Minulta pyydettiin jo noin vuosi sitten ensimmäisen kerran juttua aiheesta ”kahden vuoden ikäero – plussat ja miinukset”.
En ole (tätä ennen) kirjoittanut juttua. Arvaatteko, miksi?
On ollut aikoja, jolloin en yksinkertaisesti ole saanut yhtä ainoaa pluspuolta mieleeni. En miettimälläkään. Muuta kuin sellaisen epämääräisen ”sitten myöhemmin niistä on toisilleen seuraa”. Mikä on tietysti ihan totta. Mutta niinä vaikeimpina hetkinä tuo ajatus on lohduttanut suunnilleen yhtä paljon kuin avokämmenen läpsy naamaan. Että ”juu juu sattuuhan tää, mutta onneks ei sentään silmään osunut”.
Joo, on olemassa tietysti niitäkin, joille kahden pienen lapsen yhtäaikainen hoitaminen on… no, lastenleikkiä? Kommenttiboksissa heitä olen tavannut, live-elämässä en yhtä ainutta. Itse asiassa live-elämässä (ja voitte uskoa, että leikkipuistoympyröissä olen jutellut aiheesta aika monen kanssa) sitä vaan enimmäkseen huokaillaan, että ”on tää hullua” ja siihen perään, että ”kyllä tää joskus varmasti helpottaa ehkä joo niin toivottavasti ainakin”. Ja seuraavaksi aletaan laskea viikkoja puolison lomaan tai muuhun välietappiin, jonka ajattelu auttaa tsemppaamaan päivästä toiseen.
Nyt Silva on kolme vuotta ja kaksi kuukautta. Seela on vuoden ja kaksi kuukautta. Ja nyt olen niin rohkeareipashullu, että sanon sen ääneen (silläkin uhalla, että ääneen sanominen aina muuttaa tilanteen): nyt on se aika, jolloin tämä on helpottanut.
Nyt on niiden plussien aika. Miinukset ovat enää muisto. Tuore muisto, mutta mennyttä aikamuotoa. Imperfekti. Heippa sinne menneisyyteen, häh häh hää täällä sitä reteesti ollaan nykypäivässä!
Puutalossa ei asu enää kahta vauvaa. Tai vauva ja napero. Vaan kaksi naperoa, jotka ovat kasvaneet yhteen – kasvaneet toisiaan yli kaiken rakastaviksi ja fanittaviksi paidaksi ja pepuksi. Siskot. Rakkaat. Ystävät.
Kaksi pientä tyttöä, jotka todella leikkivät yhdessä.
Kun Silva laittaa tanssimekon päälle, käy Seela hakemassa toisen mekon ja haluaa sen ylleen. Sitten jompi kumpi käy laittamassa musiikin päälle. Tanssivat yhdessä. Joka päivä.
Pakahdun rakkaudesta.
Viimeksi muutama päivä sitten (hitsi en löydä enää kommenttikohtaa!) minulta kysyttiin vinkkejä mahdollisesti kahden pienen lapsen hoidosta selviämiseen. Tajusin, että minullahan on yksi vinkki. Se on ehkä vähän kummallinen ajatus; katsotaan, osaanko pukea sen sanoiksi.
Se on: selviä.
Öööö okei yritän ehkä vielä vähän selkeämmin sanoa sanottavani.
Nyt (jälkimmäisen) vauvavuoden jälkeen sitä tajuaa niii-iiiin selkeästi, että kyseessä oli todennäköisesti ainutkertainen poikkeustila. Tuplapoikkeustila. Jos siis ei aio näitä lapsia ihan jatkuvasti maailmaan punkea. Mutta että kaksi pientä lasta yhtä aikaa. Onhan se nyt oikeasti ihan hemmetin raskasta, etenkin jos homma ei suju niin kuin Strömsössä – vaikka jos toinen (tai molemmat!) on suuritarpeinen tai jopa erityislapsi, tai jos esiintyy mustasukkaisuutta, sairastelua, vaikeaa tahtoikää, koliikkia, uniongelmia, mitänäitänyton. Tai vaikka ei olisikaan; jo vain pelkästään se, että on kaksi pientä lasta ja kahden pienen lapsen tarpeet.
Ihan samaan tapaan kuin paraskaan neuvolavalmennus ei voi valmentaa lapsetonta ennakolta tuntemaan, millaista se elämä vauvan kanssa sitten oikeasti on. Ei myöskään mikään ennakkoajattelu voi ihan oikeasti kertoa, millaista se arki kahden kanssa on. Tiedättekö – silleen tunnetasolla.
Mutta joo. Pointti: poikkeustila. Ohimenevä tila. Ja poikkeustilanteeseen tarvitaan tietysti ratkaisu, minkä avulla siitä selvitään yli. Joillekin se voi olla ihan pelkkä sisu. Meillä se oli se kahden vanhemman kotiin jääminen (siitä täällä). Moni vastaavantyyppisessä tilanteessa on vaikkapa laittanut vanhemman lapsen hoitoon.
Oikeastaan aika sama, mikä se oma selviytymistapa on. Kunhan perhe yhdessä päättää, että me kuulkaas selvitään tästä. Että tämä ei ole ikuisesti näin, vaan me mennään tämän yli ja joskus me muistellaan tätä aikaa ja nauretaan sille, miten pähkähullua se oli. Ehkä vuodatetaan muutama nostalgiakyynelkin.
Että me rakastetaan toisiamme ihan h*vetin paljon ja me tehdään kaikkemme, että meidän koko perhe on onnellinen. Että auta sinä minua niin paljon kuin pystyt, niin minä autan sinua niin paljon, kuin ikinä kykenen. Yhdessä. Että yhdessä me hoidetaan tää homma – ja sitten on elämässä se hetki, kun tajuaa, että näin tämän piti olla.
Että tämä on meidän perhe, nämä neljä ihmistä tässä. Nuo kaksi lasta tasan kahden vuoden (no: yhdeksää tuntia vaille tasan) ikäerolla ovat ne meidän tytöt. Siskot, jotka rakastavat toisiaan.
Ja me selvittiin.
Kappas, kesäkin on.
Onko tässä mitään järkeä, saiko kukaan kiinni ajatuksesta?
Jos sai, heheh pointsit vaan sulle.
Että ei tämän tarvitsekaan olla helppoa. Ei se ole. Se on rankkaa ja ihan pähkähullua. Eikä sen tarvitse olla vaaleanpunaista onnenhötteröä tai ”parasta aikaa elämästä” ja ”nauti, kun lapset ovat pieniä” -jaba-jaba-jaa. Ei kannata pettyä, jos se onkin vaan ihan perseestä. Koska sitä se voi olla (ja on), välillä ainakin: ihan perseestä. On ihan perseestä, kun molemmat lapset itkevät ja kiljuvat, ja että vaikka tekee kaikkensa niin paljon kuin kykenee ja ehtii, ei pysty olemaan riittävästi kaikille.
Ihan perseestä.
Epäonnistuminen se ei silti ole.
Koska sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, kun tajuaa ihan kristallinkirkkaasti, että se kaikki on ollut sata tuhat miljoona ääretönprosenttisesti sen arvoista. Että kahden vuoden ikäero oli meille just se hyvä.
Ei mulla ehkä ole muuta sanottavaa.
Kuin että selviä.
PS. Hyviä ja huonoja hetkiä kahden lapsen kanssa aiemmin mm.
www.puutalobaby.fi/no-mitenkas-on-paiva-mennyt/
www.puutalobaby.fi/arki-yllatti-puutaloasujat/
www.puutalobaby.fi/eka-kerta/
www.puutalobaby.fi/kaksi-vauvaa/
www.puutalobaby.fi/siskot-3-kk/
www.puutalobaby.fi/sata-plus-sata-plus-sata/
www.puutalobaby.fi/kakakakakakakaka/
www.puutalobaby.fi/se-hetki-jolloin-molemmat-nukkuvat/
www.puutalobaby.fi/5-1-kertaa-toisen-kanssa-toisin/
www.puutalobaby.fi/arkiviikko/
www.puutalobaby.fi/ikuinen-marraskuu/
www.puutalobaby.fi/ennakkotiedoista-poiketen/
www.puutalobaby.fi/pikkulaakari/
www.puutalobaby.fi/yhteisia-leikkeja-melkein/
MM
10.6.2015 at 14:40Just näin!
Dhap (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 14:49Meillä samanikäiset lapset ja samat ajatukset. Ainoa suurempi ero on, että ajattelin vielä kolmatta putkeen. Sitä ei voi järjellä selittää, huonoina päivinä elämä on helvetillistä, hyvinä päivinä on voittajaolo. Koskaan se ei ole helppoa. Mutta sitten ne olisi siinä. Vielä yhdestä poikkeusvuodesta kun luovisi läpi, saisi alkaa ihailemaan vähitellen tasaantuvaa vaihetta lapsiperheen elämässä. Ei ne lapset ole helppoja myöhemminkään, mutta siinä vaiheessa kun ne alkaa ymmärtämään puhetta sekä tuottamaan sitä, käsittämään potan ja haarukan merkityksen ja nukkumaan vain 0-1 päiväunet jne. elämä muuttuu… noh. perustarpeiden täyttämisen kujanjuoksusta hieman mielenkiintoisammaksi.
Kristaliina
10.6.2015 at 15:11Toisaalta mä ajattelen, että hullu – ja sitten samanaikaisesti, että mä ymmärrän :)
Joo, ei näitä voi järjellä selittää, pitää vaan kuunnella sydäntä.
Sua-anna (Ei varmistettu)
11.6.2015 at 21:29Mekin halusimme kolmannen, saimme kaupan päälle neljännenkin, yhtä aikaa toimitettuna, ja tiedätkö, tästäkin on selvitty. Me vanhemmat olemme about järjissämme, lapset menkööt sitten aikuisina terapiaan jos jotain jäi hampaankoloon. Ja mä niin tykkään mun ’isosta’perheestä. Onneksi joku palanen niksahti jossain toisin kuin toivottiin :)
Riika V.
10.6.2015 at 14:50Sain kiinni ajatuksesta ja se on juuri näin. Ihan tasan tarkkaan!
sarivir (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 14:59Ihana kuulla. Just hyvin sanottu!
Meidän pikkuapinat 1v8kk ikäerolla, entinen huutaja (edelleen vaativa) nyt sen 1v8kk ja isompi reilu 3v. Mäkin ihan tässä viimepäivinä olen hiljaa uskaltanut liputtaa että NYT helpottaa.
Enimmäkseen kaikki on OLLUT just perseestä.
Selviytyminen on se avainsana tähän hulluuteen. .
piupali (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 15:11Ja hei mieti jos te olisittekin valinneet neljän vuoden ikäero – vauvavuosi olisi vasta edessä! Voitto!
Voikukka (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 15:30Minä niin ymmärrän. Käytin itse eilen tuota ”selvitä” – sanaa, kun työkaveri kysyi, miten on mennyt. Meillä ikäeroa 1 v 51 vko ja nuorempi neljä kuukautta tällä hetkellä. Normaalisti lasken päiviä viikonloppuun, nyt jo miehen kesälomaan, joka alkaa kolmen viikon päästä.
Kahvittelija
10.6.2015 at 19:47Voi, tsemppiä kovasti!
Kristaliina
11.6.2015 at 14:55<3
Tää on just niitä lauseita, jotka eivät välttämättä just siinä tilanteessa lohduta, mutta: jossain vaiheessa nämä kaikki vaikeudet ovat ohi. Joskus on aika, jolloin me nukutaan taas kokonaisia öitä ja lapset viipottavat kavereiden kanssa menoissa niin, että me voidaan maata puolison kanssa ilta sohvalla ja katsoa leffaa <3
Lauralinnea (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 15:34Ihana teksti, ihanat siskot! Mun 1v3kk fanittaa täysillä 3-4-vuotiaita leikkikavereita. Onneksi niitä leikkipuistoissa on riittänyt. Pilkusisaruksen hankkiminen piakkoin on käynyt mielessä, mutta toisaalta… kahden vuoden ikäero… kaksi pikkulasta… Elämähän menis tuplasti sekaisin! Mutta ehkä jossain vaiheessa… :) Olipa hauskaa lukea myös noita teidän vanhoja seikkailuja.
Vierailija (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 15:35Minä olen meidän perheen esikoinen, pikkusiskoni on viikkoa vaille kaksi vuotta nuorempi.
Sitten on ”pikkuvelisarja”, kuusi vuotta minua nuorempi, kahdeksan ja kymmenen vuotta. Ja vielä pikkupikkusiskot, kolmetoista ja kuusitoistavuotta nuoremmat.
Kyllä pitää sanoa, että on vanhemmilla päästä viirannut varmasti jossain välissä ja pahasti, kun ovat tällaisen kombon itselleen rakentaneet. Parhaimmalla hetkellä on ollut kotona neljä alle kouluikäistä. Mutta perheemme ei ole ollut siis ehkäisykiellon piirissä, joten rakkaudesta meidät on varmaan tehty (jonkun mielenhäiriön vallassa varmasti ;)). Ja nyt kun ollaan jo vanhempia, niin vanhemmilla alkaa olla omia harrastuksia ja yhteistä aikaa -ja aika mahtava joukkue ollaan me sisarukset!
Itse en kyllä lähtis samalle tielle…
nansk
10.6.2015 at 16:25Mietin ihan samaa tuossa taannoin, kun mummuni puhui hänellä olleen silloin joskus (lähes 50 vuotta sitten) neljä alle viisivuotiasta samaan aikaan, pari sitä vanhempaa ja siihen päälle lähes kokoaikainen työ. Ei kuulemma suosittele kenellekään, enkä ihmettele :D Mutta onneksi me seuraava polvi ollaan saatu tästä ihan mahtava suku. Eipä kävisi itsellä silti mielessäkään, siinä olisi jo sellainen hulabaloo!
MsMumrik (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 17:27Mun mummulla on ollut vajaan kahdeksan vuoden sisään kuusi lasta, joista viisi ekaa vuoden ja 3 päivän – vuoden ja kahden kuukauden ikäeroilla. Toiseksi viimeisen ja kuopuksen välillä onkin sitten jo huimat 3,5 vuotta ;) Ei mummu koskaan mulle noista puhunut, mutta joskus omien lasten ollessa pieniä tajusin, että ikäerot tosiaan ovat noin pieniä ja mietin, että musta ei ikinä olisi moiseen. Siihen päälle maatalon työt ja oman äidin hoitaminen, niin hattua nostan!
EMerituuli
10.6.2015 at 15:37Meille on tulossa vähän alle 2,5-vuoden ikäero – ihan sama kun mulle ja mun siskolle. Itse en vauvana nukkunut öisin ja päivisinkin vain vähän, mutta siskoni nukkui yöt putkeen kolmikuisena ja päivisin ihasteli maailmaa sitteristä niin mielellään, että äiti jo huolestui, että mikäs tässä uudessa vauvassa on vikana kun se ei koskaan tarvitse mitään muuta kuin ruokaa ja kuivan vaipan :D Äiti ja papi saivat siihen heti perään noin vuoden ikäerolla vielä kolmannenkin kun ”niin kätevästi meni kahdenkin kanssa”.
Ite oon henkisesti varautunut vähintään yhtä vähäuniseen vauvavuoteen kuin esikoisenkin kanssa ja oletan olevani vähintään ihan yhtä loppu. Esikoiselle onkin päivähoitopaikka varattu syksyksi, ettei raukka joudu kotona kauhistelemaan keittiön lattialla pillittävää äitiä aina kun vauva on saatu törkättyä parvekkeelle nukkumaan.
Tällä kertaa yritän myös pitää enemmän kiinni niistä omista jutuistani ja jatkaa opintoja sen verran kun pystyn. Sopiva aivotyö ja satunnainen luento tulivat niin tarpeeseen, mutta huomasin tämän vasta vauvavuoden jo helpottaessa. Nyt yritän jatkaa jonkin asteen omaa elämää edes muutaman tunnin viikossa.
Kiitos tästä kirjoituksesta! Tärkein motto edessä olevan vuoden kohdalla tulee olemaan ”this too shall pass”. Ensi kesänä tähän aikaan (tai viimeistään syksyllä) pojista on seuraa toisilleen ja hyvällä tuurilla saan nukkua ensimmäisen yön putkeen ennen seuraavaa joulua!
Papris
10.6.2015 at 17:19This too shall pass on ihan paras motto äitiyteen! On toiminut itelläkin loppuraskaudessa, synnytyksessä, kolme viikkoa kestäneessä rintatulehduksessa, valvottuina öinä.. Niin kauan kun sen ajatteleminen edes hitusen lohduttaa, toivoa paremmasta vielä on. :D
EMerituuli
10.6.2015 at 17:43Vauvavuotena vakavasti harkitsin ”this too shall pass”- tatuoinnin ottamista. Pahimpina öinä se meinasi päästä nimittäin unohtumaan :D Nyt vähän harmittaa, etten silloin sitä tatuointia ottanut. Motto sopii yllättävän moneen tilanteeseen!
Kristaliina
11.6.2015 at 14:56Niin kyllä sopii!
Virkaihmis-äiti
10.6.2015 at 15:37Oi kiitos, tätä ohjetta tarvitaan juuri nyt! Selviä, selviä vielä tunti, kunnes mies tulee töistä kotiin! En ole siis ihan vielä päässyt tuohon, että olis pelkkää plussaa – yleensä on jo aika lepposia päiviä, mutta tänään on ollut aivan perseestä; toinen herätti toisen päikkäriaikaan kun ei saanut unta, ja sen jälkeen se toinen onkin huutanut rättiväsyneenä sitä ettei saa uudestaan unta. Onneks se eka sentään kuitenkin nukahti, mutta toinen huutaa vielä. Hirvee hedari juuri tänään ja vähän olin haaveillut että lepäisin myös lasten päikkäriaikaan, mutta ei! Onneksi on kahvi ja kaapista löytyi vielä pelastukseksi taloussuklaata ja grillausvaahtokarkkeja, vaikka oon koittanu jättää karkeilla selviämisen, joka oli mun taktiikka aiemmin. Yllättävän hyvä yhdistelmä muuten!
Oivallinen (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 15:51Uuh. Been there, dimension that. Allekirjoitan joka lauseen. Meillä sisarukset, joilla 2pv vajaa vuosi ikäeroa – nyt tytöt ovat 8v ja 7v. Kyllä on helpottanut. Joskin osaa ne nykyään myös tapella ;) …
Helpotti näköjään siinä määrin, että aloitimme rumban alusta. Täällä asustaa myös 2-vuotias pikkuveli. Tsemppiä kaikille. Sisarukset ovat kyllä melkoinen lahja toisilleen.
Oivallinen (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 15:54Argh. Ennakoiva tekstinsyöttö.. Noh, ymmärtänette pointin ;)
Papris
10.6.2015 at 15:52Ekaa kertaa mulle käy blogia lukiessa niin, että voin sanoa: tää tuli just oikeeseen hetkeen. Kiitos.
Yritetään selvitä. Yritän myös tähyillä sinne tulevaisuuteen ja ajatella, että joskus tällekin tahtojen taistelulle ja pikkuveljen muksimiselle vain yhdessä nauretaan. Että näistä läpimädistäkin päivistä syntyy vielä joskus hauskoja tarinoita.
Kristaliina
11.6.2015 at 14:59Kyllä. Nää on joskus niitä tarinoita, joita me aletaan spontaanisti kertoa, kun meidän lasten seurustelukumppanit on kylässä – ja meidän lapset korvat punaisena kuuntelee, että äiti onko taas pakko aloittaa :) Tai sit nää on niitä, joille 20 vuoden päästä hihitellään oman puolison kanssa iltaisin hiljaisessa talossa, kun ollaan taas uudestaan ihan kaksistaan. Ja oikeastaan ikävöidään näitä hulluja aikoja <3
Neljä vuotta (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 17:25Naapurin nainen sai just neljännen muksunsa. Ovat kaikki poikia vuoden välein, ja tyypit ulkoilevat pihalla joka päivä kesät talvet sekä aamu- että iltapäivisin. Ja remppaavat uutterasti vanhaa taloa illat ja viikonloput. Nostan hattua, en ole ikinä kuullut siellä lapsille ääntä korotettavan!
Mielenkiintoinen tilastojuttu oli joku aika sitten, löytäisitkö Krista sitä, että edellinen sukupolvi elikkäs suuret ikäluokat teki lapset olikohan se keskimäärin kolmen vuoden välein, jolloin pikkulapsiaikaa jaksottui pitemmälle ajalle, mutta oli vähemmän pieniä kerralla. Ja nykyään taas sisarusten ikäerot olivat sen jutun mukaan lyhentyneet. Toki silloin aloittivat monet myös nuorempina lasten tekemisen, kun ehkäisyä oli huonommin saatavilla ja 19-vuotiaita pidettiin jo aivan naimaikäisinä muutenkin, mutta joku pointti siinä jutussa oli, että kun nykyään monella jää lasten teon aloittaminen reilusti yli kolmikymppiseksi ja jos halutaan sitten useampi, niin välit ovat lyhyitä ja vanhemmat totaalisen väsyneitä.
Olen miettinyt myös, että en muista – ehkä kukaan ei lapsuudessa kiinnitä huomiota siihen? – että omat tai tuttujen vanhemmat olisi olleet jotenkin kamalan väsyneitä lastenhoidosta. Tai vauvojenkaan. Siis silloin 1980-luvulla. Ehkä meitä ei niin perusteellisesti hoidettu kuin nykyään eikä ollut niin paljon paineita yksilön henkisen kehityksen vaalimisesta? Juostiin pihalla keskenämme ja vauvoja imetettiin neljän tunnin välein neuvolan ohjeen mukaan… Sen muistan, että äiti on kertonut, että ehdottomasti oli ohje nukuttaa vauva toisessa huoneessa, jotta ei itse herää jokaiseen vauvan äännähdykseen. Kai se on auttanut sitten jaksamaan, vaikka raa’alta kuulostaakin nykyään. Eihän niitä vauvoja saanut synnärilläkään imettää kuin silloin, kun vauvat tuotiin vauvalasta äideilleen.
Yksi pienen ikäeron plussa, jota ette ole tosin kokeilleet, on se, että päiväkotiaamuja on vähemmän. Meillä on pitkä ikäero lapsilla, joten noita raahaan yhtä tai kahta lasta päiväkotiin -aamuja kertyy kaikkinensa tosi monta vuotta! Toki yhtä on kivempi sinne roudata kerrallaan kuin kahta, mutta jos on lyhyt ikäero, voi selvitä aika vähin vuosin, varsinkin jos isompi on kotona pienemmän vauva-ajan. Sama jatkuu sitten koulumaailmassa, olisi kätevä, jos yksillä kevät- ja joulujuhlilla menisi molemmat lapset kerralla.
Lilya (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 22:59Mun oma äiti kuuluu suuriin ikäluokkiin ja on kotoisin maalta. Joo, ei niitä lapsia tosiaan hoidettu samalla tavalla kuin nykyään. Lapsikuolleisuus oli paljon suurempi, kun kaikenlaisia onnettomuuksia tapahtui suhteessa paljon enemmän kuin nykyään. Oli ihan normaalia jättää taapero yksikseen leikkikehään, kun itse meni navettaan lypsylle. Jos itki, niin sitten itki, ei sieltä navetasta noin vain päässyt katsomaan. Lasten piti muutenkin näkyä, mutta ei kuulua. Isää ei häiritty työpäivän jälkeen ja itkevää lasta ”lohdutettiin” sanomalla että mitäs siinä poraat, kun noin iso jo olet.
Ninnni (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 18:01Meille tulossa syksyllä toinen, ja lasten välille tulee juurikin se kaksi vuotta ikäeroa. Jotenkin niin lohdullista kirjoituksessasi oli tuo, että sen vauva-ajan ei tarvitse olla sitä kuuluisaa elämän parasta aikaa.. koska vaikka kuinka lapsiaan rakastaa ja on heidät halunnut, välillä vaan pelottaa että miten sujuu ja tuntee myös niitä negatiivisia tunteita, ja sitten tietty tuntee huonoa omaatuntoa niistä negatiivisista tunteista, sitten onkin oravanpyörä valmis. Huh, tuleva jännittää, mutta tästä kirjoituksestasi tuli piirun verran parempi mieli. Kyllä siitä selviää :)
Kolme pientä lasta (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 19:35Täällä kuulkaa ei kahta ilman kolmatta! Kolome komiaa poikaa, ikäeroa 2v9kk ja 1v4kk. Lapset nyt 4v, 2v ja 1v, nyt alkaa ehkä helpottaa. Rakkaitahan nuo on, mutta kyllä sitä olen monesti itsekseni jauhanut, että vttu mitä pskaa. Itsepä toisaalta olen itseni tehnyt, ihan omasta toiveesta lapset tuli ja kotona vielä hoidan. Näin paljon näin pieneen aikaan en kyllä suosittele, tai jos on niin jästipää, kuin itsekin, niin onnea vaan. Aikansa kutakin. :)
Kahvittelija
10.6.2015 at 19:52Jotenkin tosi ihana postaus, kiitos! <3 Ja niin totta kaikki! Mekin ollaan jo voiton puolella, ensi kuun loppupuolella kuopus täyttää vuoden (ja onhan tämä arki nyt jo paljon helpompaa kuin muutama kuukausi sitten).
Nyt on taas aika paljon mustasukkaisuutta ja omistushalua ilmassa, koska kuopuksen elämäntehtävä on osallistua pontevasti jokaikiseen esikoisen leikkiin, mutta hyviä hetkiä on kuitenkin paljon enemmän kuin huonoja. :)
Vierailija (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 20:59Itsellä kaksi alle 2-vuotiasta, hoen itselleni joka päivä ”Taas ne on päivän vanhempia, kyllä tää tästä!” Tää postaus kyllä kuvaa tilannetta täydellisesti.
Vierailija (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 21:12Osuu niin naulan kantaan ja omaan elämään ja fiiliksiin tää, että kyyneleet tuli silmiin. Just näin. Me selvittiin!!!!!!!!!
Muiden kommenttien ”This too shall pass” -ohje tulee kyllä vielä tarpeeseen moneen kertaan ;)
Kiitos tästä vertaistuesta, KIITOS!!!
poikkeuksellisestinimettömänä (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 21:17Nyt pitää osallistua keskusteluun. Tää teksti oli hyvä, selviämistähän tämä arki välillä on. On myös hyviä päiviä, ja viikkojakin. Äiti saa väsyä myös. Meillä siis muksut 1v9kk, 8,5kk, ja joulukuussa syntyy kolmas, jos kaikki menee hyvin. Särähti korvaan, kun tuolla ylempänä joku mainitsi ettei perheensä ole kuulunut ehkäisykiellon-piiriin , ”joten rakkaudesta meidät on tehty” ehkä sinä ajattelet sen niin. Ja sinun mielestäsi me kuulumme tuollaiseen ehkäisykiellonpiiriin. Ulkopuolelle se näyttää varmasti siltä, mutta olet(teko) ajatelleet että rakkaudesta nämä meidänkin lapset (ja mahdolliset tulevat lapset jotka meille ANNETAAN), on saatu. Rakkauden hedelmiä. Toki löytyy meidänkin piireistä semmoisia joille suuri lapsiluku on kauhistus ja pelko, mutta suurimmalle osalle ei. Meni vähän sivuraiteille, mutta pakko oli sanoa. :)
On nämä päivät tosiaan välillä pelkkää selviämistä, minä olen ottanut optimistisuuden ja sormien välistä kattomisen aseeksi tässä ”taistelussa”. Ja onhan se mahtava seurata kun jo näin pienet lapset leikkivät keskenään esimerkiksi piilosta, voi sitä kikatuksen määrää pikkuveljellä kun isosisko kurkistelee pöydän jalan takaa, aaw äidin sydän pakahtuu! <3 ja sitten seuraavassa hetkessä taas lasketaan minuutteja miehen töistä tulemiseen. Elämää ei sen enempää. :)
Monenlaista (Ei varmistettu)
11.6.2015 at 22:46Ihailen niitä, jotka jaksavat rehellisen, vilpittömän tyytyväisinä/onnellisina hoitaa ja ottaa vastaan lapsia lyhyillä ikäeroilla sitä mukaa, kun niitä annetaan. Olen kuitenkin onnellinen, että olen itse (ja tiedän kymmenittäin muitakin tähän piiriin kuuluvia perheitä) ymmärtänyt, että jos voimat eivät vain riitä, ei ole pakko. Asenteet ovat muuttumassa ja muuttuneetkin paljon viime aikoina.
Ado (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 21:32Olipa hyvä kirjoitus!
Odotan itse ensimmäistä lasta ja olen yllättynyt, miten olen nyt jo joutunut vastaamaan kyselyihin toisesta lapsesta. Jotenkin tuntuu, että yleisenä käsityksenä on tehdä lapset noin kahden vuoden ikäerolla. Itselläni kun päällimmäisenä ajatuksena on, että kunhan nyt saataisiin tämä ensimmäinen lapsi ensin maailmaan ja mietitään sitten joskus sitä seuraavaa :)