Yllättävä puutarhapuuhastelupistos

Minulla on puutarhahommiin vähän erittäin kaksijakoinen suhtautuminen.

Kaikenlaiset ”pitäisi”-jutut saavat minulta spontaanin reaktion nimeltään EÄÄÄÄÄH. Tiedättehän; just nyt pitää leikata omenapuut! Nyt pitää haravoida! Pitää kitkeä! Pitää lakaista! Pitää myrkyttää! Pitää harventaa! Pitää leikata villiversot!

Villiversot – mitä? En tiedä, mitä ne ovat, mutta kuulostaapas hemmetti vie nyt aika julmalta ja ankealta. Meitsin villiversot saavat kuulkaas ihan vapaasti kasvaa! Vapauttakaa villiversot! Pro villiversot! Villi ja vapaa verso!

Tai jotain.

Saanko esitellä: meidän kukkapenkki. Oi kyllä.

Enkä ole puutarhanhoitopaineillut ennenkään (väärin: olen joo paineillut, mutta en ole silti tehnyt juuri mitään vaan pelkästään paineillut) ja aina on kesän vehreys ihan yllättäen peittänyt alleen viime vuoden lehdet ja kuivien kukkarunkojen peikkoperhettä muistuttavat hahmot. Tai no. Omena ei ole kyllä tuottanut satoa kahteen vuoteen ja välillä ahdistaa, että katsovatko ohikulkijat meidän haravoimatonta pihaa (kaikkien muiden siistien pihojen rinnalla) silleen salaa paheksuen kulmakarvat kohollaan. Silleen, että ”EI OO KUNNOLLISTA!” Hahaa meidän perustekemättömyysläppä – että mukamas jokseenkin noin toisten tekemättömyyksiä arvostelevat ihmiset ajattelisivat. Vaikka tuskin kukaan edes ajattelee mitään.

…ja me kun ei edes haluta pihaa, jossa kasvit seisovat riveissä kuin sotilaat ja missään ei ole mitään ylimääräistä. Me tykätään ronsyistä ja villistä tunnelmasta. Sellaisesta vaikutelmasta, että puutarha on just melkein riistäytymässä käsistä, mutta vielä se on kuitenkin kukkeimmillaan. Pienenpientä rappioromantiikkaa vähän niin kuin puutaloasumisessa yleensäkin.

Mutta sitten on tässä minun kahtajakoisuudessani se toinen puoli asiaa. Että kun sitten spontaanisti alan puuhata jotain tuolla pihalla, se onkin (usein) ihan kivaa. Jesh hei mä lakaisen nää! Missäs ne sakset ovatkaan, jos tuosta hieman napsaisisin…? Katsopas, harvoin tosta vaan sattumalta tuon kulman tuosta!

Ilman ennakkosuunnitelmaa (ja paineita) vähän niin kuin vahingossa alkaa tekemään jotain, mikä onkin sitten ihanaa ja palkitsevaa! Puutarhanhoitoa puutalon tapaan! Into kestää about sekunnin mutta se todistettavasti on.

Sellainen intoyllätys nimittäin tapahtui meillä eilen.

Tulimme Seelan muskarista ja totesimme, että hitsi onpa aurinkoinen ilma. Hengaillaan tässä ulkona vähän – josko tytöt vähän kokeilisivat tuota potkupyörää.

Mutta yhtä äkkiä meillä olikin tytöt intoutuneet rauhassa kaksistaan korkkaamaan tälle keväälle meidän oman minihiekkalaatikon…

…ja Joel teurastamassa (niisk) meidän jasmiketta – se on oli siis ihana, mutta ei ole sekään kukkinut muutamaan vuoteen ja vie tyyliin kymmenisen neliötä tilaa. Joel jossain tarmonpuuskassa leikkeli sen randomisti… …pois.

…ja minä haravoimassa (oho! omistetaanko me tällainen harava!) pahimpia lehtirumuuksia sieltä täältä….

…yrittäen samalla kiertää näitä ihanuuksia, joita näköjään hoitamaton täysin suunnitellusti rappioromanttinen pihakin voi näköjään tuoda maailmaan.

Paineettoman tekemättömyyden ja satunnaisten innonpurskahdusten sulava tasapaino.

Se olkoon puutarhatavoitteeni.