Ottaen huomioon, että olen joka ikinen päivä kotona lasten kanssa, on aika pysäyttävää tajuta, kuinka vähän käytän aikaa yhden lapsen kanssa yhtäjaksoisesti keskittyen. Silleen ihan sataprosenttisesti keskittyen. Ilman, että välillä käy ripustamassa pyykit tai mikrottamassa ruoat tai mitä-nyt-vaan-tsekkaamassa-instagram-feedit-tai-jotain-muuta-olennaista-ja-tärkeää.
Huomasin tämän, kun päätin ihan tarkoituksella keskittyä. Ja leikkiä ihan täysin tirpan ehdoilla ja ohjaamatta mitenkään leikin kulkua.
Tarrakirjan askartelusta käynnistynyt, sataprosenttisen keskittynyt leikki vei minut ja tirpan monenmoisiin seikkailuihin.
Lastasimme vaunumme täyteen erilaista tavaraa ja ajoimme metrolla:
…ja kuuntelimme, kun tirppa luki (eteisen lattialla maaten; en edes huomauttanut, että se on likainen) kertomuksen Espanjasta:
Seuraavaksi Silva oli kuningas. Sitten lääkäri.
Pesukarhulla oli masu kipeä.
Katsottiin korvat ja mitattiin verenpaine. Kuunneltiin sydän ja keuhkot. Kuume mitattiin ensin kainalosta ja sitten pepusta. Rokotus annettiin ainakin kahdeksan kertaa.
Sitten siitä tuli terve.
Meitä alkoi väsyttää ja menimme majaan nukkumaan:
(tämä pötköttely oli väsyneen äidin lemppariosuus)
Hitsi ei voi muuta sanoa kuin että miksi mä en tee tätä useammin!
Tekisi mieli sanoa, että koska minulla ei ole aikaa. Mikä on tietysti hyvin pitkälle totta. Mutta olihan sitä tänäänkin.
Se viimeinen syy löytyy kuitenkin jostain ihan oman pään sisältä. Miten vaikea sitä mukamas onkaan keskittyä. Aina sata asiaa kesken; gerbiilin keskittymiskyky.
Ja kaksi lasta.
Mutta tämä täytyy ihan ehdottomasti ottaa tavaksi.
Tästä tulikin nyt sitten tällainen suunnittelematon ex tempore -haaste:
Käytä vaikkapa kokonainen tunti keskittynyttä, yhtäjaksoista aikaa oman lapsesi kanssa leikkien. Sulje pois kaikki häiriötekijät. Heh älä katso edes kelloa, että onko se tunti kulunut :)
Mihin leikki teidät vei?
Miltä keskittynyt leikkiminen tuntui?
Tehdäänkö teillä tällaista usein?
Sarba (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 20:25Oi niin ihana haaste! Tuottaa onnea ja iloa niin monelle lapselle (ja äidille)! Superhyväidea Krista!! Tämä pisti kyllä ajattelemaan; olen ollut kotiäitinä kotona, mutta olenko ollut oikeasti tarpeeksi läsnä.
Vierailija (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 20:55Tätä mietin itse paljon kotona ollessani.. Yllättävän vaikeaa, vaikka sitä tietoisesti miettii, yllättävän paljon on vaan niitä tehtäviä juttuja, ja sitten päälle tulee just nuo somet yms. jotka liikaa kyllä keskeyttää. Mutta kun saa keskityttyä niin se on kyllä huippua! Huomaan monesti, että tulee paremmin keskityttyä silloin, kun on lapsen kanssa kahdestaan kotona (eli siis isä on pois) koska ei tuu juteltua ja puuhailtua niin paljon niitä aikuisten juttuja siinä samalla… Hyvä haaste ja hyvä aihe!
Kristaliina
15.10.2014 at 14:29Totta! Meillä tän keskittymisen mahdollisti se, että Seela nukkui just iltapäikkäreitään Joelin sylissä Manducassa, ja Joel laittoi siinä samalla meille ruokaa. Ja sit se, että ihan ääneen sanoin, että nyt mä aion leikkiä keskittyen Silvan kanssa, niin Joel tiesi olla keskeyttämättä :)
Seppo (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 20:59Tää on just se mistä koen jatkuvasti huonoa omaatuntoa =( Erityisesti nyt kun olen vuoden päivät käynyt töissä ja illalla haluaa vähän aikaa köllähtää, sit on ne pyykit ja ruuanlaitot ja ja ja…sitten se ilta onkin hupsahtanu ja tuntuu ettei oo lapsia koko päivänä nähnykkään. Huoh! Otan ehdottomasti haasteen vastaan.
Kristaliina
15.10.2014 at 14:31Tää on varmasti vielä ajankäytöllisesti paljon vaikeampaa sitten, kun käy töissä! Kun on just noita juttuja, jotka on pakko hoitaa. Just vaikka ruoanlaitto. Kauhulla olen kuunnellut kavereiden ja bloggaajakollegoiden kertomuksia arjen hetkisyydestä siinä elämäntilanteessa. Tää meidän kaaos ei taida olla siihen verrattuna mitään :)
Linka
14.10.2014 at 21:07Haaste vastaanotettu. Ja huono omatunto. Joskin sitä puhdista hieman se, että minimiehen 12h/päivä kaarella itkuun alkaa selvitä syy ja aikaa tulee toivottavasti riittämään isommallekin pienelle miehen alulle kun ei koko ajan rarvitse olla pikkuveljeä hyssyttämässä.
Taidan pyhittää osan tästä illasta haasteen toteuttamisen suunnittelemiseen, ainakin vähän. Poika keksiköön loput ;)
EMerituuli
14.10.2014 at 21:27Jännä juttu, mutta kun palkkasimme hoitajan kotiin pariksi tunniksi päivässä, jotta pääsisin luennolle tai toisinaan töihin ”tuulettumaan”, on tullut harrastettua tuollaista kunnon leikkimistä ihan huomaamattaan paaaaljon enemmän kun kotiäitiaikoina… Jotenkin sitä ehtii tulemaan lasta aika kova ikävä parin tunnin luennolla/ työvuorossa ja siihen vielä pienen päikkärit päälle, niin erossa tulee vietettyä toisinaan jopa 5-6 tuntia! Kyllä sitten kelpaa leikkiä hevosia, rakentaa torneja, halia kissaa, kerätä lehtiä, piirtää hesariin yms kun on saanut hetken leikkiä aikuistakin :)
Kristaliina
15.10.2014 at 14:33Mulla tällainen ”luksus” on odottamassa muutaman kuukauden päässä. Salaisuus on varmaan jotenkin siinä, että sitä kotoa poissaoloa on just sopivasti. Sen verran, että ehtii käydä aikuisten maaillmassa tuulettumassa – mutta ei niin paljon, että tulee krooninen huono omatunto kotoa poissaolosta. Sen optimaalisen yhtälön kun saisi!
Elinabeth
16.10.2014 at 19:52Tätä juttua on ihan tutkittukin, ja todettu, että oikeastaan työssäkäyvät vanhemmat antavat lapselleen yhtä paljon (läsnäolevaa, keskittyvää) huomiota kuin kotona olevat vanhemmat, sillä työssäkäyvät keskittyvät sen kotonaoloajan tiiviimmin lapsen kanssa olemiseen. Eli laatuajan menetystä ei kannata työssäkäyvän murehtia :)
Kristaliina
16.10.2014 at 19:57Heeeei tää on varmaan lohdullinen tieto monelle!
tinnatintin (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 21:48Mulla on 7kk poika ja oon yksinhuoltaja, vaikka oon kokopäiväisesti kotona pojan kanssa on päivät täynnä just sitä pyykkiä, ruokaa, vaippaa, siivousta. Oon kuitenkin huomannu että en oo aina läsnä, ja mulla on kauheen huono omatunto jos näppäilen kännykkää tai oon koneella kun oon pojan kanssa. Kuitenkin on niin, varsinkin kun oon yksin, että kukaan muu ei siivoa tai hoida askareita joten ne on pakko hoitaa. Välillä myös on pakko ottaa yhteys ulkomaailmaan kotona ollessa kun tuntuu että aivot valuu ulos kun toinen ei edes puhu mitään takasin :D Yritä n ajatuksella joka päivä useamman kerran köllötellä sängyllä, sohvalla tai lattialla hömpöttelemässä pojan kanssa. Se on kyllä paljon kivempaakin kun siivoaminen ;)
Vierailija (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 22:49I feel you! Itse olen reissuleskenä kolmen lapsen kanssa ja niinä viikkoina kun en saa omaa aikaa ollenkaan, olen yllättävän haluton antamaan sitä aikaani ihan täysillä lapsillekaan. Tulee helposti sellainen ”menkääs nyt siitä jaloista niin saan edes hetken olla yksin” olo ja reaktiot. Toisaalta olen myös huomannut, että kun lapsille antaa sen jakamattoman hetken, sen jälkeen he taas paremmin keskittyvät omiin/keskinäisiin puuhiinsa ja saan sen oman hetkeni. Usein se vaan vilahtaa ohi kotitöitä tehden eikä niinkään itseen keskittyen.
Vierailija (Ei varmistettu)
15.10.2014 at 14:26Niiiiin totta! Nimim. Reissuleski myös :)
Kristaliina
15.10.2014 at 14:36Todellakin – yksinhuoltajana on tosiaan pakko hoitaa ne kaikki arjen hommat JA se oman pään tuulettaminenkin on ihan tosi-tosi tärkeää (vaikka sitten somessa roikkumalla; heh niin mä useimmiten tuuletan). Ja sit vielä se läsnäolokin riittävästi.
Mut varmaan se on just olennaista, että välillä kiinnittää asiaan ihan huomiota. Niin että joskus sen ”turhan” sometuksen (vaikka) voi karsia hetkeksi. Heh ja siis mähän en itse ole kovin hyvä siinä; mun pitää ihan päättää, että nyt en koske nettivälineisiin ennen kuin pystyn keskittymään :) Ja sitten vielä pysyä siinä päätöksessä :)
Tilia kirjautumatta (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 21:54Tän takia käytiin aikanaan vauva- ja perhekerhoissa. Siellä tuli kivasti leikittyä omien lasten kanssa! Valmiiksi keitetyt kahvit eikä mitään mahdollisuuksia ripustaa pyykkejä samalla. Sen kun istut lattialla lelukopan vierellä ja rakennat keskittyneesti junarataa. :)
poppaliini (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 22:05Niiiin totta! Olen monta kertaa miettinyt itse ihan samaa, ja joka päivä keskitynkin varta vasten siihen, että vietän aikaa vain ja ainoastaan lapseen keskittyen. Koitan myös huolehtia siitä, että puhelimen EI tarvitse olla aina kädenulottuvilla ja sitä ei tarvitse vilkuilla aina kun ohi kävelee, viestitkään eivät häviä minnekään jos niitä ei heti ryntää lukemaan. Tuntuu jotenkin surulliselta tämä nykymaailma, kun teknologian kautta on yhteys muihin ihmisiin yms muuta tekemistä niin helposti käytettävissä. Mutta toisaalta, onko 50 vuotta sittenkään äidit leikkineet täysin lapseensa keskittyen?
Vierailija (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 22:55Eivät varmastikaan ole ennenkään tämän enempää leikkineet. Oma äitini on mahdoton touhuaja lasten kanssa ja kyselee minultakin usein ”muistatkos kuinka paljon me tätäkin leikittiin kun olit lapsi”. Ihan nolottaa sanoa etten oikeasti muista juurikaan että oltais yhdessä äidin kanssa leikitty vaikka kyllä muista päinvastaistakaan, että olisin kaivannut äitiä leikkimään eikä hän tullut tai että hän olisi hätistellyt meitä pois jaloistaan. Sitä kautta olen yrittänyt myös lievittää omaa huonoa omatuntoni sen suhteen, että hyvin vähän sitä lopulta lasten kanssa ihan 100% tulee touhuttua. Näen myös niin, että aikuisen ei tarvitsekaan asettua sinne lapsen tasolle leikkimään jos lapsella on leikkiseuraa muualtakin ja sekä leikkimisen taitoa että sosiaalisia kontakteja opetellaan muussakin ympäristössä. Itse taas otan tosi mielellänikin lapsen mukaan omiin puuhiini ja yhdessä siivotaan, hoidetaan pihaa, pyykätään, leivotaan usein, ommellaan (välillä minun juttuja, välillä lasten toiveiden mukaan) ja pelataan lasten mielipelejä. Kyllä lapset välillä lähempänä kouluikää ovat sanoneetkin että ”mikset sä äiti koskaan leiki meidän kanssa barbeilla” tmv ja olen ihan suoraan sanonut ettei se tunnu minun jutultani, en oikein osaakaan enää. Se kelpaa lapsille, eivät hekään väkisin joudu minun puuhiini osallistumaan.
Kristaliina
15.10.2014 at 14:39On siinäkin varmaan ollut vaihtelua – mutta yleisesti arvelisin, että eivät ole leikkineet 50 vuotta sittenkään. On ollut talon työt; maalla navetat ym. Ja ainakin jossain päin on ollut se ”kodin kunnossapito” niin kunnia-asia, että siihen on käytetty paljon aikaa ja energiaa – ja miten se nyt menikään, että lapset saavat näkyä mutta ei kuulua ja niin edelleen…
Paprika (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 22:24Mutta otit kuitenkin kuvat ;) Hehhehee.. Ei mut oikeesti, tiedän mistä puhut! Vaikka ei meidän 1v 3kk niin paljoa vielä leiki, mutta kaipaisi sekin varmasti äitin 100% huomion edes joskus. Uusi kännykkä ei todella auta tähän hommaan! Täytyy varmaan ottaa asiaksi tämmöinen homma myös! Vaikka kerran viikossa!
Kristaliina
15.10.2014 at 14:41Joel otti :) En ajatellut siitä bloggaukseksi silloin, ajatus tuli vasta myöhemmin, kun tajusin miten ihanalta keskittynyt läsnäolo tuntui :)
Mun kirous on toi kameranettilaite. Hitsi, kun se on koukuttava!
Emmanna (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 22:24Tänään juuri tuli keskityttyä (ei kyllä varmaan kokonaista tuntia), kun mies laittoin pyykkiä. Mistäköhän johtuu, että mun tulee keskityttyä leikkiin parhaiten, kun puoliso tekee kotitöitä? :) Esikoinen sai kasan vanhoja legoja, jotka koostuvat sukulaisten erilaisista vanhoista osista. Niistä rakennettiin linnaa ja laivoja.
Päähenkilö
14.10.2014 at 22:31Upea ja tarpeellinen haaste. Mulla ei ole koskaan ollut tapana leikkiä, askarrella, piirtää, leipoa tms. lasteni kanssa. Ne ovat kaikki puuhailleet noita puuhia itsekseen tai keskenänsä (tai leipomisen ollessa kyseessä yleensä isänsä kanssa) minun hommaillessani omiani siinä vieressä. Ihana harmonia kaikkien mielestä. :-)
Mutta poissaolevuudesta tulee kyllä huono omatunto. Siis sellaisesta, ettei keskity – vaikka puuhaillaankin eri juttuja – kuuntelemaan lasten puheita eikä juttelemaan niiden kanssa.
Meidän lapset ovat kaikki olleet mestareita itsenäisessä leikissä ja touhuilussa, joten omiin aikuisten juttuihin keskittyminen on aina ollut suht helppoa. Mutta voi kun malttaisin useammin vaikka sitten pyytää lapset mukaan kotitöihin, ruoanlaittoon tms. Lasten ilo ja onni jotakin vanhemman kanssa yhdessä tehdessä on ihan korvaamattoman hienoa. Samoin ne hetket, kun oikeasti maltan keskittyä kuuntelemaan ja kommentoimaan vaikkapa 4-vuotiaan loputonta tarinointia.
Olen itse kyllä huomannut ihan saman kuin joku aiemmista kommentoijista (itse asiassa joka kerta, kun olen palannut perhevapailta töihin), että siinä vaiheessa kun viettää päivänsä erossa lapsista, ja isompien lasten kyseessä ollessa usein suuren osan illoistakin, niin se heihin keskittyminen ja huomion antaminen ihan oikeasti alkaa tuntua paljon, paljon helpommalta.
Veer (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 22:32En oo varma pysynkö aivan aiheessa :D Mutta tietoinen läsnäolo on sekä hirveän vaikeaa että kamalan tärkeää. Meillä lastentarhanopettajan koulutuksessa siitä puhutaan paljon, itaeasiassa tänään viimeksi! :D Ekoissa harjoitteluissa on huomannut että kuinka raskasta se läsnä oleminen on, sitä on kuuden tunnin päivän jälkeen aivan poikki vaikka siinä vaihteleekin tekemisen kohteet usein. Mulla kun ei omia lapsia ole niin voin tehdä tän haasteen töissä: täysillä mukaan leikkeihin ! :)
Vierailija (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 23:00Meidän päiväkodissa ”tädit” leikkii aika täysillä lasten mukana. Arvostan sitä kovasti. Koen myös, että se on varmasti helpompaakin kuin kotona, kun hoidettavana ei samalla ole kotitöitä vaan oma työ on nimenomaan sitä läsnäoloa (vaikka toki paljon muutakin). Kyllähän minäkin työpaikallani olen 100% (enimmäkseen) mukana kaikissa kohdalle osuvissa sosiaalisissa tilanteissa.
Veer (Ei varmistettu)
15.10.2014 at 13:10Niinpä! Toki päiväkodissa ollaan läsnä koko ajan, mutta siellä on myös paljon niitä keskeyttäviä tekijöitä, joten vaatii usein myös ihan päivän järjestelyä että niitä keskeytyksiä ei tule ja pystyy pysymään samassa leikissä pitkään :)
Kristaliina
15.10.2014 at 14:42Joo, ja tietoinen läsnäolo myös esim. parisuhteessa, kumppanin kanssa jutellessa. Mun täytyy rehellisesti sanoa, että mulla menee ohi 80 % siitä, mitä Joel sanoo. Tai ainakaan ei väsymyksen takia jää mitään muistijälkeä :) Pää on jossain ihan muualla kuin siinä hetkessä. Aika karua.
Seppo (Ei varmistettu)
19.10.2014 at 12:41Tää on niin totta. Viimeeksi eilen puoliso käveli ohi ja sanoi jotain, johon minä kommentoin ”joo, niinpä, hmmm (tai jotain)”, ja jäin oikein miettimään, että en kyllä yhtään tiiä mitä se miulle sano…niin noloa. En ees kehannu kysyä et ainiin, mitä? ku olin jo vastannukkin :/
Jonna/Kaaosta ja Kukkamekkoja (Ei varmistettu)
14.10.2014 at 23:10Hyvä postaus ja loistava haaste! Läsnäolo on niin vaikeaa. Yritän ihan tosissani olla päivittäin edes puoli tuntia läsnä, muttei aina onnistu millään, kun on ne pyykit ja tiskit ja ja ja…
piupali (Ei varmistettu)
15.10.2014 at 00:08Olin tulossa samaa sanomaan kuin näköjään muutama muukin. Lapsen leikkeihin ryhtyy mukaan paljon herkemmin, useammin ja innokkaammin nyt kun olemme päivisin erossa. Kai sitä yhteistä aikaa arvostaa enemmän koska sitä on vähemmän. Ja toisaalta koittaa paikkailla erossa vietettyä aikaa. :)
Ninninenne (Ei varmistettu)
15.10.2014 at 09:18Tärkeä ja ajattelemisen arvonen aihe! Meiän neiti alkaa koko ajan enemmän touhuta myös niin että itsekin voin siihen osallistua paremmin, erityisen ihanaa on parin viime päivän aikaan ollut, kun neiti tuo innoissaan kirjan minulle ja tahtoo tulla viereen yhdessä lukemaan :) tuntuu vaan hirmuisen vaikealta löytää se tasapaino kodin hoidon ja lapsen kanssa olemisen välillä :/
Vielä ihan asian vierestä, mistä on nuo Silvan ihanatihanat pöksyt? :)
Kristaliina
16.10.2014 at 19:55Ai niin, meinasi unohtua vastata pöksykysymykseen! :) Noi on Nosh Organicsin vanhasta mallistosta – bongasin joskus vuosi sitten alennuksesta, kun olin ystävän luona Nosh-kotikutsuilla :) Harmi kyllä niiden verkkokaupassa noita ei enää taida olla, mutta apina-kuosi tuo muistaakseni oli nimeltään. On muuten olleet jo vuoden käytössä (samoin body) ja edelleen ovat sopivan kokoiset! Oho!
Vierailija (Ei varmistettu)
15.10.2014 at 10:01Ihana juttu ja haaste, niin totta tuo kaikki.
On kuitenkin jo tehnyt mieli pitkään kysyä (siis aiheeseen oikeastaan liittymättä) että käytkö nykyisin ihan iteksesi ulkona, esim. elokuvissa tai ystävän kanssa syömässä? Olen ymmärtänyt ettet halua viettää aikaa erossa lapsistasi juuri yhtään,( muistelen että joskus kirjoitit että et ole viettänyt yhtään yötä erossa tai kahdestaan miehesi kanssa lasten jälkeen?), mutta jos tosiaan olet kokoajan kotona ja/tai lasten kanssa, eikö koskaan tunnu vähän ”ahtaalta”? Enkä siis tarkoita pahalla, vaan sillä että itselle jo lasten ollessa pieniäkin oli hetket yksin tosi tärkeitä, kuin myös ystävien ja miehen kanssa kahden ja rauhassa vietetyt hetket ja illat ja yöt. Siis myös siten että lapselle on hyvä kun vanhemman ajatus-, kokemus- ja tunnemaailma laajenee äityden ja kodin ulkopuolellekin.
ribis (Ei varmistettu)
15.10.2014 at 11:28Tämä kiinnostaa myös minua – ja samaten ihan uteliaassa mielessä, ei pahalla ajatellen/tuomiten :)
Kristaliina
15.10.2014 at 12:41Käyn :) Varmasti tosi paljon vähemmän kuin joku muu, mutta samoin varmasti kuitenkin enemmän kuin joku toinen. Mutta itsestä juuri sopivasti omaan makuun ja elämäntilanteeseen – ja se on tietty tärkeintä :)
Tässä tulee muuten jännästi esiin tämä blogivääristymä, eli enpä ole vaan omista menoista tullut viime aikoina kirjoittaneeksi – ja sitten näyttää niin kuin niitä ei olisikaan. Eiku hetkinen, oonhan mä maininnut Joelin kaa leffasta käynnistä ym. Seelankin synnyttyä. Ja vaikka Instagramista myös näkee, että on sitä käyty niin kampaajalla kuin ystävän kanssa kaupungillakin, ja ilman lapsiakin wohoo :)
Tärkeimpänä säännöllisenä omana menona tanssitunnit kaksi kertaa viikossa ja ihan ns. tavoitteellisesti (esityksiin) treenaten.
Yötä en ole ollut poissa kotoa kuin synnyttämässä, mutta mulla itsellä ei ole ollut sellaista tarvettakaan. Samoin parisuhdeaika on tällä hetkellä vähemmässä kuin haluaisi.
Hih mutta joo, näissä jo aihetta useammallekin bloggaukseen, eli varmasti tähän aiheeseen palataan vielä :)
Kristaliina
15.10.2014 at 12:46…ja pakko vielä lisätä, että ennen Seelan syntymäähän ehti olla jo vaihe, jolloin niitä omia menoja ehti olla aika paljonkin; harrastin liikuntaa 5 päivänä viikossa ja Joelin kanssakin käytiin kaksistaan treffeillä melkein viikoittain. Oh, aikamoista luksusta – voi niitä aikoja <3 Mutta varmaan taas jossain vaiheessa koittaa sellainenkin aika… Joskus… :)
Päähenkilö
15.10.2014 at 14:57Aihe on tosi kiinnostava, koska tässäkin asioissa perheiden ja vanhempien välillä on tosi suuria eroja. Totta kai, erilaisia ihmisiä kun kaikki olemme. Rupesin tämän myötä pohtimaan omassa blogissanikin tuota oman ajan tarvetta, kun minulla se on aika voimakas. Tulin siihen tulokseen, että hyvä äiti tai isä voi olla myös sellainen, joka kaipaa välillä pois perheensä luota. :-)
Kristaliina
15.10.2014 at 15:03Todellakin voi! Mut piti järjissään silloin toissa keväänä mun sirkus- ja tanssitreenit; melkein joka ilta ampaisin jonnekin, kun vaan Joel tuli kotiin. Jaksoi hyvin päivät, kun tiesi, että illalla on jotain omaa.
Heh nykyisin tän ajan täyttää mun korvatulppapäikkärit. Erittäin tärkeää omaa aikaa nekin :D
Lkt (Ei varmistettu)
15.10.2014 at 15:17Kokeillaanpa tänään. Päivän ekaan leikkimahdollisuuteen kun en älynnyt aamulla kello kuusi tarttua. Unen seasta kuului tulipalo, tulipalo ja kun lopulta sain silmät auki, oli sängyssä paloasema, kaksi paloautoa, poro, hirvi ja kameli. Ja metsäpalo. Silloin ei naurattanut ”kulta anna äidin nukkua, äiti on tosi väsynyt” mutta onhan tuon kolmevuotiaan leikkimaailma aivan ihmeellinen. Kun vaan antaisi sen viedä mukaan useammin. Mutta pliis vasta kukonlaulun jälkeen.
Kristaliina
15.10.2014 at 15:25;D
mar (Ei varmistettu)
16.10.2014 at 14:21Esikoinen on 5-vuotias, pienempi reilun 1, (ja alkuvuodesta kolmas, apua!). Sillon kun pienempi syntyi, otin ihan tietoisesti tavaksi, että joka päivästä 20 minuuttia kuuluu pelkästään esikoiselle. Oli se leikkimistä, piirtämistä, juttelua, pötköttelyä.. mutta sinä aikana en tehnyt mitään muuta. En tiedä oliko sen ansiota vai oliko aika vain otollinen, mutta vältyttiin kaikelta mustasukkaisuudelta ja lopun päivää esikoinen jaksoi hommailla omiaan ja puuhata pikkusiskon kanssa. Nyt on hieman vähentynyt täysin keskittynyt aika, koska pienempi nukkuu vähemmän ja ne kotityöt on joskus tehtävä.. Mutta nyt sitä keskittynyttä aikaa annetaan yhtäaikaa molemmille lapsille :)
Ja esikoiselle kuuluu edelleen iltasatu yksinoikeudella pienemmän käytyä nukkumaan. Olen huomannut, että jotenkin on ”parempi äiti-olo” kun on jaksanut oikeasti antaa aikaa lapsille. Illalla nukkumaankäydessä jos huomaan, etten ole ehtinyt/jaksanut leikkiä lattialla istuen kuin muutamia minuutteja kerrallaan, niin on jotenkin huono omatunto. Että mikä tässä elämässä nyt olikaan sitä tärkeää tekemistä.
Kristaliina
16.10.2014 at 19:56Vau, ihan mahtava tapa. Taidanpa ottaa käyttöön minäkin!
Meillä muuten kans kaikelta mustasukkaisuudelta on vältytty. Tuntuu ihan uskomattomalta, että on käynyt näin hyvä tsägä! (vaikka tietty joissain muissa arjen asioissa sitä haastetta sitten piisaa senkin edestä :) )
Päähenkilö
16.10.2014 at 21:49Täytyy muuten sanoa, että vaikka meilläkin on useampi lapsi, niin en muista, että kukaan olisi ollut erityisen mustasukkainen. Ehkä ollaan osattu tehdä jotain oikein, mutta paljolti kyse on myös lasten luonteista. Toki vauvan tuloon liittyvää muuta reagointia on aina ollut kaikilla jonkin aikaa – kuten kuuluukin.
Seppo (Ei varmistettu)
19.10.2014 at 12:48Meillä tuo mustasukkaisuus tai pikemminkin ärsyyntyminen toisen pienen ihmisen olemassa olosta tuli siinä vaiheessa ku pienempi lähti liikkeelle. Kun se pieni olikin yhtäkkiä rikkomassa niitä kaikkia ihania leikkejä ja tunkemassa koko ajan siihen ”omaan tilaan”, jonka oli siihen asti saanut pitää aivan rauhassa omanaan. Tähän autto, ku hetkeksi rakennettiin sohvan taakse leikkipaikka, johon pienempi ei päässyt. Ja tää vaihe meni ohi sitten tosi nopeesti.
Papukaijamutsi (Ei varmistettu)
22.10.2014 at 10:58Toteutan haasteen papukaijan kanssa. Tunti yhtäjaksoista papukaijaleikkiä.
Kristaliina
22.10.2014 at 11:14:D
Kerro sit ihmeessä, miten meni! :)