Keväällä luettua

Näillä näkymin lukuvuosi 2020 ei välttämättä yllä viime vuoden tasolle määrällisesti – tai no eihän sitä tiedä, miten vauhti kiihtyy kesän aikana! Viime vuonna luin 41 kirjaa, tänä vuonna tähän mennessä kirjoja on kertynyt (jos oikein laskin) 9 kpl. Tässä niistä kolme viimeisintä.

Laittaisin paremmuusjärjestykseen, mutta ekan ja tokan osalta on tosi vaikea sanoa, että kumpi kiilaa kärkeen… Kirjat olivat niin erilaisia, mutta silti hyviä. Jaettu ykkössija siis.

1. Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

(käännös: Pekka Tuomisto)

Näistä mä vaan tykkään: tositapahtumiin perustuva kirja, joka saa googlaamaan.

Olin siis kuullut tästä paljon, mutta tajusin vasta kirjan takakannesta, että tämä on tosiaan oikean ihmisen oikea tarina, Lale Sokolovin ja Gitan tarina. Molemmat vietiin keskitysleirille: Lale päätyi työskentelemään tatuoijana ja rakastui Gitaan, jonka ranteeseen (ja monen muun ranteeseen) oli pakotettu tatuoimaan numeron.

Kerronta on aika… toteavaa. Koskettavaa toki, mutta ei mitenkään rönsyilevää ja vaan pikemminkin ”kerron tässä tarinani” -tyyppinen. Lale Sokolov on kertonut tarinansa kirjan kirjoittajalle, Heather Morrisille, ja arvelen, että ”Lalen ääni” on päästetty tässä kirjassa hyvin kuuluviin. Ei ole tarvittu överiä melodraamaa, sillä tositapahtumissa on ravistavuutta ihan riittämiin.

Pakko muuten kertoa pieni ihana yksityiskohta, joka mua jotenkin kosketti. Toivottavasti tämä ei ole epäkorrektia ulkonäön arvostelua. Mutta siis kirjassa Lale kertoo, miten Gita oli kauneinta, mitä hän oli nähnyt ja ylistää hänen ulkonäköään kaiholla. Elokuvassa Gitaa näyttelisi varmaan jokin kuvankaunis Hollywood-näyttelijä. Kirjan lopussa oli kolme kuvaa pariskunnasta – ja Gita on niissä hyvin-hyvin tavallisen näköinen. Sellainen tavallisennätti tavallinen nainen. Ja just se oli jotenkin ihanaa! Ihan jotenkin kosketti, miten rakkaus on juuri tuollaista: rakastuneen silmin se oma rakas on kauneinta, mitä maa päällään kantaa. Koko kirjan läpi Lale puhui Gitasta niin kauniisti; ihanaa.

Kirja ei ole järkkykarsea, kuten esimerkiksi toinen Auschwitz-kirja Elävien kirja (siitä täällä). Mutta tosiaan kun kyse on tositapahtumista Auschwitzissa, niin tietenkään ei tässäkään karmeuksilta säästytä.

Mutta hyvä kirja siis! Rankka, mutta ei (mun makuun) liian rankka.

2. Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

(käännös: Hilkka Pekkanen)

Ah. Ah, ah, ah, ah. Jos kaipaat kirjaa laiturin nokkaan drinkki kädessä, niin se on tämä.

Tämä Lucinda Riley on siis sama kirjailija, joka kirjoittaa sitä seitsemän sisaren massiivista kirjasarjaa – mutta tämä on ihan erillinen kirja, olisikohan ehkä ennen kirjasarjan aloittamista kirjoitettu.

Mä alun perin nikottelin Rileyn sisarussarjaa vastaan, sillä en ollut tottunut lukemaan rikkaiden ihmisten tarinoita; mun skeneä kun on enemmän ollut tuo överiköyhyys ja kansanmurhat, heh. Mutta onneksi pääsin siitä jo sisarustarinoiden osalta yli, sillä Riley todella osaa kertoa koukuttavan tarinan. Tässä kirjassa myös oltiin rikkauksissa – henkilöinä mm. intialaista prinsessaa, Hollywood-filmitähteä ja englantilaista kartanonherraa, OMG – mutta ai hitsi että oli sellainen tarina, että kirjaa ei malttanut laskea käsistä pois!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1910-luvun Intiaan ja myöhemmin 20-luvun Englantiin, sekä 2000-2010 -luvun nykypäivään lähinnä Englannissa. Iso osuus kirjaa oli kahden tytön – päähenkilön eli intialaisen jalosukuisen mutta köyhän Anahitan ja prinsessa Indiran – syvä ystävyys. Ja kuten tällaisissa usealla aikatasolla tapahtuvissa kirjoissa usein, myös tässä kirjan juju on se sellainen”mitä isoisoäidin tarinassa oikein tapahtui” -tarinan selvittäminen.

Ja se tarina oli tosi koskettava ja koukuttava. Vähän sellaista hömppää joo, mutta hurjan hyvin kirjoitettua hömppää! Älykästä hömppää!

3. Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä

(käännös: Terhi Vartia)

Mä taas vähän lukumukavuusalueeni ulkopuolella, kun ollaan New Yorkissa asuvan kiireistä ”tärkeää” elämää elävän valokuvaaja Elinin elämässä eikä Intiassa, Auschwitzissa tai jossain päin Afrikkaa. Mutta hei, oltiin kirjassa sentään Visbyssä, ahhaha.

Mutta löysin mä silti kirjasta jotain kokuttavaakin: juuri sen sellaisen ”mitä menneisyydessä on tapahtunut” -jujun. Elinin menneisyys olikin mulle ehkä tuhat kertaa kiinnostavampaa kuin nykyisyys.

Kirja ei ehkä ollut ihan ”mun juttu”, mutta ei sitä keskenkään tehnyt mieli jättää. Sellaisena perustason peruskirjana oikein hyvää luettavaa, vaikka ei syvempiä muistijälkiä luultavasti minuun jättänytkään.

*******

Tuttuja kirjoja mukana, ja mitä olette tykänneet?

Mulla on tuolla odottamassa myös Auschwitzin tatuoijan kirjoittajan toinen kirja, Cilkan tarina sekä Rileyn seitsemän sisaruksen seuraava (jo viides) kirja, Kuun sisar. Kaksi aika erilaista tarinaa varmasti! Kumpaankohan seuraavaksi tarttuisin…?

8