Päivän arvoitus:
Ähisee, ähisee, pulman näkee jo syyskuussa. Reagoi vasta tammikuussa. Mikä se on?
No sehän on Krista keittiössä!
Hassua, että jotkut arjen asiat alkavat loksahdella vasta nyt. Meillähän alkoi tämä ”uusi” (ei se enää uusi ole) arki jo viime syksynä: Joelin palasi lähityöhön eli hän on poissa kotoa kymmenisen tuntia päivässä. Taapero on edelleen kotihoidossa täällä mun kanssa.
Tämä kuvio tarkoittaa tietysti monenlaista, mutta se tarkoittaa myös sitä, että ensimmäistä kertaa koko puutalossa asumisen aikana mun täytyy toimia myös meidän keittiössä!
Kaikki nämä vuodet keittiö on ollut ihan täysin Joelin valtakuntaa. Jo heti aikoinaan tapahtuneesta muutosta asti joka ikinen asia on järjestetty (tai oltu järjestämättä) keittiöön juuri hänen logiikkansa mukaan, jääkaappi ja sen sisus, myös ruokaostokset (mitä puuttuu ja koska pitää ostaa lisää) ja ruokasuunnittelu, ja… no ihan kaikki. Ja milloin mikäkin purkki on avattu, onko se vielä käyttökelpoista vai vaan unohtunut tänne.
Ja siis tiedän tiedän tiedän, että sellaisen ihmisen voi olla vaikea ymmärtää tätä, joka suvereenisti hääräilee oman kotinsa keittiössä. Oma koti, totta kai keittiö on tuttu. Mutta meillä se on mennyt niin, että lähinnä mut on häädetty pois sotkemasta (ha), jos olen yrittänyt tehdä jotain – ja mieluummin ojennettu se valmis voileipä käteen kuin päästetty mut heilumaan juustohöylän kanssa.
Niin missä meillä säilytetään juustohöylää? Ei harmainta aavistusta.
Ajatusharjoituksena mun outoa tilannetta voi auttaa ymmärtämään vaikkapa Airbnb-huoneiston keittiössä kiireessä toimimisen ajattelu: miten voi olla, että keittiö on hyvin varustettu ja kaikkea on – mutta mikään ei ole siellä, missä oma logiikka soisi sen olevan. Ja sitten kaikilla on väsykiukku (eikä vähiten itsellä) ja pitäisi äkkiä saada jotain ruokaa tehtyä.
Ja nyt…
Nyt mun pitäisi pystyä toimimaan (ja vieläpä kiiretilanteissa tai väsytaaperolle ruokaa loihtien) keittiössä, missä mikään ei ole siellä, missä toivoisin sen olevan.
Soppaan lisätään vielä taipumus, että kumpikin meistä on toiminnassaan perusolemukseltaan enemmän spontaania mallia ”mäpäs laitan nyt ton tohon” (ja unohtaa sen saman tien) kuin sellainen, että järjestäisi jokaiselle tavaralle omat paikkansa.
Siis kuinka monta kertaa tän syksyn aikana (hei: päivän aikana!) mä oon voinutkin hajoilla siitä, että mustapippuri on joka ikinen päivä eri paikassa. Pakastepussit! Mihin ne rusinat meni, meillähän oli niitä vielä eilen? Mukaan otettava kahvikuppi on tuolla ylhäällä ja mä en ylety siihen – ja keittiöjakkara ei ole keittiössä. Hikinen taapero hakkaa jo ulko-ovea, että mennään mennään. Kupin kansi puolestaan on tuolla, mistä mä joka ikinen päivä saan kaikki tavarat putoamaan niskaani, kun yritän sitä hapuilla sieltä.
Rops rops rops sieltä tulee alas tuttipullojen (eihän meillä edes käytetä tuttipulloja!) liittimet ja mitä nämä kaikki muovihärpättimet on ja miksi ne tipahtavat joka ikinen päivä mun niskaan?
Suurin musta aukko on tuo ihana skafferi, jota ei koskaan järjestetty vaan sinne vaan alettiin sulloa tavaroita. Kuinka monta kertaa näiden kuukausien aikana olen seissyt sen edessä sokein silmin sisään tuijottaen? En löydä, en löydä, en löydä. Se on varmaan loppu.
Ja kun Joel tulee töistä, hän ottaa sieltä sen etsityn asian, ihan siitä keskeltä ja edestä. Aaaaaaargh miten mä en nähnyt sitä!
Ja pajonko aikaa mä olenkaan käyttänyt etsimiseen (verenpaine nousten) meidän keittiössä?
Koko syksyn olen siis ähissyt ja puhissut. Että äääh ja puuh ja voi hitto tätä elämää.
Sitten tammikuussa alkaa raksuttaa: hmmm pitäisköhän asialle tehdä jotain?
Joistain asioista voi olla vaikea luopua. En tiedä, onko keittiön itsevaltiuus yksi niistä (mun ois ainakin vaikea luopua pyykki-itsevaltiudesta), mutta tehtävä se on: mun täytyy nyt saada tätä keittiötä haltuun.
Myös mun logiikalla. Ja tavaroilla, jotka pysyvät paikalla eivätkä seilaa paikasta kahdeksanteen kuin mustapippuri (tai d-vitamiini, aaaaargh!) puutalossa.
Niinpä olemme vähitellen alkaneet sopia käytäntöjä. Olemmehan kypsiä aikuisia ja täysin kykeneväisiä (HA!) jakamaan aviopuolison kanssa paitsi vuoteen, myös tämän huoneen.
Lähdimme liikkeelle pienin askelin.
Leivinpaperin ja pakastepussien paikka sovittiin ritilähyllylle kakkosjääkaapin yläpuolelle.
Mustapippuri pysyy pöydällä. PYSYY SE.
Oliiviöljy ensin ostettiin (”miksi täällä on vaan rypsiöljyä, miksi täällä ei ole oliiviöljyä, aaaaargh”) ja sitten sijoitettiin niin, että saan ilman hermoromahdusta verensokerilaskuissani laitettua sitä lorauksen salaattiini.
Matkakahvikupille sovittiin sellainen paikka, että yletyn siihen ilman keittiöjakkaraa.
Ja katso: ihan vähivähivähtellen alkaa verenpaineet laskea keittössä toimiessa. Pieniä ilonpilkahduksia, kun voi vaan tehdä jonkun asian ilman, että sitä pitää ensin etsiä jokaisesta kaapista ja kolosta.
Phuuuuuh. Kiitos, elämä.
Skafferin haltuunottoon on kuitenkin vielä valovuosien mittainen taival.
21
No Comments