Kaksi viikkoa leukaleikkauksesta

…tai no kaksi viikkoa ja kaksi päivää, jos ihan tarkkoja ollaan.

Leukakuulumisten aika!

Leikkauksesta on siis nyt tosiaan reilu kaksi viikkoa, ja vaikka aallonpohjia on lääkkeiden sopimattomuuden ja sairastelujen myötä tietysti ollut, on paraneminen silti mun mielestä ollut oikeastaan mallia uskomaton.

Vai mitä mieltä olette tästä kuvasarjasta?

Sairaalassa olo oli mulle tosiaan… …voiko ihan sanoa, että hyvä kokemus? Koska se oli. Mä mietin tätä eilen illalla. Että miten erilaisia me ihmiset ollaan tässä(kin) suhteessa. Jollekinhan potilaaksi/sairaalaan joutuminen on paha pala – jotkut haluavat sairaalassakin käyttää omia vaatteitaan, päästä synnytyslaitokselta mahdollisimman pian kotiin (no niin mäkin halusin toisella kerralla, kun oli toinen lapsi kotona odottamassa) ja niin edelleen. Oon ollut ymmärtävinäni, että erityisesti se sellainen oman kropan määräysvallasta luopuminen voi olla jollekin se vaikea paikka.

Itse olen ollut noissa sairaalan hehkeissä pyjamoissa aikuisiälläni neljä kertaa: umpparileikkauksessa, kaksi kertaa synnyttämässä ja nyt leukaleikkauksessa. Pisin sairaalassaoloaika on ollut viikko. Eli suht suppea kokemus tässä tietenkin puhuu, verrattuna siihen, jos olisi kuukausikaupalla… Silloin saattaisin toki muuttaa mielipidettäni.

Mutta tosiaan mietin eilen illalla tuota(kin) sairaalakokemusta ja ajattelin, että itselleni puolestaan se potilaan vaaleanpunaisen ”univormun” päälle pukeminen on jotenkin… …lohdullista. Kaikilla neljällä kerralla, kun olen vihdoinkin päässyt sisään osastolle (esim. umpparinräjähdyspisteessä kun pääsin vihdoin ohi kaikista massiivista päivystysjonoista ja tuskaisista juoppojen kanssa käytävillämakoiluista), mulle itselleni on ollut aina jotenkin tosi helppo soljahtaa siihen potilaan rooliin. Hoidettavaksi. Ikään kuin että sillä pyjamanpukemishetkellä olen jotenkin napsauttanut ”normaalitilan” pois päältä ja antautunut täysillä siihen sairaalan rutiiniin. Tapahtumien virtaan. Milloin minua viedään minnekin. Milloin tuodaan lääkettä. Vaihdetaan uutta tippaa virtaamaan. Hemmetti vie jopa katetroidaan. Mä vain menen siinä mukana.  Silleen että ”ai tällaista tässä mulle just tapahtuu – no ok”. Ja vaikka välillä sattuu ihan h*vetisti, olen tuntenut kaikilla kerroilla osastolla oloni jotenkin… …turvalliseksi. Ihan hyväksi. Kaukana katala maailma, mä oon nyt sairaalassa ja elän sen rytmissä. Omasta sairaalasängystä tulee turvallinen kotipesä, josta poistuminen takaisin arkielämään tuntuu jotenkin jopa… …karulta. ”Onks mun jo pakko lähteä…?”

Tämä oli eilen illalla itselleni jotenkin jännä ajatus – en tiedä, aukeneeko se tässä. Mä taidan olla jotenkin luontainen potilas – tai ehkä mä jossain edellisessä elämässäni oon viettänyt sairaalassa tosi paljon aikaa :D

Ensimmäiset päivät kotona olivat minulle se vaikein juttu. Niin kuin kirjoitin, kivut olivat tosi kovat eivätkä lääkkeet riittäneet niiden kurissapitoon. Lääkkeiden sopimattomuuksista johtuneet oksentelut ja ”yliannostustuntemukset” tekivät kaikesta kamalaa potenssiin sata. Pahimmat päivät yöt olivat leikkausmaanantain jälkeen keskiviikosta sunnuntaihin. Isoin aallonpohja oli sunnuntaina, jolloin oksensin ja makasin puolitajuttomassa tilassa koko päivän.

Toisella viikolla (tunnelmia toisen viikon alkaessa täällä) alkoi jo tosi merkittävästi helpottaa. Isoin helpotus oli se, että maksimipanadol/burana-annos alkoi jo riittää. Kivut alkoivat aina kyllä palata, mutta kappas sitten kello olikin jo lääkkeenoton verran. Eli kovin koviksi ne eivät päässeet enää nousemaan. Mutta hei – eipä luulla vielä mitään helpottaneen, sitten tuli se sunnuntain ja maanantain sairausaallonpohja.

Kivut tosiaan tällä hetkellä pysyvät hyvin kurissa. Syön edelleen panadolia ja buranaa, mutta en enää (ihan) maksimiannoksia vaan vähän tarpeen mukaan. Kipeämmällä puolella leukaa jyskyttelee jotain; se on se kipein kohta ollut koko ajan.

Turvotus on laskenut ”leukaheltoista” varmaan aika lailla kokonaan. Oikea leukalinja on jo näkyvillä. Alahuulessa ja leuassa on silti vielä selvästi turvotusta – ihan tuollaiseksi se ei jää, normalisoituu vielä vähän :)

Tunto ei ole vielä palannut. Tai siis olen kyllä koko ajan tuntenut jokaisen kohdan, jos leukaan/huuleen vaikka koskettaa. Mutta se tuntokokemus on jotenkin… …eri kohdissa erilainen. Esimerkiksi olen nyt muutaman kerran hörpännyt rohkeasti ihan lasin reunalta. Se on jännä fiilis: huuli tavallaan tuntee kosketuksen koko matkalla, mutta lasin kylmyyden osalta on huulessa ”aukko”. Ihan kuin se lasi ei olisi pyöreä ollenkaan.

Tuntoaistin kärsiminen ja kaikenlainen muu kuviteltavissaoleva outo pistely, kihelmöinti, jyskytys ja nykiminen liittyvät hermoon. Tästä en itse asiassa ehkä olekaan tullut tarkemmin kirjoittaneeksi.

Eli sen lisäksi, että tosiaan se leuka katkaistaan kahdesta kohdasta, tähän leuansiirtoleikkaukseen liittyy olennaisena riskinä/kipua tuottavana juttuna se, että hermokanava kulkee just siellä, missä siinä leikkauksessa operoidaan. Eli leuan katkaisun ajaksi se hermokanava sieltä nostetaan aina syrjään, ja sen takia – tämä kirurgin eka kerralla käyttämä sanamuoto kaikuu minulla ikuisesti mielestä – hermo ottaa aina jonkinlaista hittiä. Useimmiten se on tunnottomuutta ja hermokipua, joka menee jossain ajassa ohi. Pienelle prosentille tämä voi kuitenkin aiheuttaa pahimmillaan koko elämän hermosäryt ja ikuisen kipulääkityksen. Todennäköisyys on pieni, mutta – tämä myös kirurgin sanoja – pieni todennäköisyys ei siinä paljon lohduta, jos se sattuu just omalle kohdalle.

Tunnottomuuden palautumisen suhteen(kin) olen tällä hetkellä ihan optimistinen. Eniten pelkäsin/pelkään niitä hermosärkyjä. Välillä olen saanut sellaisia kipusykäyksiä niin kuin joku iskisi puukolla leukapieleen – ne ovat käsittääkseni juuri niitä hermokipuja. Niitä oli kuitenkin vain ensimmäisen viikon aikana; kop kop puuta, että eivät enää palaa.

Alkuun jännitin myös sitä, voisivatko mahdolliset vauriot vaikuttaa puhekykyyn. Kuulemma eivät. Mutta pussailuun voivat kuulemma vaikuttaa, jos tunto kovasti häviää :) Pussailu-ulottuvuus on kuitenkin jo varovasti testattu; tuntui vähän hassulta, mutta pärjäisin näinkin :)

*******

Tänään oli siis toinen jälkitarkastuskerta ja kirurgi oli edelleen tosi tyytyväinen lopputulokseen. Hitsi, että siitä tuleekin hyvä mieli!

Huonoja uutisia (okei no kaikkien riskien rinnalla ihan-ihan-ministi huonoja vaan) oli kuitenkin se, että joudun pitämään tuollaista muovista lärpäkettä (splintti) vielä kolme viikkoa suussani. Mitäääh? En tiedä, mistä se käsitys oli tullut – olin jotenkin luullut, että se otetaan jo tänään pois. Splintin haitta on tietysti aika… …esteettinen niin kuin olette varmasti kuvista huomanneet. Lisäksi sen kanssa sössöttää ihan massiivisesti, koska kieltä ei voi laittaa kitalakeen – siinä on muovinen lärpytin edessä. Että sössön-sössön-söö.

Kaiken sotkukaaoksen keskellä hän keskittyy ensimmäisiin nuudeleihin.

Toinen ”ai niinkö kauan vielä?” -juttu liittyi tuohon ruokaan. Mä kun olin jo kuvitellut, että lähiviikkoina voisi kokeilla vaikka jotain… …risottoja. Minipieneksi murennettua nuudeliahan mä jo pari päivää sitten kokeilin. Mutta kun kysyin… No: luutuminen kestää 6-8 viikkoa. Jossain kuuden viikon kohdalla voi kokeilla varovaisesti jotain hyvin-hyvin pehmeää pureskeltavaa. Äääk, niin kauan! Vielä kuukausi…  Pureskelun aloittamisessa on muuten ihmisestä riippuvia eroja; mä kuulun kai ryhmään ”vähän vaikeammat”. Mun leukaluu nimittäin oli niin siro, että se saatiin vain hyvin keveästi kiinni. Kaksi kuuden millimetrin ruuvia siellä pitää hommaa kasassa :)

Että pilli- ja sössötysajat jatkukoon!

…mutta pahin on takana, ehdottomasti! Nyt enää tällaista pientä hienosäätöä ja toipumista. Ja kohta tämä on kaikki takana päin. Ja meitsillä kirurgin muotoilema leuka :D