Joihinkin aivan tavallisiin juttuihin kiinnittää ihan eri tavalla huomion viiden kuukauden poissaolon jälkeen.
Olin matkalla Kampista kotiin. Mihinköhän aikaan bussi menee – katsoisinko kännykästä Reittioppaasta – no enpä taida jaksaa kaivaa kännykkää esiin, kun sormet jäätyvät. Sehän selviää pysäkille kävelemällä. Kävelen 400 m pysäkille. Kappas, bussi meni minuutti sitten. No, minäpäs kävelen takaisin tuohon vähän matkan päähän metroasemalle.
Ostan rauhassa lippua automaatista. Ihmiset rientävät kiireisin askelin liukuportaisiin. Takanani joku kröhii merkitsevästi, kun keksin keventää kukkaroani tiputtelemalla kymmensenttisiä automaattiin. Espanjassa kymmensenttiset (ja 5, 2 ja 1-senttiset!) olivat käypää valuuttaa; Suomeen palatessa ne muuttuivat painolastiksi. Luovutan jonottajan painostavien huokailujen alla ja työnnän lopuksi automaattiin kahden euron kolikon. Sinne meni. Iso raha. Seuraava automaattiasiakas olkaa hyvä; sori kun kesti kolme sekuntia.
Asetun rullaportaiden oikealle puolelle – tämä kaupunkitapa on painunut syvälle selkäytimeen eikä unohdu poissaolon jälkeenkään. Vasenta laitaa saavat kiireisemmät mennä ohi. Ja oi, kuinka menevätkään! Ihmiset harppovat henkensä kaupalla alas liikkuvia portaita, kiire kiire kiire pakko ehtiä tuohon seuraavaan metroon.
Liukuportaani körötellessä alas päin näen kaukana metron saapuvan. Juoksemalla ehkä ehtisin. Todennäköisesti en.
Moni muu juoksee. Rynnii kohti kutsuvan oransseja ovia kuin se olisi viimeinen x-juna taivaan porteille. Tai jotain. Osa ehtii. Osa tekee viimeisen kamikaze-syöksyn kohti jo-sulkeutuvia ovia. Pling! Ovet ovat kiinni.
Muutama jää nipin napin ulkopuolelle.
”EÄÄÄÄÄH!”, he parahtavat pettyneinä.
Minä katselen heitä.
Seuraavaksi katsahdan metroaseman sähköiseen näyttöön. Koskas se seuraava metro tuleekaan…?
Kaksi minuuttia, ihmiset. Kaksi minuuttia.
Voi tätä meidän kiireistä yhteiskuntaamme.
PS. Espanjassa ei muuten juurikaan juoda take away -kahvia. Aina oltiin jotenkin yllättyneitä, jos tilasi kahvin mukaan. Joel kertoi lukeneensa jostain artikkelista syyn tälle: espanjalaisten on vaikea ymmärtää, että mihin sitä tarvitaan. Että MITEN ei mukamas olisi riittävästi aikaa juoda kahviaan siinä kahvilassa.
Bussimatkustus Espanjassa sujui näin.
40
Iina / Bebe au Lait
12.4.2017 at 16:42Mä edelleen ihmettelen Helsingissä tätä samaa. Ja niitä tervejalkaisia, jotka hyvälläkin säällä matkaavat ratikalla YHDEN pysäkinvälin.
krista
12.4.2017 at 17:17Mä olin muuten ennen SEKÄ säntääjä ETTÄ pysäkinvälinmatkustaja :D Pysäkinvälin matkustamisen syy oli huono vaatetus (räntäsateella korkkarit, ei pipoa, leviävät meikit ym) ja säntäämisen syy joku kummallinen tapa vaan. Tapa oikeastaan loppui siihen, kun lasten/vaunujen kanssa on vähän mahdoton sännätä :D
vannikkila
12.4.2017 at 17:26Juuri tämä on ollut yksi perusteluistani, miksi haluan asua täällä, vaikka olen syntyjäni pk-seudulta! ”Täällä juostaan junaan, kun seuraavaa pitää odottaa 2 tuntia, mutta bussiin ei viitsitä juosta, kun seuraava tulee jo puolen tunnin päästä” on sanatarkasti ollut perusteluni :D
krista
12.4.2017 at 17:50Haha, pitäisköhän mun kertoa jotain :D No, kerron. Mikkelillä oli joskus syksyllä ”eroa kiireestä” -kampanja, jonka sisältö oli jotenkin sellainen, että Mikkelistä löytyy töitä ja asuntoja, mutta kiireettömämpää elämää kuin Helsingistä. SE ISKI. Laitoin ”hakemuksen” menemään ja nyt me saadaan Mikkelistä työpaikkailmoitukset. Ihan oikeasti joskus tuntuu, että pitäisi ”erota kiireestä”. Voi sen varmasti henkisesti tehdä täällä Helsingissäkin, mutta se on jotenkin hankalaa, kun ympärillä kaikilla on jotenkin koko ajan niin kiirekiirekiire.
Nona
12.4.2017 at 18:03Olin viimeksi Helsingissä käydessäni (pöyristyneen) huvittunut, mutta toisaalta myös surullinen tästä ilmiöstä. Ihan ennenkuulumatonta tällaiselle ”pikkukaupungin” asukkaalle, elämänmeno on ihan eri tahdissa. Tänään, kun bussi lähti JO vartin päästä siitä kun pääsin töistä, ehdin hyvin piipahtaa kirpparilla. Tosin sieltä lähtiessä otin muutaman juoksuaskeleen bussiin, koska seuraava olisi lähtenyt 10min päästä ja siinä olisin myöhästynyt menoistani :-D
krista
12.4.2017 at 18:33Hei tästäpä tuli mieleen, miten kerran näin ihan huipun tutkimuksen/jutun (tais olla videokin), jossa testattiin ihmisten kävelyvauhteja isossa kaupungissa ja pikkukaupungissa. HItsi en nyt löytänyt pikagooglauksella… Mutta muistaakseni ihan tavallisessa kävelyvauhdissakin (suoraa tietä) oli eroja, jännä juttu!
Salvia
13.4.2017 at 10:58Pace of life project -nimellä löytyy! Muistan elävästi, kuinka kirjoitin tästä 15-vuotiaana tettiläisenä jutun Hesarin Kuukausiliitteeseen :D Tehtiin jopa oma pikkutesti, jossa mitattiin ihmisten kävelynopeuksia Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Mäntsälässä, ja tokihan siellä Helsingissä oltiin nopeimpia :) Alkuperäisessä tutkimuksessa nämä nopeudet korreloivat muistaakseni muun muassa sydän- ja verisuonitautien yleisyyden kanssa, aika pelottavaa.
krista
13.4.2017 at 11:10Hei mitämitä, siis SÄ oot tehnyt sen jutun, ja 15-vuotiaana! Mä muistan sen, se oli just tää!!! Vau!
Salvia
13.4.2017 at 19:18Haha eikä :D. Joo, se oli kyllä aika mahtava kokemus, vaikka uratoiveet ovat sittemmin vähän muuttuneet, eikä musta toimittajaa sitten tullutkaan :). Mutta oli kyllä siistiä päästä testaamaan ”oikean toimittajan” työtä ja vielä siistimpää näin jälkeenpäin kuulla, että tuo juttu on vielä jäänyt jonkun mieleen!
Mithun Heidi
12.4.2017 at 18:07Niin tunnistan tuon. Ja silti aina hetken aikaa Suomessa oltuani hyppään mukaan kiireeseen.
Nepalissa bussi on lähdössä tunnin ja sen päälle vielä toinen tunti keräillään matkustajia seuraavan kahden kilometrin matkalta. Loppuja 100 kilometriä matkataan seuraavat 5-7 tuntia.
(Offtopicina ja taas tänään tämän kokeneena) Lapselle ei tietenkään myydä omia paikkoja, koska ”he matkustavat ilmaiseksi”. Tulipa taas kolme euroa säästöä. :D
krista
12.4.2017 at 18:36Niin siinä käy ihan varmasti mullekin. Nyt 12 päivää vastaan ja vielä protestoi sitä kiirettä vastaan – katsotaanpa tilanne kahden viikon päästä, niin varmaan en enää edes huomaisi metroonjuoksijoita!
–
Hih niin tunnistan tuon matkustamisen! :D Haha meillä kans sama kokemus siitä, että ”säästää” pari euroa liputtomasta lapsesta – seuraavalla kerralla ostettiin ”vahingossa” lapselle aikuisen paikkalippu, jotta saatiin vähän enemmän tilaa :D
Tilde
12.4.2017 at 19:55Se bussiin tai metroon ehtiminen on just niitä arkipäivän pieniä onnistumisia, joista tulee hyvä fiilis. Vähän samaan tapaan kuin lapsena juostiin kilpaa seuraavalle katulampulle, vaikka kävellenkin olisi ehtinyt
:)
krista
12.4.2017 at 19:57Hahaa, mahtava näkökulma! :D Ymmärrän! :D
ninieni / gonewiththefairies
12.4.2017 at 20:32Mä hämmästelin samaa Helsingissä asuessani, mutta nopeasti se tarttui itseenkin metroa lukuunottamatta (koska c’mon, kaks minuuttia!). Toisaalta ei-urheilevana ihmisenä toisaalta nautin siitä, että välillä sai pinkoa täyttä vauhtia bussipysäkille. Päivän aerobiset suoritettu! Ja spurttikunto oikeasti nousi parissa kuukaudessa. :D
krista
12.4.2017 at 21:40Kyllä, se nimenomaan on tarttuvaa – kiireen tuntu. Näin ”erilaisessa verkkaisuudessa” oleiltua sen selvästi huomaa (vielä näin 12 päivän jälkeen tosiaan), mutta enköhän tosiaan ravaa siinä kiireessä kohta taas itsekin. Vaikka yritän kyllä säilyttää hitaamman rytmin!
–
Hei joo hyvät lenkkarit jalkaan ja bussiin/metroonjuoksua harjoittelemaan! :D
Piipo79
12.4.2017 at 20:41Tää on aika totta! Tosin Espanjassakin isoissa kaupungeissa varmaan ihan sama kiire kuin täällä. Mutta take away-kahvista (jota en itse kylläkään jio) täytyy sanoa puolustukseksi että espressomaissa ei tietenkään käytetä take away’ta. Italiassa kahvilakeikka oli aamuisin monella 30sekkaa kun sen espressok huiviinss pisteli.
krista
12.4.2017 at 21:43Tää on totta – se tosiaan hörpätään pienestä kupista siinä tiskillä usein Espanjassakin. Mutta cafe con leche on toki isompi. Sitäkin näkee hörpittävän kuitenkin siinä tiskillä seisten. Ja kyllä ne aina onnistui mulle take away -mukinkin aina jostain taikomaan :D
Saana
12.4.2017 at 21:01Tähän on pakko tuoda yksi näkökulma, vaikka ei suinkaan selitä kaikkea minuutin päälle juoksemista: Kun asuu kantakaupungin ulkopuolella, sisältyy koulu/työmatkoihin monesti kolmekin eri ajoneuvoa. Näin ollen, jos missaat sen 4min aikaisemmin menevän metron, missaat sen takia junan tai bussin, ja oletkin jo töistä / koulusta myöhässä. Tämä asia aukenee siinä vaiheessa, kun muuttaa kantakaupungista esim. Espooseen tai Helsingin lähiöihin, joista siirtymät töihin/muualle kulkevat taas monesti keskustan läpi. Nim.merkillä Minäkin juoksin, mutta ihan tarpeeseen
krista
12.4.2017 at 21:24Joo todellakin tiedän! Tai siis henkilökohtaisesti muistan :D Mun työmatkahan siis ”viimeisinä aikoina” koostui seuraavasti: 10 min kävely, 10 min bussilla, 15 min metrolla ja loppuun vielä 15 min bussilla (joka kulki HARVOIN) ja sit 10 min kävelyä. Jos tuosta loppupään bussista myöhästyi, niin matka kesti pahimmillaan 1,5 tuntia per suunta! Hyvä syy juosta metroon, jolla siihen bussiin ehtisi :D Vaikka siis oikeastihan sen yhtälön ois voinut ratkaista vaan lähtemällä 10 minuuttia aikaisemmin kotoa. Mutta siihen nyt vaan ei henkisesti pystynyt (tää oli aikaa ennen lapsia eli ei voi edes lapsia syyttää aamukiireestä).
–
Mulla oli sit parin tuolla työssä ollun kuukauden jälkeen auto lainassa hetken ja sen jälkeen alkoikin tulla mieleen, että MITÄ JOS ostais auton itsellekin. 1,5 tuntia julkisilla (pieniä pätkiä eli ei voi edes kunnolla rentoutua vaan aina pitää juosta seuraavaan) vs. 20 min autolla… Julkiset Helsingissä (ja pääkaupunkiseudulla) on superhyvät, mutta on yhteyksiä, jotka tuottavat kyllä tuskaa – tuo lähes 3 h työmatka per päivä oli sellainen :D Hämeenlinnastakin ois ollut nopeammin mun duunipaikalla!
Anneli
12.4.2017 at 21:43Minä olin juuri tulossa kertomaan ihan samaa. Yksi asia jota ”maalaiset” eivät aina hahmota helsinkiläisten kiirettä kauhistellessaan on se, että täällä monien työ- ja koulumatkat ovat ajallisesti todella pitkiä, jolloin niitä mielellään lyhentää kaikin keinoin. Niinkuin sanoit, olisihan se asia ratkaistavissa vaikka lähtemällä aiemmin, mutta kyllä minä toisaalta mieluummin olen sen ekstravartin joko unilla kotona tai iltapäivällä lapsen kanssa, kuin kulutan sen muutaman minuutin erissä pysäkeillä ympäri pimeää stadia. Ja 15+15 päivässä on taas jo 2,5h työviikossa, jos tämmöisestä ynnäilystä tykkää.
Olen muutenkin vähän sen luonteinen että kaikenlainen seisoskeluodottaminen käy minun hermoilleni, En osaa avata kirjaa siksi pariksi minuutiksi, jolloin se kuluu vain turhautuneeseen ärsytykseen. Haluan mieluummin kerätä kaiken liikenevän vapaa-ajan isommiksi paketeiksi että voin oikeasti löysäillä ja kaivaa vaikkapa sen kirjan esiin.
krista
12.4.2017 at 21:50Kyllä – ja se seuraava yhteyskulkuneuvo voi tosiaan kulkea vasta 40 min päästä, joten lisäykset aikaan voi olla melkoiset.
–
Mutta samaan hengenvetoon: kyllä mulla itselläni se kiire (kiireen tuntu) on usein itseaiheutettuakin. Esim. monen työ on sellaista, että työssä pitää olla TASAN – mulla taas oli niin, että itse olin vastuussa, että hommat tulee tehtyä. Eli puoli tuntia myöhemmin työpaikalla ei olisi ollut oikeasti mitään, jos ei nyt mitään palaveria siihen ollut sopinut. Enemmän se oli sellaista ”henkistä harmitusta”. Espanjassa tosiaan 40 min bussipysäkillä oli ihan normaali eikä porukka ollut moksiskaan. Vaikka töihin olivat sielläkin ihmiset menossa ym. Että on se myös sellainen mentaalinen/kulttuurinen juttu, että onko kiire koko ajan vai ”manjana” :)
Laurakaisa
13.4.2017 at 06:33Tässä toinen erilainen näkökulma 😊 Olin itse vuoden töissä Moskovassa. Tulin kerran junalla työhaastatteluun Helsinkiin ja astuin ulos rautatieasemalta joskus siinä aamupäivästä, monelta se yöjuna nyt saapuukaan. Ja repesin siinä aseman ovien ulkopuolella ihan täydellisesti, muistan sen näyn vieläkin. Ihmiset kävelivät h i t a a s t i. Ratikat lipuivat Makkaratalon ohi ihan yhtä h i t a a s t i. Autotkin liikkuivat kuin h i d a st e t u s s a filmissä… Ohitseni köpötteli hyvin h i t a a s t i askeltava koira yhtä h i t a a a n omistajansa kanssa… Että kun sitä perspektiiviä hakee sitten vähän toisenlaisesta ääripäästä niin Helsinkikin näyttäytyy aika leppoisana pienenä kaupunkina 😊
Mutta on täällä Mikkelissä tietysti Helsinkiin verrattuna vielä helpompi järjestää asiansa niin että vaikka noihin päivittäisiin kulkemisiin ei mene kuin fillarimatkan verran päiväkotiin ja sieltä pari minuuttia töihin. Sikäli se kiireestä eroaminen on ihan todellistakin.
krista
13.4.2017 at 09:13Hihi, mahtavaa! :D Vähän samaan tapaan mä repeilin Suomen ”ruuhkille” aikoinaan, kun palasin Intian-vapaaehtoistyöstä (puoli vuotta). Ihmiset huokaili, että onpa ratikassa täyttä, kun Intiassa ois otettu vielä vähintään sata ihmistä sisään penkkienväleihin, ovista roikkumaan ja katolle :D
–
Mä en mitenkään pitäis mahdottomana esim. vuotta Mikkelissä. En ehkä ihan lopullisesti (me ei haluta luopua tästä puutalosta), mutta esim. vuoden keikkana vähän samaan tapaan kuin talvi Espanjassa. Se vois hyvinkin olla meidän yksi lähivuosien juttu – Mikkelistä siis työpaikkoja seuraillaan, siellä on ollut tarjolla sekä mun että Joelin alan töitä. Nyt Joel meni pelipuolelle, mutta sit kun haluaa psykologin työkokemusta ja jos on tarjolla ”ei-oo”:ta Helsingistä tai työtä Mikkelistä, niin eiköhän me pakattais taas puutalon kamat kasaan, veikkaisin :)
Laurakaisa
13.4.2017 at 11:57Juu, siitä nuo ulkomaankeikat on aina hyviä kun ne pistää tätä kotimaankin perspektiiviä aina maailman mittakaavassa vähän oikeampaan asentoon… Kai sille omalleen aina helposti sokeutuu :)
Tervetuloa Mikkeliin! Me muutettiin tänne seitsemän vuotta sitten kympin ratikan päättäriltä ja ollaan viihdytty aivan erinomaisesti. Varmaan siihen eniten vaikuttaa just se oma koti ja ne ihmiset, joihin täällä on tutustuttu ja joiden kanssa elämää nyt eletään. Mutta täällä on kyllä myös ainakin meidän perheen tarpeisiin ihan tarpeeksi kaikkea mahdollista tarjontaa, alkuun kaivattiin Helsingistä vaan nepalilaista ravintolaa mutta nyt täällä on kaksi niitäkin ja toisesta on tullut melkein kirjaimellisesti jatkettu olohuone meille…:) Ja sit just kaikkea sellaista pikkukaupunkiluksusta, että muskarit ja tanssitunnit on järjestyneet monesti peräkkäin esikoisen ja kuopuksen vuonna syntyneille kun ollaan muutamien samanikäisten lasten vanhempien kanssa nätisti pyydetty jne. Että juu, kyllä tätä voi ainakin lapsiperheelle suositella. En ehkä vikkelänä vanhanapiikana tänne olis muuttanut, silloin se Helsingin ydinkeskusta oli jotenkin vaan enemmän omaan elämäntilanteeseen sopiva ympäristö, mutta ainakin meidän perheelle tänne muuttaminen oli enemmän kuin hyvä siirto.
Heispi
13.4.2017 at 07:25Asenne se on joka ratkaisee. Samaan aikaan, kun mäkin ehkä juoksisin (maalaistyttönä) sinne metroon, hajoisin ihan totaalisesti siellä Espanjassa siihen bussiodotteluun. Mä en ole leppoisa ”odottelija” tyyppi -vaikka miten haluaisin – mä oon se ”mullon vielä 5 min aikaa ehdin tässä vielä sitä ja tätä” tyyppi. Joten turha odottelu tuntuu musta vaan pahalta ajan tuhlaukselta. Toki, jos osaisi vaan hengitellä ja ihmetellä maailmaa, se olisi kai ihan mukavaa. Lasten kanssa välillä 200m metrin kävely kestää ikuisuuden, mutta sen mä koen jotenkin tosi avartavaksi. Mindfulness:ia parhaimmillaan.
krista
13.4.2017 at 09:19Osittain siihen kyllä myös tottuu! Mutta ei kokonaan :) Kyllä meillä nyppi välillä se bussihomma, jos vaikka piti oikeasti olla vaikka Silvaa hakemassa kerhosta ja vaikka varaisi TUNNIN varoaikaa, niin busseja ei välttämättä vaan tule. Mutta onneksi siellä sit taksit on halpoja ei siinä vaiheessa taksiin vaan :) Mutta sit taas vaikka nyppi, ei silleen…. vihatasolla ärsyttänyt. Vähän silleen ”no just” eikä silleen ”v*u s*tana”. Eli se koko yhteiskunnan leppoisampi rytmi kyllä tarttui. Ei varmaan lomamatkan aikana välttämättä vielä, mutta tuolleen pidempään oleskellessa, kun sinne rakensi arkeaan.
–
Mun täytyy sanoa, että sikäläinen rytmi on mulle varmaan se ”omempi”. Suomessa loksahdan helposti kiireeseen, mutta se tuo mulle samalla ärtymystä. Tuolla taas jotenkin se kuviteltu puristava kehä aivojen ympärillä vähän höltyi. Manjana. Mutta kohta mä taas säntäilen. Joel lähti juosten tuonne räntäsateeseen viemään lapsia tuplavaunuilla hoitoon. Katselin sen menoa ikkunasta, kun se juoksi silleen selkäkyyryasennossa tuolla loskassa ja aattelin, että ”joo täällä ollaan taas” :D
Torey
13.4.2017 at 07:56Koska kiire ahdistaa mua, niin mun pitäisi siis muuttaa esim. Espanjaan. Kreikasta oon haaveillu. Mielelläni pelaisin korttia vanhojen miesten kanssa tai raahaisin oman muovituolini portin pielessä istuvan mummon viereen ja vaan katselisin koko päivän ihmisiä. Ei stressiä!
Ja jos se miten koko suku kerääntyy illalla yhdessä syömään tai iso kaveriporukka iltaansa viettämään IHAN arkenakin! Ihanaa!
krista
13.4.2017 at 09:22Nyt kuule suunnittelemaan teidänkin perheelle tuollaista talvi-irtiottoa vaikka tuonne Fugeen! Tykkäisit! <3
-
Mutta joo mulla sama. Oon kyllä joskus kuvannut olevani "stressinsietokykyinen" ja varmaan (työasioissa ja muutenkin) olenkin, mutta nykyään tuntuu, että en HALUA olla. Ja kun niin konrkreettisesti tuolla eläessä näki, että erilaisellakin rytmillä voi elää, niin kyllä tosiaan tässä jatkuvasti pyörii mielessä, että miksi pitää alistua jatkuvaan kiirehtimiseen ja stressiin. Voishan sitä elää toisinkin!
A
13.4.2017 at 08:36Mä olen niin kotonani Helsingin vilskeessä. Lapsuuden kotikonnuilla pohjoisessa käydessä alkaa ahdistaa se h-i-t-t-a-u-s. Mä olen myös ratikkaan juoksija ja yhden pysäkinvälin kulkija (siihen puolustuksena, että jos pitää valita 1min ratikassa tai 5(->ääretön) minsaa lasta kävelemään tsempaten, niin otan sen ratikan. Nimittäin päiväkotimatkalla on pakollista kävelyä jo reilu kilsa, niin pieni ratikkapysäkille juoksu on oikein hyvä motivaattori skidille (tää siis talvella, nythän en aio pahemmin julkisiin astua ennen ensi joulua, kun pyöräilykausi on alkanut).
—
Toinen juttu on myös, että arjessa on aikaa niin vähän, että julkisissa tai odotellessa käytetyt minuutit haluaa minimoida. Siksi juoksen hurjaa vauhtia tien yli jos näen kauempaa että valo on vihreä. Näin ehdin yli ja ei tartte odottaa viittä minsaa seuraavaa vihreää (ja saan liikuntaa :D). Viisi minsaa kuulostaa tietty vähältä, mutta kun kiky-Suomessa multa on jo leikattu 6 minuuttia päivässä aikaa jonka voisin viettää rakkaideni kanssa, niin joka minuutti lasketaan (arjen naurettavuus on kellokortti ajatustyöläisen töissä, kuten naurettava on ajatus kikystä). Toisaalta jos ei ole arjen työmatkakulkemiset kyseessä (tai jos saan fillaroida), niin en minuutteja laske, lapsen kanssa kulkiessa itse matkakin on yhdessäoloa.
—
Mutta joo, mulle kauppareissu esim. Espanjassa (tai Ranskassa) on kidutusta. En oo ikinä nähnyt hitaampaa ostosten piippaajaa kun Carrefourin kassalla Pariisissa, sit vaihdetaan edellä olevan mummon kanssa kuulumisia iäisyys jne. Verenpaineeni kohosi pilviin, vaikka olin lomalla.
Eli oikeasti luulen että osin tämä on luonnekysymys. En tykkää odottelusta ja hengailusta (siksi meidän lomillakin tehdään asioita, eikä maata jossain vaan). Arjen liikenteessä, liukuportaissa jne ajan ”voittaminen” on myös tietynlainen arjen peli, tyyliin ”jee ehdin bussiin ja voitin itselleni 5 minsaa lisää aikaa”. Tuossa metroesimerkissä muuten olisin varmasti ottanut juoksuaskeleita, jos olisi portaiden alapäässä ollut ja metro olisi ollut laiturilla…ja ei, en olisi vilkaissut aikataulunäyttöä vasta kuin siinä vaiheessa kun olisi myöhästynyt, ja sitten olisin toki ilahtunut että vaan 2 minsaa (ellen sit ois halunnut mennä radan toiseen suuntaan, sit oisin kiroillut mielessäni pitkää odotusta).
krista
13.4.2017 at 09:33Varmasti joo osittain luonnekysymys – ja myös kulttuuriin/yhteiskuntaan liittyvä juttu sekä tottumus. Mä muistan, kun olin ehkä viitisen vuotta asunut Helsingissä ja kävin Kuusamossa Citymarketissa. Ihmiset siellä kulkivat ihan etananvauhtia ja parkkerasivat isot kärrynsä käytävien tukkeeksi, kun jäivät kuulumisia vaihtamaan – ja PUHUIVATKIN hitaasti ja pitkiä taukoja pitäen. Mä olin ihan, että AAAARGH. Mutta jännä, että nykyään (vaikka oon asunut nyt kaupungissa 15 vuotta pidempään) mulle on tullut jotenkin vastareaktio tuolle kiirehtimiselle. Se on tapahtunut tässä lasten myötä – varmasti myös siksi, että ei olet TARVINNUT juosta tuolla työmatkaliikenteessä moneen vuoteen. Nyt on sellainen olo, että ei haluakaan enää tottua siihen kiireeseen. Vaikka on sitä kiirettä nytkin, mutta jotenkin vaan vähän eri tavalla.
Koo
13.4.2017 at 09:59Mä oon ihan yrittämällä yrittäny päästä eroon sellasesta turhasta kiireestä ja metroon juoksusta. Mulla kans kotiin mennään kolmella eri välineellä ja kävelyt välissä mutta jos ei ole mitään lapsen hakua siellä toisessa päässä, niin yritän ottaa rennosti. Sama pyöräillessä – yritän niiiiiin kovasti pyöräillä lepposasti (puolet vuodesta työmatkat taittuu pyöräillen) mutta sit huomaan taas räkä poskella sotkevani jonkun hitaamman ohi ylämäkeen ja sit ei kehtaa enää hidastaa ja pakko painaa ja harmittaa että edes lähdin siihen psykologiseen kilpajuoksuun itseni kanssa. Mihin mulla on kiire?? Ei mihinkään.
Mutta lasten kanssa on ollut pakko toimia toisin. Tytär, nyt jo 10, on saanut mieheni luonteen potenssiin 10 ja sitä ahdistaa kiire ja epävarmuus (ei ole autistisella spektrumilla) ja se saattaa saada ihan hysteerisen reaktion jos sitä hoputtaa, tai jos vaikka ollaan juoksemassa bussiin eikä ehditä. On pitänyt hengittää ja selittää että meneehän se toinen bussi kohta ja kyllä me sillä ehditään. Eli mieluummin ei juosta liikennevälineeseen. Aamutkin meillä on pakko olla kiireettömiä (onneksi on aamuvirkut lapset) eikä kauheasti voi mainostaa että olis vähän kiire… Tehokkuutta lasten toimintaan on saatu kyllä toisillakin keinoilla (kaikista en ole ylpeä :D)
Mutta jotta mun näennäiskiireetön elämä onnistuu, se vaatii sitä, että meillä on täällä pk-seudulla tehokkaat liikennevälineet jotka menee ajallaan. Vaikka odotus olis vähän pitempi, niin ainakin tietää millon se seuraava lähtee. Mitään manjaanaa en kestäis :D Ugh.
Karoliina // Miljonäärimutsi
13.4.2017 at 14:47Pitkästä aikaa sun blogissa ja voi vitsi, miten hienoja muutoksia! Hyvä te ja ihanaa, että Espanja teki tehtävänsä :)
Tuo take away -kahvi on muuten paikkakuntakohtainen juttu. Malagassa ”cafe con leche, para llevar” on ihan arkijuttu, mutta asuessamme pikkukylässä ei kahviloista aina edes pahvimukeja löytynyt. Oli aina ihana pakko pysähtyä kahvihetkeen.
Sanni
13.4.2017 at 17:42:D Voin kuvitella teidän kulttuurishokin! Vaikka mekin asutaan Suomessa ihan maalla, ja Helsingin hulina on meille sellainen juttu, että sinne ei lähdetä, ellei ole joku totaalisen pakottava tarve :)
–
Anyway, meillä on sellainen tavallaan ”kesämökki” siellä Benalmadenan liepeillä olevassa pikkukylässä (tunnistin monet tutut huudit sun Espanja-postauksistasi!), jossa tosin on ehditty viettää ihan liian vähän aikaa miehen töiden takia. Kämppä on isäni ja muksumme kummisedän yhteisomistuksessa, ja saamme aina käyttää paikkaa kuin omaamme. Ja kyllä se espanjalainen mentaliteetti vaan kummasti tarttuu jo noilla lyhyemmilläkin lomavisiiteillä :) Toki se varmaan vaatii justiin sen tietynlaisen luonteenlaadun: jollakin vilkkaampitempoisella menee siellä varmaan ihan huuruun jonotellessa ja ihmetellessä. Toki kun jotain isompia käytännön asioita tarvitsisi saada hoidetuksi, niin on se välillä hitaammallekin hämäläiselle vähän tunteita pintaan nostattavaa.. Esimerkiksi kun piti tuolle kyseiselle kämpälle saada asennettua uusi keittiö, niin asennukselle sovitulla viikolla ei näkynyt ketään. Viikko siitä eteenpäin tuli sisään yksi äijä mittanauhan kanssa ottamaan keittiön mittoja (?!), vaikka ne oli muutamaan kertaan ilmoitettu. Siitä odoteltiin vielä kolmisen viikkoa, ennen kuin ensimmäinenkään kaappi kolahti kiinni köökin seinään :D Ja vastaavia tarinoita riittää.
–
Veljeni on nyt asunut reilut kaksi vuotta Espanjassa, ja juuri jouluna Suomessa käydessään poti kunnon kulttuurishokkia siitä, miten täällä oli joulunakin (?!) muka niin hektinen meno. Että jos ei ole mitään tekemistä, niin pitää ainakin olla tekevinään koko ajan jotain. Ja onhan se, kun näin tarkemmin ajattelee, vähän kummallista.
– Sanni / http://riippumattomammaksi.blogspot.fi/
Anna
14.4.2017 at 12:07Hahhah, miulla on Helsinkiin tullessa aina olo että ”nyt kaikki huomaa, että oon ’turisti’ ja kohta on taskuvarkaat kimpussa” koska näytän olevani ihan eksyksissä. Koitan siis käyttäytyä kuin helsinkiläiset, juurikin olla ripeä ja varman näköinen siitä minne olen menossa. Vaikka haluaisin vain välillä pysähtyä ja katsella ympärille ja hämmästellä kaikkea, mutta silloin tunnen olevani tukkeena kiireisille menijöille. Monesti jään johonkin seinän viereen muka ”lungisti” katsomaan puhelimen kartasta missä jokin kauppa tai paikka on jotta osaan ”hypätä” ihmisvirtaan ja suunnistaa oikeaan suuntaan. Sitä aikaa pelkkään haahuiluun ei ole näköjään edes turistilla tai ainakaan miulla. Se kiire tarttuu heti. Mutta jostain syystä, juuri siksi miulla on Helsingissä vietetyn ajan jälkeen olo että ompa ollut tekemisen täyteiset lomapäivät, kun on ollut niin hektistä. :) Tavallaan tykkään siitä fiiliksestä, mutta kuitenkin taas on kiva palata kotikaupunkiin hiljaiseen menoon.