Minulta pyydettiin jo noin vuosi sitten ensimmäisen kerran juttua aiheesta ”kahden vuoden ikäero – plussat ja miinukset”.
En ole (tätä ennen) kirjoittanut juttua. Arvaatteko, miksi?
On ollut aikoja, jolloin en yksinkertaisesti ole saanut yhtä ainoaa pluspuolta mieleeni. En miettimälläkään. Muuta kuin sellaisen epämääräisen ”sitten myöhemmin niistä on toisilleen seuraa”. Mikä on tietysti ihan totta. Mutta niinä vaikeimpina hetkinä tuo ajatus on lohduttanut suunnilleen yhtä paljon kuin avokämmenen läpsy naamaan. Että ”juu juu sattuuhan tää, mutta onneks ei sentään silmään osunut”.
Joo, on olemassa tietysti niitäkin, joille kahden pienen lapsen yhtäaikainen hoitaminen on… no, lastenleikkiä? Kommenttiboksissa heitä olen tavannut, live-elämässä en yhtä ainutta. Itse asiassa live-elämässä (ja voitte uskoa, että leikkipuistoympyröissä olen jutellut aiheesta aika monen kanssa) sitä vaan enimmäkseen huokaillaan, että ”on tää hullua” ja siihen perään, että ”kyllä tää joskus varmasti helpottaa ehkä joo niin toivottavasti ainakin”. Ja seuraavaksi aletaan laskea viikkoja puolison lomaan tai muuhun välietappiin, jonka ajattelu auttaa tsemppaamaan päivästä toiseen.
Nyt Silva on kolme vuotta ja kaksi kuukautta. Seela on vuoden ja kaksi kuukautta. Ja nyt olen niin rohkeareipashullu, että sanon sen ääneen (silläkin uhalla, että ääneen sanominen aina muuttaa tilanteen): nyt on se aika, jolloin tämä on helpottanut.
Nyt on niiden plussien aika. Miinukset ovat enää muisto. Tuore muisto, mutta mennyttä aikamuotoa. Imperfekti. Heippa sinne menneisyyteen, häh häh hää täällä sitä reteesti ollaan nykypäivässä!
Puutalossa ei asu enää kahta vauvaa. Tai vauva ja napero. Vaan kaksi naperoa, jotka ovat kasvaneet yhteen – kasvaneet toisiaan yli kaiken rakastaviksi ja fanittaviksi paidaksi ja pepuksi. Siskot. Rakkaat. Ystävät.
Kaksi pientä tyttöä, jotka todella leikkivät yhdessä.
Kun Silva laittaa tanssimekon päälle, käy Seela hakemassa toisen mekon ja haluaa sen ylleen. Sitten jompi kumpi käy laittamassa musiikin päälle. Tanssivat yhdessä. Joka päivä.
Pakahdun rakkaudesta.
Viimeksi muutama päivä sitten (hitsi en löydä enää kommenttikohtaa!) minulta kysyttiin vinkkejä mahdollisesti kahden pienen lapsen hoidosta selviämiseen. Tajusin, että minullahan on yksi vinkki. Se on ehkä vähän kummallinen ajatus; katsotaan, osaanko pukea sen sanoiksi.
Se on: selviä.
Öööö okei yritän ehkä vielä vähän selkeämmin sanoa sanottavani.
Nyt (jälkimmäisen) vauvavuoden jälkeen sitä tajuaa niii-iiiin selkeästi, että kyseessä oli todennäköisesti ainutkertainen poikkeustila. Tuplapoikkeustila. Jos siis ei aio näitä lapsia ihan jatkuvasti maailmaan punkea. Mutta että kaksi pientä lasta yhtä aikaa. Onhan se nyt oikeasti ihan hemmetin raskasta, etenkin jos homma ei suju niin kuin Strömsössä – vaikka jos toinen (tai molemmat!) on suuritarpeinen tai jopa erityislapsi, tai jos esiintyy mustasukkaisuutta, sairastelua, vaikeaa tahtoikää, koliikkia, uniongelmia, mitänäitänyton. Tai vaikka ei olisikaan; jo vain pelkästään se, että on kaksi pientä lasta ja kahden pienen lapsen tarpeet.
Ihan samaan tapaan kuin paraskaan neuvolavalmennus ei voi valmentaa lapsetonta ennakolta tuntemaan, millaista se elämä vauvan kanssa sitten oikeasti on. Ei myöskään mikään ennakkoajattelu voi ihan oikeasti kertoa, millaista se arki kahden kanssa on. Tiedättekö – silleen tunnetasolla.
Mutta joo. Pointti: poikkeustila. Ohimenevä tila. Ja poikkeustilanteeseen tarvitaan tietysti ratkaisu, minkä avulla siitä selvitään yli. Joillekin se voi olla ihan pelkkä sisu. Meillä se oli se kahden vanhemman kotiin jääminen (siitä täällä). Moni vastaavantyyppisessä tilanteessa on vaikkapa laittanut vanhemman lapsen hoitoon.
Oikeastaan aika sama, mikä se oma selviytymistapa on. Kunhan perhe yhdessä päättää, että me kuulkaas selvitään tästä. Että tämä ei ole ikuisesti näin, vaan me mennään tämän yli ja joskus me muistellaan tätä aikaa ja nauretaan sille, miten pähkähullua se oli. Ehkä vuodatetaan muutama nostalgiakyynelkin.
Että me rakastetaan toisiamme ihan h*vetin paljon ja me tehdään kaikkemme, että meidän koko perhe on onnellinen. Että auta sinä minua niin paljon kuin pystyt, niin minä autan sinua niin paljon, kuin ikinä kykenen. Yhdessä. Että yhdessä me hoidetaan tää homma – ja sitten on elämässä se hetki, kun tajuaa, että näin tämän piti olla.
Että tämä on meidän perhe, nämä neljä ihmistä tässä. Nuo kaksi lasta tasan kahden vuoden (no: yhdeksää tuntia vaille tasan) ikäerolla ovat ne meidän tytöt. Siskot, jotka rakastavat toisiaan.
Ja me selvittiin.
Kappas, kesäkin on.
Onko tässä mitään järkeä, saiko kukaan kiinni ajatuksesta?
Jos sai, heheh pointsit vaan sulle.
Että ei tämän tarvitsekaan olla helppoa. Ei se ole. Se on rankkaa ja ihan pähkähullua. Eikä sen tarvitse olla vaaleanpunaista onnenhötteröä tai ”parasta aikaa elämästä” ja ”nauti, kun lapset ovat pieniä” -jaba-jaba-jaa. Ei kannata pettyä, jos se onkin vaan ihan perseestä. Koska sitä se voi olla (ja on), välillä ainakin: ihan perseestä. On ihan perseestä, kun molemmat lapset itkevät ja kiljuvat, ja että vaikka tekee kaikkensa niin paljon kuin kykenee ja ehtii, ei pysty olemaan riittävästi kaikille.
Ihan perseestä.
Epäonnistuminen se ei silti ole.
Koska sitten jossain vaiheessa tulee se hetki, kun tajuaa ihan kristallinkirkkaasti, että se kaikki on ollut sata tuhat miljoona ääretönprosenttisesti sen arvoista. Että kahden vuoden ikäero oli meille just se hyvä.
Ei mulla ehkä ole muuta sanottavaa.
Kuin että selviä.
PS. Hyviä ja huonoja hetkiä kahden lapsen kanssa aiemmin mm.
www.puutalobaby.fi/no-mitenkas-on-paiva-mennyt/
www.puutalobaby.fi/arki-yllatti-puutaloasujat/
www.puutalobaby.fi/eka-kerta/
www.puutalobaby.fi/kaksi-vauvaa/
www.puutalobaby.fi/siskot-3-kk/
www.puutalobaby.fi/sata-plus-sata-plus-sata/
www.puutalobaby.fi/kakakakakakakaka/
www.puutalobaby.fi/se-hetki-jolloin-molemmat-nukkuvat/
www.puutalobaby.fi/5-1-kertaa-toisen-kanssa-toisin/
www.puutalobaby.fi/arkiviikko/
www.puutalobaby.fi/ikuinen-marraskuu/
www.puutalobaby.fi/ennakkotiedoista-poiketen/
www.puutalobaby.fi/pikkulaakari/
www.puutalobaby.fi/yhteisia-leikkeja-melkein/
Katiskainen (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 21:37Heh, onkohan tuo sitten jo liian suuri ikäero ;) meillä ikäeroa 1v2kk ja toki ajoittain raskasta varsinkin kun molemmat ovat olleet koliikkivauvoja, mutta itse taas koen että ne vauva-ajat meni siinä ”kertarysäyksenä” ja nyt vanhempina ovat oikeastaan kuin kaksoset. Ainahan se kaksi lasta on ihan eri kuin yksi ja niitä ”ongelmia” on ikäerosta huolimatta :) Muut piti meitä ihan hulluina ja tuntuukin että kaikki muut ovat lastemme pienestä ikäerosta ahdistuneet sata kertaa enemmän kuin me itse. Jaksamista ja ihanaa kesää suloisten lapsukaisten kanssa :)
Vierailija (Ei varmistettu)
11.6.2015 at 06:18Mietin ihan samaa! Meillä vuoden ikäerolla lapset (nuorempi nyt 1v) ja ihan käsi sydämellä voin sanoa, että en tunnistanut tätä tekstiä. Ja olematta vain anonyymi äiti kommenttiboksissa, kerrottakoon, että myös leikkipuistokeskusteluissa muiden vanhempien kanssa kantani on ollu sama ja oikeasti rehellinen. Hyvin on mennyt. Vaikka vanhempi ei osaa nukkua, ja nuorempi oli koliikki ja tissi-iilimato.
On tietysti niitä toisenlaisiakin päiviä ja jaksoja, kun on sairasteltu ja mitä näitä nyt on.. Mutta kaikenkaikkiaan 90% on ollut plusmerkkistä. Samalla kertarysäyksellä vauva-ajat putkeen. Enkä kokenut elämän olevan selviytymistä, vaan ihan kivaa elämää. Haikeudella ajattelen tämän kauden päättymistä, vaikka varmasti tulevaisuus tuo toisia ihania vaiheita. Ja tietty vaikeitakin.
Siksipä vähän ärsytti postauksen yleistävä sävy. Ja hämmensi sitä seuraavat myötäilevät kommentit! Olenko minä omituinen? Osaan kyllä puhua hankaluuksista ihan avoimesti, enkä verhoa elämäämme fiktiiviseen pumpuliin, mutta ei meillä ihan tosiaan ole koettu noin.
Monesti kuulee juuri muiden taholta päivittelyä ”voi miten pieni ikäero, on siinä vauhtia teillä ja rankkaa elämää” öö..kun ei ole. Koittakaa nyt hyvänen aika uskoa.
Miitu (Ei varmistettu)
11.6.2015 at 06:51Siis tuohan on mahtavaa. Kyllä minä ainakin uskon – ja uskon monen muunkin uskovan – vaikka tämäntapaisiin kirjoituksiin tuppaa ainakin alkuun tulemaan ne kommentit, missä kokemuspohja on sama.
mariaelina (Ei varmistettu)
11.6.2015 at 09:08Kiitos! Meille on myös tulossa lapset noin vuoden ikäerolla ja toisilta kuulen joka päivä kauhistelua. Minä siis todellakin uskon tarinasi ja haluan uskoa sen olevan myös meille mahdollista. En haluaisi lähtöasenteekseni tarttuvan sen kauhistelijoiden version. Pidin Kristan kirjoituksesta sen takia, että hänenkin kokemansa versio on selvittävissä. Että tuli kumpi tuli niin me pärjäämme kyllä.
Vierailija (Ei varmistettu)
11.6.2015 at 10:36Mulla ihan samat kokemukset kun ikäeroa just se kaksi vuotta. Onhan toki kotitöiden määrä lasten myötä moninkertaistunut, yöunet lyhentyneet kolmanneksella pysyvästi, oma aika vähentynyt lähes olemattomaksi. Mutta en muuta koskaan odottanutkaan, joten en ole kokenut vain puoliväkisin selviytyväni päivästä toiseen vaan eläväni ihan perus lapsperhe-elämää ilman jatkuvaa toivetta siitä että pian helpottaisi. Koska toinen vanhempi on reissutyöläinen, arjen raskain juttu mulle oli aikuisseuran puute kun ei kaupungissa asuta ja ihmisten ilmoille pääsy vaatii vähän enemmän kuin kotiovesta ulos astumisen. Niinpä sitten en jäänytkään vuosikausiksi kotiin vaan palasin työelämään melko pian vanhempainvapaiden jälkeen. Nyt kun kolmosen myötä vauvavuosi on taas kerran takana ja ekat ovat jo kouluiän kynnyksellä, olen myös huomannut, että pienet lapset pienet murheet – isot lapset isot murheet on jossain määrin ainakin meidän kohdalla totta (pienten kanssa kaikki murheet niin aikuisilta kuin lapsilta oli pääosin pois pyyhittävissä kunhan sai päiväunet vatsansa täyteen).
Papris
11.6.2015 at 16:35Et oo yhtään omituinen, toihan kuulostaa just hyvältä! :) Kai se vaan riippuu niin paljon ajasta, äidistä, isästä, lapsista, tilanteesta ja planeettojen asemasta, että miltä se oma arki milloinkin tuntuu. Ja musta on ihan superhienoa, että kommentoit siitä näkökulmasta, kun lapsiarki on kivaa ja ihanaa. Koska onhan se ihanaa myös meille, joilla jostain syystä vain tällä hetkellä takkuaa. Monesti sitä tosiaan syyllistyy ite siihen, että äitikaverien kanssa uppoutuu pelkästään valittamaan ja märisemään arjestaan, vaikka oikeesti olis myös tosi paljon iloisia juttuja.
Olisin voinut vielä parisen viikkoa sitten kirjottaa myös tämäntyylisen kommentin. Mietin monesti kotona, että meneepä meillä helposti ja hyvin vaikka on vauva ja taapero. Nyt on kuitenkin jo tilanne ihan toinen.. :D Kaipa se on vaan sitä lasten ja myös äitien vaiheilua. Ite oon ainakin sellainen, että tosi kurjien päivien jälkeen jään oikeen vellomaan niissä, mikä ei tietenkään oo kovin hyvä – ja se on se mikä saa välillä arjen tuntumaan vaan selviämiseltä. Mutta siihen ahdistukseen auttaa kuulla, että muillakin on joskus tosi kurjaa, senpä vuoksi tällasille postauksille on kyllä mun mielestä oma paikkansa. :)
Mutta hatunnosto kyllä sulle positiivisesta asenteesta, yritän onkia sen omanikin jostain takaisin.. :)
Emmakko (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 21:58Meillä taisi helpottaa ihan samoihin aikoihin. Kuopuksen vauvavuodesta en muista muuta, kuin että vauva oli päivisin itse aurinkoisuus ja öisin huusi kuin helvetin tulessa kärvistyvä pahantekijä. Aika kärvistynyt olo oli itsellänikin. En osaa univelan takia kertoa, millainen esikoinen oli kaksivuotiaana, mutta kovasti se yritti satuttaa pikkusiskoaan aina tilaisuuden tullen. Oli aivan utopistinen ajatus päästä vaikkapa vessaan niin, että lapset olisivat keskenään sillä aikaa.
Tuo 1-2v. ja 3-4v. -vaihe oli meilläkin ihaninta aikaa. Lapset istuivat päät yhdessä piirustuspöydän ääressä ja tekivät taidetta. Menivät nukkumaan samaan aikaan ja heräsivät aamulla leikkimään yhdessä. Nykyisin lapset ovat jo koululaisia ja tunteet ailahtelevat – toisaalta se riitelykin tuntuu välillä olevan tapa viettää aikaa yhdessä ;)
Pahimmillani olin niin poikki, että toivoin jotain lievää koomaa, josta heräisin sopivasti puolen vuoden päästä. Onneksi aika kului ja elämä alkaa olla jo aika helppoa. Uskokaa pois, kyllä se helpottaa!
Papris
10.6.2015 at 22:28Hei saanko kysyä, että menikö toi pikkusisaruksen satuttaminen itellään ohi vai käytittekö jotain hyviä kikkakolmosia sen taltuttamiseen? On meinaan niin akuutti ja ahdistava juttu tällä hetkellä meillä ja äitin hermot on kohta riekaleina..
Emmakko (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 23:20Kyllä se satuttaminen taisi mennä itsestään ohi ajan kanssa. Vieläkin esikoinen käy aika herkästi käsiksi, mutta ei sentään yritä tappaa :D (Saako tälle nauraa?!)
Tosi ahdistavaa se jatkuva kyttääminen olikin. Ainoa keino meillä oli vältellä tilanteita, joissa esikoisella olisi syy ja tilaisuus satuttaa vauvaa. Ja reagoitiin aina ihan supervahvasti, jos esikoinen teki jotain oikeasti vaarallista, kuten kerran yritti vääntää vauvan päätä sijoiltaan. Yritettiin olla olematta kiukkuisia vaan nimenomaan huolestuneita ja surullisia, jotta esikoinen tajuaisi, ettei teko ole tuhma vaan vaarallinen. En kyllä osaa sanoa, oliko se oikea tapa tai oliko siitä hyötyä.
Otan osaa, se on kamalan stressaavaa, ja se tunnekuohu on aika uskomaton, kun yksi rakas lapsi satuttaa toista…
anicca (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 23:01Tää oli ihana kirjoitus :).
Meillä kyllä on näillä ikäeroa tasan 3 vuotta, eli just sen verran enemmän, että en kokenut kuopuksen vauvavuotta pelkäksi selviytymiseksi. Nyt kuopus on tasan kaksi ja hurjalta tuntuisi, jos tässä kombossa olisi nyt vielä vastasyntynyt mukana. Vaikka kaikestahan tosiaan selviää, vaikka ei se sillä hetkellä tosiaan aina lohduta.
Mutta se on kyllä niin ihanaa seurattavaa, kun sisarukset leikkii ja hulluttelee keskenään!!
kao kao
10.6.2015 at 23:02Voi mä niin tykkään susta. Kiva et sanot et se on myös perseestä. Kun kyllähän se on. Silloin kun lapsi huutaa kuin sumusireeni sitä maitoa, jota väsynyt 18-vee täti yrittää sille sitä tarjoilla tuttipullosta, ei kelpaa ei kun pitäisi olla se maito jo juotuna pikkutyypin mielestä. Siellä me sit kipiteltiin siskon työpaikalle parin kilsan matka. Rukoilin joka metrillä et se otukka nukahtaisi.
Oli niin voitto kun hää hiljeni 300 metriä ennen. Ei tarvinut viedä raivoavaa vauvaa äidille.
Mä siis hoidin siskontyttöä (9 kk) kesän hoitovapaalla, kun olin 18 :) Oli vähän erilainen kesä. Kasvatti.
Miitu (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 23:16<3
Mulla on pyöriny viime päivät mielessä se sun postaus ”Ennakkotiedoista poiketen” Seelan ollessa 10 kk. Ja todella, täällä myös. Aivan uskomaton tunne, kun pikkutyyppikin viihtyy jopa itsekseen eikä vaadi jatkuvaa viihdytystä, jolloin voi antaa vähän enemmän huomiota isommallekin, jonka koko olemuksesta kyllä huomaa, että aika paljon on vajausta kertyny.
Tuntuu, että muutenkin tässä alkaa elämä palautua taas uomiinsa. Palasin töihin kolmisen viikkoa sitten, ja ai että, kun on tehnyt hyvää. Mulle kuluneen vuoden aikana on ollut ihan älyttömän rankkaa, että joku roikkuu kiinni i-h-a-n koko ajan, aamu seitsemästä pahimmillaan ilta kymmeneen. Plus tietty yöhulinat päälle. Vauva nukkui kyllä p ä i v i s i n hyvin, yöt ei niinkään. 3-v taas lopetti päivänunet samalla kun kotiuduin laitokselta. Se riittämättömyyden tunne, ja ärsyyntyminen itseen, kun ei jaksa toimia niin kuin pitäisi, minkä seuraukset näkyy aika lailla samantien, mikä ärsyttää entistä enemmän … ja niin, nätti kierre on valmiina. Nyt jaksan huomattavasti paremmin kaiken maailman kiukuttelut, eikä se nyt muutenkaan pahaa tee, että saa mahdollisesti jopa päivittäin onnistumisen kokemuksia. JA kaikista järisyttävintä on, että tuo meidän mini alkoi nukkua öitään putkeen tai korkeintaan yhden maitotankkauksen voimalla palattuani töihin. Todellakin vastoin ennakkotietoja… Vastahan sitä kuukausi sitten itkettiin, kun tyyppi vaihtoehtoisesti halusi leikkiä tai karjua öisin vähintään sen pari tuntia. Tyypillisesti klo 3-5, mikä työaamujen kannalta on ehkä se kaikista pirullisin.
Tää menee nyt täysin ajatuksen virraksi, mutta yksi asia, mikä tässä on myös yllättäny iloisesti, on iltojen riittävyys. Pelkäsin etukäteen, jääkö ilta-ajat aivan riittämättömiksi noiden pikkutyyppien kanssa, mutta yllättävän hyvin sitä tuntuu olevan aikaa iltaisinkin, vaikka käytännössä yhdessä ehditään olla ennen nukkumaanmenoja vain se 3-4 tuntia.
Veer (Ei varmistettu)
10.6.2015 at 23:32Oooh nyt tuli sellainen olo että seuraavan kerran kun nään isän ja äidin pitää halata ja kiittää!
Nimim. Kaksi vuotta isosiskoani nuorempi.
marsus
11.6.2015 at 00:12Ja kahden pienen lapsen (1v 8 kk ja 5 vk) yhtälöön kun lisätään vielä vajaa 5 – vuotias valtavalla energialla, niin selviytymisvinkit on enemmän kuin tervetulleita! :D
mariaelina (Ei varmistettu)
11.6.2015 at 09:02Kiitos! Meille on tulossa lapset noin vuoden ikäerolla ja hieman hirvittää. Ja et uskoisi, kuinka moni kauhistelee mahani nähdessään, että ”miten ihmeessä te sitten jaksatte”. Just.
Joten kiitos tästä! Näillä linjoilla olemme miehen kanssa itsekin olleet: se on yksi vaihe lisää, me rakastamme toisiamme, lapset ovat suunnaton suunnaton siunaus (varsinkin useiden keskenmenojen jälkeen). Ja me selviämme. Asenne auttanee toivottavasti myös.
Kiitos myös, että myönsit ettei ole pakko nauttia joka hetkestä. Että selviäminen ja rakastaminen riittävät.
Vierailija (Ei varmistettu)
11.6.2015 at 11:06Musta tuntuu, että ison eron tähän miten 2v ikäeron kokee, tekee se, millainen isompi lapsi on ja mitä häneltä jo odotetaan. Itse en erityisesti ikinä kokenut, että meillä oli kaksi _pientä_. Esikoinenhan jo parivuotiaana pääosin söi itse, puki itse, puhui lauseita, osasi melko hyvin odottaa vuoroaan ja leikkiä välillä hetken itsekseenkin tai kuunnella pitkiä satuja… Toki hän myös ajoittain sai vetäisi itkupotkuraivarit tai yritti sinnikkäästi kieltäytyä päiväunista. Mutta pääosin oli ihan järjellinen tyyppi, jonka kanssa jollain tasolla pystyi keskustelemaan ja selittämään ja sopimaan asioita. Monen olen kuullut sanovan, että 3v ikäero on hyvä, kun isompi toimii melko hyvin jo ääniohjauksellakin. Lapsen luonteesta ja temperamentista tietysti on kiinni missä iässä tuo ääniohjattavuus saavutetaan. (Noiden isompien kanssa tuntuu välillä että se ohjattavuus myös myöhemmin heikkenee uudelleen…)
Just vuoden tai jopa vähän alle ikäerolla ehkä molemmat menee vielä sillä vauvamoodilla ekat kuukaudet. Nyt tuon 1v3kk ikiliikkujan kanssa kokisin vauvan vähän haastavaksi, kun toinenkaan ei puhu, menee täysillä ja välillä päättömästi, on vielä melko puettava ja kannettavakin monessa tilanteessa. Omalla kohdalla ei moinen ikäero pitkän imetyksen vuoksi olisi ollut (onneksi) mahdollinenkaan.
Nellis (Ei varmistettu)
11.6.2015 at 12:48Tää on aihe, joka aiheuttaa mussa jatkuvasti suurta pohdintaa! Kirjoitit hyvän tekstin ja silti se lisäsi mun ahdinkoani. :D Olen aina ajatellut, että meille tulee lapset vähän isommalla ikäerolla (tyyliin 4 vuotta), jos siihen on mahdollisuutta vain vaikuttaa. Meidän pikkuneiti oli suht helppo lapsi, mitä nyt vatsavaivojen huutoa ekat 3-4kk. Minä sanoin, että toista lasta ei todellakaan tule moneen vuoteen, jos tulee ollenkaan! Sitten toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa kun ajattelen, kuinka läheisiksi ne pienemmällä ikäerolla kasvavat voivat tulla. Ja kuinka se pikkuvauva-aika olisi sitten kaiken kaikkiaan nopeammin ohi.
Ja nyt kaikenlisäksi mulle alkaa tuleen tunne, että se toinen lapsi voiskin olla ihan jees. Ja ehkä ei tarttis käyttääkään aikaa ihan niin kauan, kun oon miettiny. Miehellä tosin saattaa olla tähän sanansa sanottavana. Sanoin hänelle meinaan aiemmin, että jos alan ennen aikoja puhumaan toisesta lapsesta, niin hän saa lyödä mua. No hui, ei nyt tietty oikeesti, mutta pointti tuli selväksi. ;) Ja voi ei, voi ei, voi ei, mää en tiedä mitä tässä pitäis elämällään tehdä… Miten ihmeessä me tosiaan selvittäisi sen toisen kanssa, kun yhdenkin kanssa on jo työtä ihan riittämiin meille. Mitäs jos se toinen onkin vaativampi, ehkä jopa kehitysvammainen tms…
Minä taidan vaivata tällä asialla ihan liikaa päätäni, tyhmää varmaan. Mutta silti se jäytää mun mielessäni ihan päivästä toiseen, enkä pääse mihinkään lopputulokseen. Miehellekin asiasta tietty vois puhua. :D