Tervetuloa takaisin aikamatkalle vuoteen 2005 eli ensimmäiseen blogiini, jonka julkaisen nyt uudestaan. Elettiin aikaa ennen wifiä ja kännykkänettiä – sijaintina hikinen ja ahdas nettikahvila (miksi niitä kutsuttiin kahviloiksi, vaikka ei niistä kahvia saanut?) Intian Tamil Nadussa, Pondicherryn kaupungissa.
Nettipäiväkirjan aiempi, ensimmäinen osa täällä.
Todistettavasti olen joskus osallistunut ruoanlaittoon. Koko päivän kuorimisen jälkeen kuulin, että nämä menevät ruoaksi sioille.
Ma 10.1.2005, Pondicherry
”Terveiset Intiasta, pääsin vihdoinkin kohtuullisesti toimivan nettiyhteyden päähän Pondicherryyn!
Olen asettunut järjestöön Vellakulamin kylään. Järjestön henkilökunta on tällä hetkellä tosi kiireistä, sillä he auttavat tsunamin tuhoamien kylien asukkaita. Minutkin vietiin heti toisena päivänä katsomaan kahta kalastajakylää rannikolla. Aika suurta tuhoa. Talot olivat palasina, joka paikassa tavaraa, vaatteita, kenkiä, veneitä moneen kappaleeseen haljenneina, kaukana meren rannasta…
Tuntui uskomattomalta kävellä siellä varvastossuissa kaiken moskan keskellä. uutiskuvien perusteella Suomessa olisin sanonut, että en ikinä uskalla mennä sinnä – sairastun heti vähintäänkin koleraan. Mutta siellä sitä vaan oltiin, ja hengissä edelleen.
Lähikauppa Vellakulamin kylällä.
Intia on kyllä aivan uskomaton maa. Tietysti kaikki tietävät, että Intiassa on kaaos, tuhottomasti ihmisiä, lehmiä joka puolella, meteliä, hajuja… Mutta on eri asia sitten oikeasti kokea tämä kaikki! Busseissakin musiikki on aivan infernaalisen kovalla, äänet aivan rehellisesti sattuvat korviin.
Tästä lähtien otan aina bussiin korvatulpat mukaan.
Itse asiassa heti Chennain lentokentälle saapuessani tuntui, että olen joutunut keskelle elokuvaa. Pölähdimme ihan keskelle erilaista maailmaa, eikä kukaan ollut meitä vastassa. Jostain ihmeellisestä syystä emme kuitenkaan joutuneet paniikin valtaan, vaan odottelimme kärsivällisesti 45 minuuttia, väkijoukon tuijottaessa tiiviisti meitä. Ja tultiinhan meitä lopulta hakemaan. Maailman valkoisimman hymyn omistava E ilmestyi paikalle. Hän oli etsinyt meitä ulkomaan terminaalista, vaikka saavuimme siis Intian sisäisellä lennolla Mumbaista. E-parka oli ainakin yhtä huolissaan kuin me.
Matka järjestölle oli ikimuistoinen. Liikenne oli jotain aivan järkyttävää, istuimme sellaisen valkoisen 60-luvulta peräisin olevan vanhan intialaisen kotteron takapenkillä ja autojen taukoamaton tööttäily riipi korvia. Ikinä ei selvinnyt, kuinka monta kaistaa tiellä oikein oli, tai oliko liikenne oikean- vai vasemmanpuoleista: autot puikkelehtivat aivan sekaisin eikä mitään sääntöjä näyttänyt olevan. Matkalla pysähdyimme kerran ja E kävi ostamassa meille banaanit. Täysin epätodellinen kokemus.
Täytyykin joskus yrittää laittaa tänne kuva intialaisesta autosta, se on aivan uskomattoman hauskan ja sympaattisen näköinen ajoneuvo, joka saa aina hyvälle tuulelle. Näkisipä tuollaisia Suomessakin.
Syöminen sen sijaan on muodostunut jonkilaiseksi ongelmaksi. Tuntuu, että koko ajan menee jotenkin väärin eikä ruokaa saa mistään. Aina on väärä aika, väärä paikka, tai jotain muuta ihmeellistä väärää. Tai sitten paikalliset tekevät ihan kamalan numeron, että laitetaan nyt länkkäreille ruokaa. Se on tosi noloa, kun itse yrittää parhaansa mukaan käyttäytyä korrektisti. Mutta sitten, jos ruokaa sattuu joskus saamaan, se on kyllä tosi hyvää.
Kasvissyöjänä oleminen Intiassa on tosi helppoa, sillä täällä on paljon kasvissyöjiä. Hauskaa, että ruoka ei täällä ole ”normaali tai lihaton”, vaan ”vegetarian ja non-vegetarian”. Toisin päin kuin meillä, ikään kuin kasvissyönti olisi täällä se oletus. Ja kaikki mausteet, mmm…
Ruokailuvälineitä täällä ei ollenkaan käytetä, vaan ruoka syödään banaaninlehdeltä sormin. Se on ihanaa! Ruokaan saa yhden ihan uuden ulottuvuuden: tuoksun ja maun lisäksi myös tuntoaistin! Riisi ja kastike olisi tarkoitus pyörittää jonkinlaiseksi palleroksi, ja sitten vaan siististi suuhun. Ei muuten onnistu. Mutta yritän reippaasti enkä ota vastaan romuluista ruosteista vanhaa lusikkaa, vaikka sellainen joskus minulle jostain kaivetaan.
Olen rikkonut varmasti kaikkia ”älä tee näin, jos haluat välttää ruokamyrkytyksen” -ohjeita: olen ottanut likaisista sormista ruokaa omiin likaisiin sormiini, saanut juomaani jäitä, juonut märästä juomamukista ja syönyt märältä lautaselta. Mutta ei noita virheitä pysty täällä mitenkään välttelemään olematta todella epäkohtelias. Paikallisille tuntuu olevan todella tärkeää, että syön samaa ruokaa kuin he ja maistelen kaikkea (ja tykkäänkin!), mitä tarjotaan. No, ehkä ensimmäisen ruokamyrkytyksen jälkeen opin.”
*olen poistanut vuonna 2005 kirjoittamastani tekstistä muutamia nimiä ja lisännyt pari pientä huomiota
18
