Karvoihin katsomista

Toivepostaus karvoista, haha kaikkea sitä. Elämäni bloggaajana ja silleen.

Lupasin jo viime kesänä (postaus 6+1 kauneusasiaa, joita en tee) erillisen kirjoituksen karvoista. Asia on unohtunut sata kertaa, ja muutaman kerran siitä olette muistutelleetkin. Nyt viime viikolla Rondan upeissa näköalassa katselin auringon kaunista kimmellystä säärikarvoissani ja ajattelin, että nyt.

Nyt olkoon aika kaivatun karvapostauksen.

(ha. ha.)

Tähän karva-aiheeseen sisältyy minulla tällainen ihan naurettava henkilökohtainen ja vuosikausien sisäinen karvaristiriita, jonka olen pystynyt ratkaisemaan vain osittain. Tietoisella, päällimmäisellä ja järjen tasolla minä olen ihminen, joka ei ajele karvojaan, koska ei näe sille tarvetta.

Ja sitten on se toinen taso, joka silloin tällöin (harvoin) nöyrtyy ja ajelee (hiljaa manaten näkymätöntä patriarkaattia) kinttunsa ja kainalonsa.

Lähden liikkelle karvahistoriastani.

Hyvin tyypilliseen tapaan aloin joskus teininä ajatella, että karvoja pitäisi jotenkin ajella. Sain ysiluokalla sellaisen sähköisen epilaattorin, jonka toista puolta kutsuin ruohonleikkuriksi (sellainen, joka nyhti karvat juurineen, au au au) ja toinen puoli oli tavallinen ”nyhtämätön” leikkuri.

Sillä sitten ajelin jalkoja polven alapuolella sekä kainaloita; käsikarvoja harvemmin. En ollut kuitenkaan mitenkään ahkera ajelija. Tavallaan en oikein kokenut sille tarvetta, ja sitten kuitenkin koin. Kun muutkin.

Parikymppisenä alkoi silkinsileiden säärien tavoittelu. Kaikki nämä Venus-sheiveriterät ja niin edelleen. Höyläsin suihkussa geelillä ja kaikenmaailman pinkeillä ergonomisesti muotoilluilla terillä. Mutta se sänki pisteli – se kasvoi ikävän terävänä takaisin – ja kutitti, ja jalat olivat usein sellaisilla punaisilla näpyillä.

Että sellaiset silkinsileät sitten.

Mutta silti tein sitä, koska niin kuuluu tehdä. Sehän kuuluu naisena olemiseen! Ja samanaikaisesti kuitenkin kyseenalaistin sitä: tämä ei ole mulle kyllä nyt ollenkaan mieleistä, miksi sitten teen näin?

Koska yhteiskunta tai jotain. Ärsytti, ja sheivasin silti.

Vähitellen kuitenkin laiskistuin. Aloin katsella karvojani ajatellen, että mitä pahaa noissa nyt sitten on. Kun välillä jätin ajelematta, iho voi paremmin. Jalat tuntuivatkin pehmeämmiltä ilman piikinterävää sänkeä.

Miksi ihmeessä mä oikein ajelisin karvojani? Mietin yleisiä syyvaihtoehtoja omalle kohdalleni.

Itseni takia? Nääh, ei päde minuun. En tykkää sheivaamisesta ja jos itseäni ajattelen, mun päällimmäisin ajatus on, että minun pitää olla tärkeä ja arvokas ja ”kelvata” juuri tällaisena kuin olen. Kaikkine karvoineni. Karvat ovat ihmisessä ihan luonnollinen asia. En siis voi perustella tätä ”meikkaan itseni vuoksi” -tyyppisellä ajatuskululla.

(meikkaamisen sen sijaan voin perustella tällä: sipauksesta ripsiväriä tai puuteria tulee minulle itselleni parempi olo. sheivaamisesta puolestaan ei tule parempi olo)

Miesten/puolison takia? Haha, Joel on useaan otteeseen sanonut, että sitä ei vois vähempää kiinnostaa mun karvat tai karvattomuus – tavalla, josta tiedän, että voin luottaa tähän näkemykseen. Se ei todellakaan kiinnitä edes huomiota siihen, onko mulla karvoja vai ei. No hiukset se ehkä huomaa. Tai jos ripset tai kulmakarvat puuttuisivat – tai huomaisikohan…? Ei välttämättä.

Ja muiden miesten mielipide ei mua kiinnosta. Sitä paitsi hyvin harvoin muut vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat minua edes niin lähellä, että näkisivät, onko mun kesämekon alla karvaiset vai sileät sääret.

Hygienia? No, tämä kainaloiden osalta (ei kylläkään jalkojen) osalta voi olla ihan käypä peruste mullekin. Joskus jos kainalokarvat menevät pidemmiksi, ne myös tuntuvat jotenkin märemmiltä. Eli joo-o, osittain tämä on mulle ihan toimiva perusta – ei kuitenkaan selitä esimerkiksi just jalkoja.

No mutta kuitenkin välillä ajelen. Miksi sitten?

Tämä oli mulle itselleni joskus hassu havainto: teen sen toisten naisten takia. Eikö olekin kummallista!

Mua ei yhtään haittaa, että mulla on pitkät jalkakarvat. Mutta ai että jos zumbatessa mulla onkin polvipituiset leggarit, ja sitten pysähdytään vaikka parin kanssa parivenyttelemään…. Ja sitten iskeekin joku outo sisäänrakentunut nolouden tunne, että oi karsaa, tuo toinen henkilö (usein tuntematon nainen) näkee, että mulla on pitkät jalkakarvat. Jaiiiiiks!

Samoin mua ei yhtään haittaa, että kainalokarvani kasvavat jo pitkähköiksi. Ennen kuin sitten alkaa hikisyistä tulla ajatus leikkaamisesta. Mutta kun zumbassa reväytän sitten hihattomassa topissa kädet reippaasti ulos ja karvat iloisesti siitä pompahtavat esiin… Nooooooouh! Tunnen noloutta muiden naisten nähdessä ne.

Ja sehän on ihan älytöntä ja tyhmää! Miksi ihmeessä tunnen niin? Jos mä kerran itse olen päättänyt, että ajelun syytä mulla ei ole.

Mulla ei ole tähän vastausta.

First world problems, mutta tällaisia mä ajattelen oikeastaan aina ennen kuin otan epilaattorin (kyllä, sen saman ysiluokalla saamani – olen palannut sen käyttöön) käteeni.

Annan siis karvani vapaasti kasvaa pitkään – jalkakarvat joskus puoli vuottakin, kainalokarvatkin ehkä kuukauden tai pari. Sitten jossain vaiheessa mulla alkaa se nolousraja ylittyä ja tulen kiusallisen tietoiseksi karvoistani. Ensin kainaloista (koska käytän hihatonta toppia zumbassa) ja lopulta jossain vaiheessa myös jaloista.

Käyn sitten siinä varmaan viikkokaupalla sellaista sisäistä taistoa akselilla ”olen sellainen kuin olen ja mun ei tarvitse ajella karvojani” ja ”ai hitto että tuntuu nololta, kun nää karvat näkyy jumpassa/rannalla/whatever”.

Nolona ja mutisten sitten ajelen.

Ja sitten vielä sekin tilanne, että joskus lapset sen näkevät ja kysyvät, että mitä äiti tekee. Ja jos vastaan, että leikkelen karvoja – ja he kysyvät, että miksi sä sitten noin teet. Kääk. Ja miksi äiti tekee ja isi ei?  ”Koska yhteiskunta on opettanut mut ajattelemaan näin ja en pääse siitä irti vaikka haluan?” Noooouh. Olen tainnut sanoa, että ”no jotkut tykkää tehdä niin” ja vaihtanut puheenaihetta.

Mutta mullapa on sitten ihan ”oma kosto” yhteiskunnalle: en nimittäin koskaan ajele tarkasti! Sutaisen vaan vähän! Mahdollisimman nopeasti, ja sitten äkkiä sheiveri pois käsistä.

Hahaa! Kosto on suloinen, maailma! Huonosti ajellut jalkakarvat on mun vastaus patriarkaatin ikeeseen!

(öööh?)

Karvalinjaus siis: en ajele. Paitsi kun iskee karvanolous. Sitten ähisen ja puhisen ja tunnen nöyrtyväni, kun lopulta ajelen.

Näiden kuvien ottamisen jälkeen olen ajellut jalkakarvani.

Painiiko kukaan muu saman asian kanssa?

PS. Joku kuitenkin kysyy intiimialuetta. No, se on aika intiimiä, mutta sanotaan, että au naturel sopii mulle eikä mun mielestä näytä yhtään pahalta tai epähygieniseltä. Mutta pyrin silloin tällöin esimerkiksi kynsisaksien kanssa ministi tsekkaamaan, että ei näy vahingossa uikkareiden alta mitään ylläreitä.