Kuumassa kesäjatkiksessa (haha) oli luova tauko, koska mulla oli vanhan blogin printtipaperit hukassa tässä pari viikkoa. Perus.
Mutta löytyipäs!
Vähän rankempi aihe tällä kertaa. Tässä vaiheessa olin ollut Intiassa jo vajaan kuukauden, ja kävin suurta sisäistä taistoa siitä, että lähdenkö tutuksi tulleelta ”varajärjestöltä” alkuperäiselle, minulle tarkoitetulle järjestölle tsunamialueella. Omatunto kaihersi, mutta rehellisesti sanottuna pelotti ja ahdisti. Joka ikinen päivä pelkäsin, että minut ”potkaistaan pois” järjestöltä, johon olin jo asettunut. Vielä tänäkin päivänä tunnen jonkinlaista outoa syyllisyyttä siitä, että en uskaltanut mennä omalle järjestölleni vaan jäin tuonne turvallisemmaksi katsomaani paikkaan.
Että miksi just mun piti olla turvassa (ja sain valita pysyväni turvassa, miten epäreilua!) kun siellä alueella kuitenkin eli paljon ihmisiä slummissa, jonka vesi saattoi kantaa koleraa mukanaan.
Tässä fiiliksiäni siltä ajalta – ja kertomus käynnistä saarella, jonka tsunami tuhosi.
Julkaisen siis uudelleen ensimmäisen blogini, aiemmat osat täällä:
Osa 1: Lähdön tunnelmissa kotona Töölössä, täällä.
Osa 2: Tsunamin jälkeisessä Tamil Nadussa, täällä.
Osa 3: Elämää Intian maaseudulla, täällä.
Osa 4: Suomalaiset unet ja lepakkovaara, täällä.
Perjantai 28.1.2005, Pondicherry
Olen nyt sataprosenttisesti päättänyt, että en mene sinne alkuperäiseen järjestööni. Ensimmäinen selvä merkki tähän suuntaan tuli, kun pari viikkoa sitten luin netistä ulkoministeriön matkustustiedotteita. Siellä Intian kohdalla mainittiin vain kolme paikkaa, joihin ei nyt tsunamin jälkeen suositella matkustettavan – ja yksi näistä kolmesta oli juuri Cuddalore, jossa alkuperäinen järjestöni sijaitsee.
Lopullinen päätös sinetöityi tiistaina. Aamupalaa jykertäessäni (keksiä ja vettä, jipii), järjestön johtaja tupsahti yllättäen paikalle. Sovimme, että lähden päiväksi hänen mukaansa, tutustumaan järjestöön, Cuddaloreen ja tsunamin tuhoihin.
Keskus sijaitsi todellisessa slummissa, kuten minulle oli kerrottukin. Itse Cuddaloren kaupunki vaikutti Vellakulamin pölyiseen kylänraittiin verrattuna suhteellisen viehättävältä. Tosin käsitteet ”suhteellisen viehättävä” ja ”ihan kohtuullisen siisti” ja ”kyllä, tämä on minulle ihan ok” ovat saaneet täällä aivan uudenlaisen sisällön. Keskuksessa asuvat lapset olivat aivan valtavan ihania, ystävällisiä ja hymyileviä, samoin järjestön ihmiset vaikuttivat todella mukavilta ja puhuivat englantia niin hyvin, että kommunikaatio sujui mukavasti. Oma huoneeni olisi ollut siellä minua odottelemassa, tuli itse asiassa aika huono omatunto, että en ole siellä vaan raukkamaisesti pakoilen sinne menoa.
Kuva ei ole Cuddaloresta vaan muistaakseni Chennaista.
Mutta tilanne Cuddaloressa ei ole sellainen, että siellä olisi nyt turvallista olla. Näimme aika kamaliakin asioita: lähes sadan ihmisen joukkohautoja, perheensä menettäneitä lapsia, tuhoutuneita kyliä… Kävimme saarella, joka oli täysin tuhoutunut ja jonne Intian hallitus on itse asiassa kieltänyt enää menemässä. Vain selviytyneillä on lupa käydä etsimässä siellä omia tavaroita. No, sinne minut vietiin katselemaan tuhoja.
Täällä suhtautuminen katastrofiin on aika lailla erilainen kuin mitä voisi länsimaissa kuvitella. Paikkoja halutaan nimenomaan esitellä minulle, ja mitä pahemman näköistä, sitä varmemmin minut kuljetetaan juuri sinne. Järjestön johtaja tulkkasi itkusilmäisten lasten kertomuksia, kuinka tsunami vei koko perheen. Ja seuraavalla hetkellä he vaatimalla vaativat, että nämä lapset tulevat samaan ryhmäkuvaan meidän kanssamme. Kuvissa lapset hymyilevät kauniisti, ja aivan hihkuvat intoa, kun näkevät kuvansa digikameran ruudulla. Tilanteet tuntuvat absurdeilta, en tiedä, olenko elokuvassa vai unessa. Vai ehkä pelkästään Intiassa.
Mulla olisi paljon kuvia lapsista ja järjestön ihmisistä, mutta ei tunnu oikealta julkaista niitä. Siksi kuva Vellakulamin torilta, joka sijaitsi isojen tieramppien alla, osittain junaraiteilla.
Saaren näkeminen tuntui ihan kiinnostavalta, jotenkin tähän tsunamiin ja kuviin kuolleista on jo niin turtunut, että pahaa oloa ei juurikaan tule. Itse asiassa pahinta oli silloin Suomessa katsoa uutiskuvia televisiosta. Täällä ollaan niin keskellä tilannetta, että toiminta korvaa järkytyksen. Kova näky se saari silti oli. Tuhoista huolimatta näki selvästi, että ennen tsunamia saari oli ollut ihanan kaunis. Nyt kaikki talot olivat aivan palasina, menehtyneiden perheiden tavaroita kaikkialla, kiinni puissa ja pensaissa. Värikkäitä sareja, kattiloita, kaappeja, veneiden palasia. Siellä täällä näkyi vielä tuoreita hautakumpuja. Heidät oli löydetty niin myöhään, että heitä ei enää voitu (haluttu?) viedä pois saarelta. Aikaisemmin löytyneet haudattiin mantereelle joukkohautoihin.
Vaikka Cuddaloressa varmasti huolehdittaisiin siitä, että saisin puhdasta vettä juodakseni, en kuitenkaan voisi ajatella olevani turvassa. Viemäriveteen sekoittunetta vettä ei voisi millään välttää. Ruoka tehdään tietysti siihen veteen, astiat pestään sillä, ja täytyyhän ihmisen peseytyäkin. On huono omatunto, sillä tiedän, että tällä hetkellä paikalliset elävät siellä kurjissa olosuhteissa, mutta silti… En pysty nyt tieten tahtoen laittamaan itseäni sellaiseen tilanteeseen, että riskeeraisin oman terveyteni.
…sanoo tyttö, joka suuntasi päätä pahkaa, varoituksista huolimatta heti tsunamin jälkeen tänne tuhoalueelle.
*olen poistanut vuonna 2005 kirjoittamastani tekstistä muutamia nimiä ja lisännyt pari pientä huomiota
15
