Ai hitsi, että tulin jotenkin iloiseksi luettuani Hesarista tänään tämän – jutun ”Positiivisen kasvatuksen menetelmästä”.
Ja iloiseksi siis tietysti siksi, että hemmetti vie onhan se nyt aina kiva saada omille toimintatavoille ”vahvistus” joltain asiantuntijalta. Että ”juu kato nyt tää on tutkittu ja mä oon ollut koko ajan oikeassa” :) Näinhän sitä ihmisluonto toimii – ja vastaavasti, jos olisin lukenut jotain omille kasvatustavoille vastakkaista, olisin luonnollisesti närkästynyt. Ha. Terveisin nimimerkki ”edelleen keskisuuret Sinkkos-traumat” (täällä siitä).
Mutta joo, täältä remppahärdellin (se kodinhoitohuone siis) keskeltä ajattelin vain tulla pikaisesti huikkaamaan ja vinkkaamaan tuosta jutusta – kannattaa lukea!
Siellä on muuten myös testi siitä, kuinka hyvin osaat kasvatuksen uusi kymmenen käskyä. Jännä sinänsä – itselleni olisi ollut ihan helppo nakki vastata kaikkiin kysymyksiin ”oikein”. Ja aikoinaan yhden lapsen kanssa mä oikesti tosi pitkälle pystyin toimimaankin noin. Mutta huoh. Realistinen-nykytila-huoh. Heti ensimmäinen kysymys: lapsi kieppuu ruokapöydässä, mitä teet? Teoriassa jätän tietysti huomiotta ja kehun silloin, kun napero istuu siististi paikoillaan. Mutta käytännössä terveiset vaan leikkipuistosta: just äsken ainakin kymmenen kertaa ohjasin Seelaa olemaan keikkumatta tuolilla. Äh. Äh. Äh.
Mutta joo halusin siis vastata noihin täysin totuudenmukaisesti sen mukaan, miten juuri nyt tämän väsymyksen ja näiden voimavarojen tilanteessa toimin, ja katsoa, minkä tuloksen silloin saan. Tuli, että ”olet ihan kelpo vanhempi”.
Jepjep. Sillä mennään.
Mutta itselleni tuon jutun lukeminen oli taas hyvä muistutus! Hitsi kun sitä taas jaksaisi vähän paremmin kiinnittää näihin asioihin omissa tekemisissään huomiota! Suosittelen lukemaan avoimin mielin.
PS. Pakko muuten lisätä tänne vielä yksi itsekeksitty ja omakohtaisesti hyväksitodettu vinkki: kitinäsuodatin!
”Kymmenen käskyn” kuutoskohta tuolla on ”jätä huomiotta huono käytös” ja siellä erityisesti mainitaan marinan huomiotta jättäminen – ja että lapselle on hyvä selittää aluksi, että nyt aikuiset jättävät marinat huomiotta.
Meillä tähän tarkoitukseen on keksitty termi ”kitinäsuodatin”. Eli jossain vaiheessa viime kesänä minä keksin selittää, että hei kuule mulla on nyt korvissa kitinäsuodatin; mä en enää kuule mitään kitinää, mä kuulen pelkästään kivasti sanotut asiat. NIKS NAKS, nyt se suodatin on päällä. ”EN MÄ KUULE MITÄÄN, MULLA ON KITINÄSUODATIN PÄÄLLÄ!” Siinäpä sitten lapsi hetken kitisee (no okei useammankin hetken) ennen kuin huomaa, että ei se hemmetti vie kuule. Sitten sanoo kivasti, ja kappas – äiti kuuleekin.
”Onko sulla kitinäsuodattimet päällä?”, tirppa saattaa joskus itsenäisestikin kysäistä.
On toiminut tosi hyvin meillä, suosittelen kokeilemaan!
45
MarjaH
3.3.2016 at 15:2221/30, olen super-nanny :D Tosin osaan kysymyksistä en tiennyt, miten toimisin (yritin vastata rehellisesti), joten vastasin sen oikean vastauksen.
krista
3.3.2016 at 15:30Vau! Mun ”kompastuskohtia” olivat just tuo pöydässä kieppuminen ja täyden lasin kanssa toimiminen (aivan varmasti varottelisin lasin kanssa…). Ja sit tuo, että ”annat lapsen tulla viereen niin kauan kuin hän haluaa” :) Aaa ja lätäkköhyppelyyn olin vastannut, että vaihdan kuivat kengät.
MarjaH
3.3.2016 at 16:04Mulla oli samat, paitsi se nukkuminen (en tykkää nukkua lapsen vieressä jatkuvasti, joten tarroilla mentäisiin, jos lapsi tulisi häiritsevän usein viereen). Kenkiin vastasin rehellisesti (pahimman mukaan) että suuttuisin. Jos olisin zen, antaisin lapsen hetken olla märissä kengissä.
krista
4.3.2016 at 12:30Sivujuonne: hitsi että sun tuo väripallura näyttää jotenkin Starbucksin logolta! Alkaa aina tehdä mieli sitä niiden kylmää kahvia, kun sä kommentoit! :D
unelias
3.3.2016 at 15:28Kahden kanssa ei varmasti aina onnistu mennä positiivisen kautta. Onneksi sitä saa olla itselleen armollinen ja tsempata toisessa kohtaa. Sama harvoin onnistuu myöskään isommassa lapsiryhmässä, yhen temppuiluun (vaikka siihen tuolilla keinumiseen) kun ei puutu niin kohta on kymmenen muuta perässä. Tai vähintäänkin huomauttamassa kaverille käytöksestä ;)
krista
3.3.2016 at 15:33Tää on kyllä jännä – tavallaan sitä jo itsestäkin tuntuu, että käytänkö mä jotain ”kahden kanssa” -tekosyytä, mutta se vaan ON niin. Kun niitä tapahtumia/vaatimuksia tulee usealta suunnalta, mulla jotenkin oma tarkkaavaisuus vaan murenee niin, että ei vaan jaksapysty pitämään ”molempia linjoja pystyssä” yhtä aikaa. Jostain falskaa :) Mutta kyllä, armollinen itselleen täytyy olla! Ja uskon, että omien toimintatapojen tiedostaminen (ja niiden optimaalisten tiedostaminen myös) on jo iso juttu – että vähän ajattelee tällaisia eikä posota vaan eteenpäin omalla ei-optimaalisella käytöksellään :)
Tuula Airo
3.3.2016 at 15:43Juhlamokka ja tumma paahto ja Cup-one cream,nam!
krista
3.3.2016 at 15:45Tuli väärään keskusteluun, mutta ei haittaa – osallistuminen huomioitu täältäkin! :)
-Jenni-
3.3.2016 at 16:08Täytyy käydä tekemässä! Meidän suurin ongelma on kuopuksen repiminen eli kun joku menee huonosti tao välillä muuten vaan niin menee koko kädellä repäisemään siskon tukkaa tai paljasta ihoa jostain yleensä naamasta :((( on ihan jäätävää ja mikään ei tehoa :(
Miitu
3.3.2016 at 17:36Super-nanny. Thah. Ei kyllä tunnu siltä. Ehkä johtuen siitä, että noi kysymysten tilanteet ei jakaudu tasaisesti. Esimerkiksi meillä ruokapöydässä kiemurtelu liittyy lähes joka ruokailuun. On koitettu pidempiäkin aikoja olla huomioimatta ja aina kehuttu (edelleen) kun ruokailu sujuu, mutta ei niin ei. Pieni heiluminen on ok, eikä siihen puututa, mutta kun tää meidän tyyppi on yleensä vähintään polvillaan puoliksi pöydällä -välissä makaa pöydällä nilkat tuettuna tuolin selkänojaan… Päivittäin tulee siis sanottua eräitä kertoja ”peppu tuoliin”.
Lilah
3.3.2016 at 19:08Mä tylysti poistan pöydästä jos siinä ei osata istua. Pyöriminen vielä menee, mutta tosiaan kun lapsi 2v pyrkii pöydälle tai seisoo tuolissa yrittäen hypätä tai heittäytyä siitä vieressä istuvan syliin niin ei voi jättää vain huomiotta. Niinpä varoitan kahdesti ja sen jälkeen pois. Takaisin pääsee kun on hetken jumpannut pöydän vieressä ettei enää pöydässä tarvitse. Loppuruokailun tavallisesti sujuu, mutta voi taas toistua seuraavalla.
Lilah
4.3.2016 at 10:08mä poistan näissä tilanteissa pöydästä. Tai siis varoitan paristi, että jos peppu ei pysy penkissä, pitää mennä lattialle jumppaamaan hetkeksi jotta jaksaa taas istua. Meillä mukula nousee seisomaan ja aikoo hypätä/heittäytyä viereisellä tuolilla istuvan syliin kiipeilemään tai kontata pöydälle jonkun tavaran/ruuan perään (esim jos sanottu että sitä saa lisää vasta kun joku toinen osa ruokaa on syöty). Pienen lattiajumpan jälkeen usein syö reippaasti loppuun. Joskus tietysti lähtee leikkimään kun on poistettu pöydästä, mutta Siperia opettaa, seuraava ruokailu ei huonosti syömällä aikaistu.
krista
4.3.2016 at 11:05Sori, sun eka viesti oli mennyt jostain syystä roskapostikansioon! Mutta vapauttelen kyllä sieltä aina, kun huomaan. Nyt tulee niin paljon kilpailuvastauksia tuohon toiseen postaukseen, että en pysy ihan reaaliaikaisena perässä tuota roskapostilaatikkoa tarkkailemassa :)
Kahvittelija
3.3.2016 at 20:02Mulla oli ihan sama fiilis, kun luin tämän :D Luin jutun työpaikalla kahvihuoneessa, eikä siinä sattunut olemaan muita äitejä ympärillä, joten en sitten viitsinyt alkaa tuulettaa lapsettomille työkavereille, että jee, juuri näin, juuri näin! Ja tuli niin hyvään saumaankin vielä; esikoisella on alkanut kovin mustasukkaisuusvaihe sitten pikkusiskon syntymän, ja aika tavalla saadaan taiteilla kahden huomiota ja syliä kaipaavan kanssa. Jutusta tuli sellainen fiilis, että vitsi me ollaankin ihan loistovanhempia! (Vaikka ei tietenkään lähellekään mitään virheettömiä sellaisia, mutta oli ihanaa saada vähän vahvistusta niille omille ajatuksille siitä, millä lailla lasten kanssa kannattaisi yrittää toimia.) Mua hymyilytti erityisesti se kohta, jossa mainittiin, että kun lasta kehutaan, se oppii kehumaan muita – esikoinen kehui eilen mummia ja ukkia reippaasta syömisestä, ja mua ja miestä se kehuu harva se päivä milloin mistäkin kotityön tekemisestä tai kirjan lukemisesta.
rinkeli
3.3.2016 at 20:43Luin ton tänään päivällä, ja pyrin itse myös toimimaan noin.
Nykypäivänä vaan näkee niin paljon vanhempia jotka käyttävät tätä kasvatustapaa, mutta valitettavasti unohtavat/eivät halua käyttää (ei haluta tuottaa lapselle pettymyksiä) kohdan 7. Kun sekin olisi super tärkeä muistaa.
10v ammattikasvattajana olleena, lapset ovat muuttuneet ihan hirveästi siitä kun aloitin vs nykypäivä. Lapset eivät kestä sitä, että joku asettaa rajoja. (Ja joo ei ne koskaan, mut nykyään isompi haloo siitä)
Sori yleistäminen :D
Lto
4.3.2016 at 21:04Tämä on niin totta :(
Ande
4.3.2016 at 06:38Tirsk! Mäkin käyn kaupasta hakemassa sen kitinäsuodattimen ;)
Tykkäsin itsekin jutusta, ja juuri tuo huomiotta jättäminen on ollut sellainen itse keksitty ja toimivaksi todettu juttu. Ja että vielä ihan oikein tehty! Nyt kyllä isot taputukset olkapäälle :)
Heispi
4.3.2016 at 09:19Meillä kaameimmat hetket on niitä, kun puen kahta lasta (joko rimpuilevaa ja/tai huutavaa tai molemmat molempia samaan aikaan) ulos tai mihin ikinä ollaankin menossa (paikalleen kiire on t a a s syystä tai toisesta) ja koira kieppuu koko ajan jaloissa, joko luulee tai tietää pääsevänsä mukaan. Siinä tilanteessa kilahtaa helposti. Yksi keino joka auttaa ainakin mua on istahtaa alas lattialle risti-istuntaan ja vetää keuhkot täyteen happea ja päästää niiiin pitkä ommm… kun ikinä pystyn. Lapsia naurattaa ja itseä se oikeasti rentouttaa. Ja sitten jaksaa taas komentaa koiran omalle paikalleen.
ElinaBeE
4.3.2016 at 10:32Tosi kiva artikkeli! Muutoin olen samaa mieltä kaikesta, mutta tuo ”kitinän” huomiottajättäminen tuntuisi oman 3-vuotiaan kohdalla tosi pahalta kun hän ei käytännössä milloinkaan ”kitise” ja jos kitisee, niin se on kyllä aina ihan syystä ja häneltä puuttuu keino ilmaista itseään muutoin. Eli hänen satunnaista kitinäänsä en jättäisi huomiotta, vaan keskustelemme muista vaihtoehdoista pahan mielen ilmaisuun. Toki jos kitinästä tulisi jatkuvaa ”hupia” jättäisin sen myös huomioimatta :D
Vyyhti
4.3.2016 at 11:00Tykkäsin monesta asiasta tässä ohjeistuksessa, tärkeimpänä juuri se positiivinen lähestymistapa. Lapselle annetaan keskittynyttä aikaa hänen ehdoillaan, luovutaan jatkuvasta kontrolloimisesta ja pikkuasioihin puuttumisesta, annetaan täsmällisiä ohjeita ja tuetaan lapsia löytämään itse ratkaisuja pulmatilanteissa. Asiaan liittymättömien rangaistusten sijaan tulee luonnollisia seurauksia. Tosi tärkeitä asioita! Hienoa, että painotetaan sitä, että kun aikuinen muuttaa käytöstään, niin lapsikin muuttaa. Sitä paitsi onhan sitä itsekin kivempi toimia hyvin kun saa enemmän kiitoksia kuin moitteita.
–
Toisaalta taas jotkut artikkelissa mainitut toimintatavat eivät oikein omaan ajatusmaailmaan istu. Tärkeimpänä se, että noissa ohjeistetaan todella paljon ulkoisen motivaation kautta, kun taas minusta sisäisen motivaation kehittymisen tukeminen on tärkeämpää. Itse pidän aika eri asioina kiittämistä ja omista tunteista kertomista kuin suoraa kehumista. Minustakin on hyvä kiittää lasta tämän toimittua vanhemman pyytämällä tavalla tai iloita yhdessä hänen kanssaan onnistumisesta tai yrittämisestä. Voin myös kertoa miltä minusta tuntuu; että olen tosi iloinen kun meillä sujui lähteminen noin hienosti ja ehdittiin hyvin perille tai että on hauska nähdä miten kivasti lapset vuorottelevat leikissä.
–
Sitten taas nämä kehut tyyliin ”hieno piirustus”, ”upea hyppy”, ”tosi hyvin puettu” on mielestäni vähän toista kategoriaa, arvostelua. Toki positiivista, mutta arvostelua silti. Pahimmillaan kehut saattavat olla jopa tunteiden lyttäämistä, jos lapsi on itse ollut tyytymätön saavutukseensa (”Mitä sinä nyt mökötät, hienohan tämä on!”). En halua opettaa lastani olemaan riippuvainen toisten kehuista (tai moitteista) vaan tukea sitä, että hän voi itse olla tyytyväinen omiin saavutuksiinsa omilla ehdoillaan. Tai myötäelää, jos lapsi ei ole tyytyväinen. En halua, että hän piirtää siksi kun minä kiittelen häntä hienoista piirustuksista vaan siksi, että hän saa siitä iloa itselleen. Toki annan lapselle huomiota, jos hän sitä kaipaa, ja mielelläni keskustelen piirustuksista (esim. ”kerro minulle tästä” vs. ”onpa hieno… öö… pupu?”) ja hypyistä (”kylläpä uskalsitkin hypätä korkealta, vaikka ensin jännitti”) ja iloitsen nopeasta pukemisesta (”Ai sinä olet jo valmis! Osasit pukea kaikki vaatteet ihan itse! Nythän me ehditäänkin olla kauan puistossa, kun minun ei tarvinnut pukea meitä molempia.”). Uskon, että positiivista minäkuvaa tuetaan parhaiten sillä, että ei arvostella ollenkaan, mutta annetaan sen näkyä, että lapsi on ihana ja tärkeä ja oikeanlainen juuri sellaisena kuin on, eikä vanhemman rakkaus ja arvostus ole riippuvaista siitä, mitä hän tekee.
–
Samalla lailla vierastan tarratauluja. Jos lapsi tekee asioita siksi että saisi tarran ja sitten palkinnon, keskitytään ohjeistuksissa mielestäni taas liikaa ulkoisen motivaation vahvistamiseen. Pidän tärkeämpänä sitä, että lapsi itse haluaisi oppia toimimaan oikein, koska nykyinen toiminta on haitaksi hänelle itselleen tai muille tai koska uuden taidon oppimisesta olisi hänelle ja muille hyötyä. Esimerkiksi jos lapsi tulee yöllä viereen, änkee minun tyynylleni nukkumaan ja häiritsee untani, niin en ala kouluttaa häntä tarrojen avulla pysymään omassa sängyssä, vaan kerron mikä ja miksi minua häiritsee ja pyydän lasta toimimaan toisin: ”Minä en saa kunnolla nukuttua kun minulla ei ole tarpeeksi tilaa. Kun en saa nukuttua kunnolla, olen seuraavana päivänä väsynyt ja huonotuulinen enkä oikein jaksa leikkiä kanssasi. Voit kyllä tulla viereen, mutta toivoisin, että nukut omalla tyynylläsi ja annat minulle tarpeeksi tilaa. Kun saan nukuttua hyvin, olen paremmalla tuulella ja jaksan paremmin leikkiä ja puuhata.” Jos lapsi onnistuu, niin kiitän aamulla siitä kun muisti yöllä toiveeni ja kerron, että olen tosi iloinen kun sain nukuttua hyvin. Ja tietenkin huolehdin, että myös sitten tosiaan jaksan ja ehdin leikkiä lapsen kanssa tämän toivomaa leikkiä (vaikka yhden yön paremmat unet eivät vielä ihan olisikaan riittäneet). Jos yö ei suju toiveiden mukaan, niin muistutan toki ensin yöllä uudestaan, ja jos ei vieläkään, niin aamulla lapsen ollessa kunnolla hereillä kerron, että minua harmittaa kun taas valvoin viime yönä ja nyt väsyttää. Kysyn, unohtiko lapsi toiveeni vai mistä kiikastaa. Kerron, että opetellaan yhdessä ja toivon, että ensi yönä onnistuu paremmin.
–
Tämä uniesimerkki oli meidän elävästä elämästä 3,5-vuotiaan kanssa ja toimi tosi nopeasti, kun vain hoksasin rauhallisessa tilanteessa kertoa lapselle miltä minusta tuntuu ja mitkä minun tarpeeni ovat. Samalla lailla pitää toki olla herkkänä lapsen tarpeille. Kun lapsi näkee öisin painajaisia, niin toki hän saa ”tulla turvaan” vanhempien luokse. Saanhan minäkin nukkua puolison vieressä ja hakea hänestä turvaa, jos joskus herään todella kamalaan uneen. Ratkaisut pitää tietysti sitten miettiä kunkin perheen omista lähtökohdista ja yhdessä asianosaisten kanssa eikä meidän tapa varmasti sovi kaikille. Meille on ok, että lapsi tulee viereen, kunhan kaikki saavat nukuttua. Toisessa perheessä voisi olla parempi ratkaisu, että lapsella on oma sänky tai varapatja aikuisten sängyn vieressä tai että aikuinen käy peittelemässä takaisin omaan sänkyyn tai menee nukkumaan lapsen huoneeseen jne. Vähän vieraalta tuntuu se, että lapsen tulisi selvitä peloistaan ihan yksin yöllä pimeässä, kun ne on niitä hankalia hetkiä aikuisellekin. Takapakkia saattaa tietenkin tulla, mutta sitten taas keskustellaan ja kuunnellaan kaikkia asianosaisia ja mietitään tarvittaessa parempia ratkaisuja.
–
Eli tiivistettynä minusta on tärkeää toimia lapsen kanssa kuten kenen tahansa ihmisen. Jos hän toimii tavalla, joka on ongelma minulle, kerron hänelle mikä minun ongelmani on, miltä se minusta tuntuu ja mitä toivoisin tehtävän toisin. Jos näen että lapsella on ongelma, kuuntelen ja autan häntä löytämään ratkaisuja, myötäelän ja tuen. En halua että lapsen toiminta on kiinni minun antamistani kehuista tai palkkioista tai rangaistuksista vaan että hän oppisi ne todelliset syyt ja seuraukset asioiden takana. Että hän haluaisi toimia oikein myös silloin, kun vanhempi ei ole jakamassa tarrojaan tai moitteitaan.
–
No, näin siis ideaalina. Toki väsyneenä kiireen keskellä tulee sitten usein toimittua toisin. Monesti ärsyttää, kun samoja asioita saa selittää uudestaan ja uudestaan. Harmittaa, kun jo opitut taidot tai käytöstavat tuntuvat unohtuvan. Tulee tiuskittua pikkuasioista ja moitittua virheistä. Kun omat resurssit on vähissä, on ehkä vaikea jaksaa lapsen ihan normaalia häsellystä ja innostunutta kysymystulvaa. Tarvittaessa pyydän lapselta anteeksi ja sitten taas jatketaan elämää.
Vyyhti
4.3.2016 at 11:02Apua mikä massiiviteksti! Tämä systeemi ei taida tukea kappalejakoa?
krista
4.3.2016 at 11:06Joo toi on ärsyttävä ominaisuus, jota en ole saanut korjattua! Mä pääsen editoimaan viestejä, mä aitan sulle -merkit kappaleiden väliin, niin muuttuu helpommaksi lukea!
Vyyhti
4.3.2016 at 14:13Kiitos! :)
Salvia
4.3.2016 at 16:26Hyvä kommentti, mulla on ihan samat ajatukset tuosta kasvatustavasta! Tavassa on tosi paljon hyvää, mutta mulla siinä tökkii tarkemmin teorian BEHAVIORISTISUUS. Behaviorismissahan keskitytään käytöksen muovaamiseen palkitsemisen ja rankaisemisen kautta ja behavioristisessa ihmiskuvassa ihminen on lähes kuten eläin, jota voidaan ohjailla tietyllä tavalla ”kouluttamalla”. Itse en usko lapsen olevan kuin jokin kone, johon rankaiseminen ja palkitseminen toimviat suoraan. Tuossa teoriassahan pääpaino on palkitsemisessa, mutta rankaisemiseksi voisi laskea juuri tuon huomiotta jättämisen.
–
Mustakin kasvatuksen pääpainon tulisi olla sisäisessä motivoinnissa. Uskon, että positiivinen kasvatus toimii, mutta uskon toimimisen perustuvan siihen, että onnellinen lapsi, jota on tuettu ja rakastettu, johon luotetaan ja jolle on kehittynyt hyvä itsetunto, tekee hyviä päätöksiä ja haluaa pyrkiä toimimaan oikein. En halua, että lapsi toimii oikein koska minä käsken tai koska lapsi haluaa kehuja, vaan koska hän itse ymmärtää, miksi kannattaa toimia oikein. Behaviorismissa pääpaino on nimenomaan lopputuloksessa eikä siinä, miten siihen päästään, ja minä en ainakaan halua lapseni käyttäytyvän hyvin tai toimivan oikein vain joidenkin tarrojen takia.
–
On totta, että on todella tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten kehuu. Mielestäni on tärkeää kehua silloin, kun kaikki ei mene ihan putkeen, eli kehua juuri esimerkiksi yrittämisestä, uskaltamisesta tai ihan vaan sanoa, että lapsi on hyvä epäonnistumisesta huolimatta. Jos kehuu aina kun lapsi onnistuu jossakin, käyttäytyy hyvin jne., saattaa kasvattaa huomaamattaan melko suorituskeskeisen lapsen. Todella usein olisikin tärkeää kehumisen sijasta kysyä lapsen mielipidettä suorituksesta – jos ei ole kokeillut, ei ihan oikeasti uskoisi, minkälaisia ajatuksia jo kolme-neljävuotiailla voi olla esimerkiksi piirroksesta tai rakennelmasta. Tällä tavoin opettaa, että lapsen mielipide omasta työstä on tärkeämpi, kuin vanhemman kehu, ja lapsi oppii samalla myös suunnitelmallisuutta, kun miettii, mitä olisi ehkä saattanut tehdä toisinkin.
krista
4.3.2016 at 16:48Tosi hyviä pointteja Vyyti ja Salvia!
–
Mä oon itse asiassa ihan jonkin verran kans pohtinut tuota sisäinen vs. ulkoinen motivaatio -juttua. Mun piti blogatakin siitä erillisenä aiheena joskus, mutta en muista, että kirjoitinko… :D Ehkä se tuli esiin vähän niin kuin sivulausessa jossain, ja sit jäi varsinaisena aiheena käsittelemättä… Mutta mä kans jotenkin uskon tuohon, että sisäinen motivaatio on vahvempi kuin ulkoinen. Meillä kokeiltiin pienen hetken verran tarrataulukkoa, mutta sitten se ajatus alkoi jotenkin tökkiä. Siinä vaiheessa mun oli tarkoitus tästä aiheesta kirjoittaakin :) Mutta joo – olen ehdottomasti samaa mieltä kuin te!
–
Ja just noin: että ei käyttäytyisi TARROJEN (tai aikuisena muun palkinnon) takia niin kuin käyttäytyy vaan koska HALUAA ITSE toimia niin <3
Nanna
4.3.2016 at 20:37Ääretön määrä sydämiä tähän; just näin. <3
Vannikkila
4.3.2016 at 12:38Mä sain myös tuon 21/30 SuperNanny vaihtoehdon. Lähinnä mun haasteet tulee esille noissa riitatilanteiden selvittelystä – mä vihaan riitelyä (olen itse huono myös riitelemään), joten olisin varmasti itse selvittelemässä, en pystyisi vaan olemaan sivussa ja antaa lasten hoitaa asiaa itse. Toisaalta, meillä onkin vain yksi lapsi.
–
Jännintä ehkä tässä on, että mähän välillä pohdin, et mitenköhän riitatilanteet hoitopaikassa, ketä torutaan. Ja mä oikeasit toivon, että myös meidän poikaa kielletään, jos kiellettävää on, eikä vedota siihen, että hän on pienempi (okei, nuorempi, ei niinkään pienempi :D ) kuin hoitokaverit. Meillä siis tulee kotona draamaeleitä, kun kielletään, mutta rajat pitää oppia. Eipä meillä kuitenkaan yleensä kielletä ku vain ihan selkeissä asioissa (akvaarioon ei saa koskea, tavaroita rikkoa jne.), mutta se pieni show, mikä siitä aina reaktiona pojalta tulee, on miltein huvittava (ellei tietäisi, että toinen tosiaan yrittää vain reagoida tilanteeseen). :)
Puumis
4.3.2016 at 12:51Mä sain kanssa 21/30 – supernanny :D Luulen, että tuota testiä on huomattavasti helpompaa tehdä näin lapsettomana :D
nellisi
4.3.2016 at 13:05Mulla oli kauheesti jotain sanottavaa tähän liittyen, mutta unohdin jo melkein kaiken, kun jäin lukeen kommentteja. :D
–
Meillähän tämän jo töissä esimies laittoi kaikkien spostiin innoissaan. Meillä siis päiväkodissa erityisesti kiinnitetään huomiota myönteiseen vuorovaikutukseen niin lasten, kuin aikuisten kesken. Tuo huomiotta jättäminen on silti todella haastava kohta itselle ja mulla on siinä vielä paljon oppimista. Lisäksi haastavan asiasta tekee varsinkin töissä lapsiryhmässä se, että moni lapsi on oppinut siihen, että nimeomaan sillä huonolla käytöksella aikuisen huomion saa jossain vaiheessa. Pystyn siis jättämään huomiotta huonoa käytöstä tiettyyn pisteeseen, mutta osa lapsista vain jatkaa niin kauan, että hommasta tulee vaarallista tai muulla tavalla paljon muita häiritsevää. Olenkin kovasti miettinyt (yksin ja tiimin kanssa) miten näissä tilanteissa pitäisi toimia ja onneksi pääsen keskustelemaan asiasta erityislastentarhanopettajan kanssa piakkoin. :)
–
No jopas meni ammatilliseksi lätinäksi. ;) Kotona näitä asioita on toisaalta helpompi ja toisaalta vaikeampi toteuttaa. Oman lapsensa tuntee eri tavalla ja kun itse kasvattaa, niin tietää lähtökohdat yms. Kuitenkin esim. meillä nyt esiintynyt läpsiminen on sellainen mitä en siedä yhtään. Voisi olla, että sellanen pieni läppäsy voisi vielä mennä huomiotta jättämisellä, koska sillä selkeästi haetaan huomiota. Minulla kuitenkin on tapana ärähtää siitä aika napakasti! Noh, eihän me kukaan kai täydellisiä olla. ;)
krista
4.3.2016 at 16:51Ihan mahtavaa, että teillä töissä mietitään tällaisia! Ota ihmeessä puheeksi ja kerro täällä meillekin :)
–
Yksi tilanne muuten tuosta läpsimisestä tuli kans mieleen, missä TODELLAKAAN en jätä huomiotta vaan mihin reagoidaan heti – jos sisarusta (tai muuten toista lasta) kohtaan tehdään jotain ikävää. Vaikka tönäistään tai viedään lelu. Kyllä mä puutun ja heti :D Meillä ei ole ollut onneksi mitään ”rajua”, mutta siihen puutun, kun esimerkiksi isosisko on joitain kertoja ottanut jonkun lelun pikkusiskolta ja piilottanut sen. En tiedä, onko se ”väärin” tän koulukunnan kannalta, mutta silti puutun kyllä ja napakasti…
LauraEm
7.3.2016 at 10:42Mullekin tuli jotenkin tosi hyvä mieli kun luin ton. Ei niinkään siks, että ”jes mä toimin oikein”, vaan että ”jes mähän oon miettinyt näitä asioita, tullut samoihin tuloksiin ja ajatuksen kanssa koitan toimiakin niin, ja usein se jopa onnistuu”. Ja sanottava on, näin reilun kolmen vuoden kokemuksella, omien lasten kanssa toimii huomattavasti paljon paremmin monet tuossa artikkelissa kerrotut jutut, kun päinvastaset.
–
…joskin tottakai, välillä sitä vaan vahingossa kuvittelee, että sata kertaa toistettu lopeta-se-keikkuminen-lopeta-se-keikkuminen-LOPETASEMÄÄSANOINJOSATAKERTAA-JA NYT LOPETAT SEN HUUTAMISEN olis silti se paras vaihtoehto ;D
–
Ja muuten mä ainakin muistan että jossain sun postauksessa tai ainakin kommenteissa on ollut paljon sitä sisäisen motivaation vahvistamista, ainakin mulle on jäänyt se vahvasti mieleen ja oon paljon pohtinut sitä, ja yrittänyt tehdä asioita sen kautta! Siitä vois hyvin kirjottaa enemmänkin :)
Heidi
10.3.2016 at 14:28Mahtavaa, että näistä asioista keskustellaan! Olen lukenut viime aikoina paljon Jane Nelsenin kirjaa ”Positive Discipline: The First Three Years”. Häneltä on ilmestynyt monta muutakin julkaisua vanhemmille ja opettajille.