainakin jo jopa yläkoulussa, lukiossa ja sitten työelämässä se on mun kokemuksen mukaan niin, että kaikki kukat saavat kukkia (ja alakoulussa ongelmat valitettavasti usein johtuvat toisista lapsista ja heidän välisistä suhteista – joihin toki viisaat aikuiset voisivat vaikuttaa). Tuskin joku jokapaikan sähläri edes hakeutuu koodarihommiin, vaan hän on se viestintä/markkinointi/mainonta/enkunmaikka (heh, meillä oli) ja sitten se harkitseva tyyppi on se koodari/tuotepäällikkö/matikanmaikka/tutkija tms. Sitten on lääkärit, poliisit, sairaanhoitajat, lastenhoitajat, levyseppähitsarit, johon mahtuu kumpiakin eikä mun nähdäkseni (ja tuntemieni ihmisetn työllistymisen perusteella) siihen vaikuta temperamentti juurikaan. Tärkeintä on osaaminen ja asenne, ja se voi olla huono tai hyvä sekä introverteillä että ekstroverteillä. Mun mies on hyvinkin introvertti ja on saanut aina kaikki duunit joihin se on hakenut ja sillä on paljon kavereita. Älkää hyvät ihmiset peljätkö lapsen temperamentin vuoksi vaan oli minkä temperamenttinen tahansa, niin ne on ihan muut asiat mitkä tässä maailmassa ratkaisee, ja niihin voi tiedostavat vanhemmat vaikuttaa hyvinkin paljon (vaikka yhteiskunta yrittäisikin polkea – mitä se ei toivottavasti noin yleisesti ottaen tee).
Ja mitä tulee tuohon harrastuksissa terrorisointiin, niin mun nuorempi lapsi on harrastuksessa, jossa on pari poikaa jotka haahuilee siellä koko ajan (5-vuotiaita) ja juoksentelee muualle ja huutelee, mutta tuolla on niin, että ohjaaja laittaa sitten jäähylle ja sieltä saa tulla takaisin kun ei häiritse muita. Tosi hyvin on toiminut ja lapset ovat joko saaneet jatkaa harrastustaan ja oppineet olemaan, tai sitten ihan suosiolla vanhemmat ovat jättäytyneet pois jos ei siitä kerta kaikkiaan tule mitään. Mä en nykytietämyksellä yhtään ymmärrä sellaista, että jotain 5-vuotiaiden jalkapallojoukkuetta lähtee vetämään 15-vuotiaat juniorit ihan sen perusteella että osaahan ne, kun osaa sitä jalkapalloa kuitenkin. Ei osaa. Siellä on oltava varhaiskasvatuksen ammattilainen, jos ei koulutukseltaan niin kokemukseltaan (ja ainakin jonkinlainen pieni kurssi olisi joukkueen puolesta paikallaan). Sitten on kaikilla kivaa.
Minna Kankaanpää
14.11.2015 at 20:02Meillä on tämä Seelamainen harrastajapersoona! Äiti supattaa muskarissa koko ajan korvaan jotain mielenkiinnon ylläpitäjäraporttia, ja ne itkupotkuraivarit tosiaan on tuttuja. Aloitettiin muskari viime tammikuussa, pojan ollessa 1v1kk. Silloin oli ujoa poikaa, mutta kun oppi kunnolla kävelemään ja tottui muihin lapsiin ja ryhmässä olemiseen niin rajoja kokeillaan ;) On kotihoidossa siis vielä.
Suvikka
15.11.2015 at 23:39Voi miten ihana kirjoitus. Oma elämäntilanne on ollut sellainen viimeiset 6kk etten ole jaksanut/pystynyt yhtään blogiasi lukemaan. Tänään tuntui siltä, että on taas voimia johonkin ”ylimääräiseen” ja ilahduin kovasti. Miten tuo reflektiivinen kykysi ja sensitiivisyytesi onkin valtavan hienoa ja suuri rikkaus. Itse ajattelen kovin samalla tavalla asiasta ja saan usein kuulla, miten mulla on ”liiankin hyvät hermot” tytön kanssa ja ” ei lapsi mene rikki, jos komentaa”. Joo yritän ymmärtää, että tyttö inhoaa pukemista ja siinä menee aikaa/hermot/ymsyms. Saan kyllä tytölle väkisin vaatteet päälle ja täten lapsi oppii, että aikuinen määrää…. Jee ei kasva ihan holtiton kakara. Yleensä valitsen kuitenkin monen mielestä vaikeamman vaihtoehdon: maataan sitten molemmat lattialla ja puhutaan siitä, miten haalari tuntuu inhottavalta ja silti ulkona on niin kylmä, että se pitää laittaa. Ulos päästään näinkin, ehkä 15 min myöhemmin, mutta koen, että lapsen tunteiden säätely kehittyy parhaiten juuri näin. Kun hyväksyy lapsen tunteet/kokemukset ja auttaa vielä niiden käsittelyssä, lopputulemana on toivottavasti itseään( ja sitä kaikka muita) arvostava ihminen.
Tulipas pitkä sepustus. Kiitos tekstistäsi jälleen :)
krista
16.11.2015 at 16:31Mä en voi edes ymmärtää, miten voi olla ”liiankin hyvät hermot” :) Jos pitäisi valita, onko ulkona 15 minuuttia myöhemmin keskustelun vai huutamisen jälkeen (koska ei sekään aina aikaa säästä), niin kyllä mä sen ensimmäisen valitsen :)
–
Nykyään meillä kahden kanssa ei välttämättä enää kaikki suju niin kuin toivoisin; välillä ei vaan oma pinnakaan riitä. Ja kyllä se harmittaa, vaikka tietysti inhimillistä onkin. Mutta aina tietysti kannattaa yrittää parhaansa niillä keinoin, kun vaan pystyy. Koska oon samaa mieltä; sieltä se perusturvallisuus ja kyky käsitellä omia tunteitaan vähitellen lapselle rakentuu. Ja se on tärkeää <3
-
Eikä meilläkään tosiaan lapset ole kurittomia ja holtittomia, vaikka heidän kanssa keskustellaan, heidän näkemyksiään kuunnellaan ja pyritään välttämään komentamista. Päinvastoin. Tahtoa löytyy ja tappuraakin niin kuin ikätasoon normaalia on, mutta kaiken kaikkiaan homma on hyvinkin silleen... ...hanskassa :) Ja hyvää palautetta tulee ympäriltä, että on fiksusti käyttäytyvät tytöt. Vaikka joku on joskus täällä netissä anonyymina manannut, että kurittomia huligaaneja tuossa kasvatetaan. Voi miten väärässä ovat! :)
-
Kiva, kun jaksoit tulla tänne lukemaan! Tule taas toistekin! <3