Synnytys, joka päätyi sektioon

Heh tämähän on kuin joku ysärin tv-sarja: edellisessä jaksossa synnyttäjä jää supistusten kanssa synnytyssairaalaan, ja sen jälkeen pitääkin sitten odottaa kokonainen viikko ennen kuin selviää, mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu.

No, mä spoilaan heti alkuunsa: vauva on syntynyt!

Ehkä sen tiesittekin, jos Puutalobabyn Instaa seuraatte. Jos blogissa tulee joskus toistekin tällainen radiohiljaisuus, siellä kannattaa käydä kurkistamassa kuulumisia!

Eli kuinkas sitten kävikään – no näin!

Viime perjantaina iltapäivällä pomputtelin siis Naistenklinikalla optimistisena jumppapallolla ja odottelin synnytyksen käynnistymistä. Viime kirjoituksen aikaan ensimmäinen cytotec oli saatu ja toiveissa oli, että homma käynnistyisi nopeastikin.

Ensimmäiset supistukset kuitenkin harmi kyllä laantuivat ja jouduimme odottelemaan seuraavan cytotec-annoksen saamista – muistaakseni niitä pystyi saamaan neljän tunnin välein. Joka välissä tietysti arvioitiin tilanne. Parin annoksen jälkeen mietittiin, että pysäytetäänkö yöksi vai jatketaanko läpi yön. Mun toive oli, että jatketaan (jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut levätä), koska optimistina elättelin tuossa vaiheessa koko ajan toiveita, että koko Naistenklinikkakäynti olisi mahdollisimman lyhyt. Hah ajattelin kotiinlähtöä ennen kuin koko synnytys oli alkanut!

Niinpä jatkettiin cytotecien ottamista yön yli. Liikuin, kävelin ja pomputtelin, välillä myös lepäsin ja yritin rentoutua – sekin voi edistää synnytyksen käynnistymistä. Jossain vaiheessa aamuyötä supistukset olivat jo sen verran kovia, että sain kipupiikin. Tosi toimiva siihen kohtaan! En nukkunut mutta sain levättyä ja ajattelin, että tällaisen voisi ottaa toisenkin myöhemmin synnytyksessä. Huoneessa oli myös ilokaasumahdollisuus, jota ilolla (haha) hyödynsin.

Joskus neljännen cytotecin jälkeen, kuuden-seitsemän välillä aamulla tunsin vatsassani hassun paukahduksen. Nyt tapahtuu jotain. Soitin hälytyskelloa ja olin varautunut kertomaan pamauksesta. Mutta sillä sekunnilla, kun hoitaja/kätilö heti seuraavan supistuksen (väli noin 2-3 minuuttia) kohdalla ehti huoneeseen, tapahtuikin taas jotain uutta ja mun lause olikin: ”NYT MENI VEDET!”

Lapsiveden runsauden takia oli sovittu, että tässä kohdassa mennään synnytyssaliin. Hoitaja/kätilö aloitti järjestelyt. Vesienmenon jälkeinen seuraava supistus oli kovanlainen. Ehdin siinä kasuaalinrennosti mainita, että no nyt alkaa sattua jo aika kovasti.

Kaksi minuuttia myöhemmin seuraava supistus: AAAAAAAAAAAAARGH!

Ja sitten tapahtui jytinällä kaikenlaista. Kivut olivat aivan järjettömät, siis ihan totaalisen sekopäiset! Ja mä olen kuitenkin synnyttänyt jo kahdesti – mutta tämä kipu oli jotain ihan toisesta maailmankaikkeudenulottuvuudesta. Huusin kivusta kuin raivopäinen, menetin siinä yhdessä parin minuutin supistusvälissä ihan täydellisesti kontrollin ja muutuin rauhallisesta optimistisesta kolmossynnyttäjästä huutavaksi kontrolloimattomaksi demoniksi.

Ihmiset juoksivat, joku hieroi rauhoittavasti (ahhahaha, en rauhoittunut) selkää, joku yritti puhua minulle. MINÄ HUUSIN. Minua kärrätään hississä paareilla. Kiljun ja huudan. Ilokaasu piti jättää aiempaan huoneeseen ja ottaa pari matkalla ehtivää supistusta vastaan ilman kipulääkettä. Kiljuin, huusin apua, itkin kivusta ja anelin, että tehkää pliis jotain. Ympärillä oli käynnissä vuoronvaihto (siksi ihmisiä oli niin paljon), ihmiset esittäytyivät ja yrittivät kertoa, mitä tapahtuu. MINÄ HUUSIN.

Kohta olin synnytyssalissa, minua nostettiin paareilta toiselle ja anestesialääkäriä hälytettiin paikalle (en ihmettele, vaikka hän olisi tullut juosten). Minulla on hyvin vähän mielikuvia, mitä siinä tapahtui ja – kaikki pyöri siinä kipusumussa. Huusin epiduraalia, mutta minulle laitettiin ensin jokin toinen puudute – no ihan sama mikä, kunhan tämä kipu poistuu. Myöhemmin (heti perään? tunnin päästä? en tiedä) laitettiin vielä ensimmäinen epiduraalikin.

Maailma alkoi vähitellen saada ääriviivansa takaisin. Huh huh mikä kokemus. Totta kai kahdessa aiemmassa synnytyksessä on ollut hullut synnytyskivut myös, mutta tuo oli hitsi vie jotain ihan muuta. Ilmeisesti tuo cytotec toimii eri ihmisillä vähän eri tavoilla ja ei kannata säikähtää mun kokemusta. Mutta mulle tosiaan se aiheutti aivan kuvittelemattomissaolevanjärjettömät raivohuutokivut.

Jaahas, missäs sitten olenkaan…? Epiduraalin jälkeen keräilin itseäni ja tilannetta – synnytyssalissa siis näköjään olen ja totesin, että selvisin. Hengissä edelleen, vaikka luulin, että en olisi. Toivottavasti muistin kiittää kätilöä. Aika näyttävän sisääntulon ainakin tein, haha.

Kello oli nyt seitsemän aamulla ja käynnistimme juhannuspäivän armeliaalla epiduraalin ja ilokaasun yhdistelmällä. Sillä koin selviäväni: epiduraali antoi yleispuutuneen olon, sitä sai lisää kahden tunnin välein. Parin minuutin välein tulevat supistukset otin vastaan ilokaasulla. Jumppapallolle en päässyt pomputtelemaan kuten aiemmissa synnytyksissä, vaan minun piti olla makuulla.

Juhannuspäivä edistyi. Synnytyspaikkojen avautuminen ei.

Tai no edistyi sekin, mutta kipuihin nähden yllättävän hitaasti.

Mutta se, mikä ei edistynyt juuri yhtään, oli vauvan laskeutuminen.

Aamuseitsemältä siis aloitettiin. Jossain kohdassa muistan, että kello oli kaksitoista tai yksi. Siinä vaiheessa aloin jännittää, että (maailman parhaan) kätilön vuoro loppuu, koska en olisi mitenkään halunnut luopua hänestä – mutta hänpä kertoikin tekevänsä tuplavuoron iltaan asti. Jesh, jesh, jesh! En jotenkin meinannut uskoa tuuriamme, että saimme just hänet synnytyssaliin. Synkkasi niii-iiii-iiin hyvin ja siinä oli (olosuhteisiin nähden, haha) hyvä olla.

Jossain vaiheessa vähän huvitti, kun mun jalka oli kätilön rintaa vasten ja hän teki sisätutkimusta sormet jossain uumenissa asti ja Joel katsoi tyynenä vierestä – kätilö siis oli mies – että ihan en olisi uskonut, että tällaisessa tilanteessa vielä joskus ollaan, että mua uusi vieras mies tuolla lailla kaivelee ja oma puoliso siinä vaan katselee. Mutta kaikki oli siis superluontevaa.

Sitten kello oli kolme ja vihdoinkin alettiin puhua siitä, että paikat ovat auki ja valmiit.

Mutta vauva ei ole. Hän ei ole laskeutunut.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin jo akuutisti ryydyttää. Epiduraalia sai lisää parin tunnin välein, mutta näillä main sen teho ei enää riittänytkään koko ajaksi. Ja sain todeta, että ne cytotec-supistukset siellä epiduraarin alla ovat edelleen tosi kovat.

Kello tuli viisi. Koomasin ilokaasuletku kaulalla ja jossain kohdassa aloin tajuta, että pitäisi löytyä vielä voimia ponnistukseenkin. Ai mistä? Olin ihan loppu. (myöhemmin kävi ilmi, että mulle oli noussut korkeahko kuume). Kätilön ja lääkärin puheisiin alkoi ilmaantua sana sektio, ja itsekin aloin miettiä sitä mahdollisesti parhaana vaihtoehtona. Heidän kannaltaan kai kyse oli siitä, että vauva ei vaan laskeudu ja omalta kohdaltani tuon lisäksi se, että en uskonut siinä tilassa enää jaksavani ponnistaa.

Sektio kuitenkin myös jännitti. Mulla on leukaleikkauksen yhteydessä todettu voimakas yliherkkyys useille morfiinipohjaisille (?) vahvoille kipulääkkeille ja jos siinä tokkurassa oikein ymmärsin, sektiossa laitetaan selkäytimeen juuri sellaista. Minulle kuitenkin kerrottiin, että pistettynä aine ei aiheuta useinkaan samanlaisia oireita ja että jos niitä tulisi, siihenkin löytyisi keinot.

Koin, että myös minun näkemystäni kuultiin ja arvostettiin, ja viiden jälkeen iltapäivällä sekä minä että kätilö ja lääkäri olimme samaa mieltä. Sektio, kiireellinen sektio. Päätöksen jälkeen alkoi taas tapahtua nopeasti – olin siitä kiitollinen, koska epiduraalin vaikutus oli taas lopussa ja sanoin, että menetän ihan kohta kykyni kommunikointiin – ja saimme ohjeita ja tietoa tilanteen kulusta. Joel sai valkoiset vaatteet ja lähti vaihtamaan niitä. Minä jouduin luopumaan ilokaasuletkusta juuri siinä vaiheesa, kun epiduraalin vaikutus oli lopussa ja cytotec-hulluussupistukset saivat naisesta taas vallan.

Tein siis jo tämän saman synnytyksen aikana toisen näyttävän (huuto)sisääntulon paareilla juoksukärrättynä seuraavaan huoneeseen eli leikkaussaliin.

Leikkaussalissa laitettu puudute alkoi pian taas viedä raivohuutokivut pois. Toivottavasti muistin taas kiittää ja pyytää anteeksi.

Sen jälkeen olin rauhallinen. Ihmiset hääräsivät ympärillä – heitä oli taas paljon – aikamoisella kiireellä mutta kaikki vaikuttivat niin varmoilta ja asiansa tuntevilta, että koin olevani turvassa ja olo oli… hyvä. Mulla oli varmuus, että sektiopäätös oli oikea. Ja kaikki tuntui sujuvan sieltä leikkausteltan toisella puolella oppikirjamaisen hyvin. Tai no mistä minä tiedän, mitä heidän oppikirjoissaan lukee, haha.

Mutta mulla oli hyvä ja turvallinen olo. Kätilö oli myös paikalla ihan koko ajan: kertoi, että kohta saattaa kuulua vauvan äänet – ja että vauva ojennetaan ensin juuri hänelle. Jos kaikki on hyvin, hän tuo vauvan meille nähtäväksi. Mutta jos on jotain vialla (se ei todennäköisesti ole mitään vakavaa), vauva kiikutetaan nopeasti virvoitushuoneeseen.

Puudutus toimi, jaloista hävisi tunto, kanyylia pistettiin lisää, joku kaiveli selvästi mun mahaa (mutta mitään kipua ei tuntunut).

Ja sitten: vauvan ääniä! Kätilö kertoo, että kaikki on hyvin! Itkemme vähän, kohta näen sivusilmällä kinaisen pienen vauvan, jonka Joel saa pian syliinsä.

Vauva, meillä on vauva!!!

Niin kiitollinen, niin onnellinen, niin täynnä rakkautta!

Selvisi myös todennäköinen syy, miksi kaikki oli mennyt niin kuin oli mennyt. Vauva oli ollut tulossa kasvot edellä, eli virhetarjonnassa edelleen. Vauvaparalla oli otsassaan tästä syystä valtava synnytyspahka sekä kasvoilla aika pahan näköinen, lähes pyöreän muotoinen verestävä vaurio. Se vähän säikäytti – onko hänellä kaikki hyvin? – mutta hyvin pian selvisi, että nämä vauriot todennäköisesti paranevat pian itsestään.

Voi onneksi mentiin sinne sektioon eikä pitkitetty vauvan (ja äidin) kärsimystä enempää.

Joo, joten voi ehkä sanoa, että tämä kolmas synnytys ei nyt kyllä mennyt ihan putkeen. Perheheräämössä kätilö tuli juttelemaan ja kysymään, tarvitsenko debriefingiä (tavallisten synnytyskeskusteluiden lisäksi) ja oli valmis antamaan omat yhteystietonsa, että saan suoraan häneen yhteyden. Mutta mulla ei ollut mitään muuta tunnetta siinä kuin valtava helpotus ja kiitollisuus.

Se, että noin kävi, ei ollut kenenkään syy. Se vain oli niin ja kaikissa tilanteissa toimittiin mun mielestä kaikissa kohdissa ihan täysin oikein. Annoin synnytyskeskustelun lomakkeella synnytykselle kehnon kokonaisarvosanan 30/100, mutta kätilölle ja hoitohenkilökunnan yhteistyölle täyden kympin. Työvuorotkin osuivat vielä maailmankaikkeudessa tosiaan niin hyvin yksiin, että sama kätilö vietti meidän kanssa juhannuspäivänsä aamuseitsemän huutavasta synnytssisääntulosta perheheräämön onnelliseen seesteisyyteen asti – olisikohan iltaseitsemän ollut kellossa, kun siinä kiitettiin ja hyvästeltiin.

Ja noiden arvosanojen takana seison (sektiosta selvinneenä pystyn jo seisomaankin) edelleen ihan täysin. Sama kympin arvosana kuuluu myös joka ikiselle ihmiselle, jonka siinä juhannusaaton ja juhannuspäivän aikana kohtasin. Aivan valtavaa asiantuntemusta, empatiaa ja osaamista.

Olen läpikotaisin kiitollinen, kiitos!

Tämä synnytystarina päättyköön nyt sinne Naistenklinikan perheheräämöön. Vauva oli kapaloissa Joelin sylissä, minulla alkoi tunto palautua jalkoihin. Viimeisenä ihanana kiitoksenaiheena vielä kerrottakoon, miten perheheräämön hoitaja/kätilö kädestä pitäen käsinlypsi rinnoistani (heh annoin luvan, kun en itse ihan heti tekniikkaa sisäistänyt) ensimmäiset rasvaiset maitotilkat ja keräsi ne ruiskuun ja vauvan suuhun.

Meistä huolehdittiin erinomaisen hyvin.

Ja meillä oli nyt uusi vauva ja hän on täydellinen.