Bebe au Lait -blogin ihana Iina kirjoitti pari päivää sitten tosi hyvän tekstin kotiäitinä olemisesta – ja lainaanpa heti alkuun Iinan postauksesta suoraan lauseen, joka osui ja upposi minuun:
”Olen sitä mieltä, että maailmassa, jossa superäiti ja teräsnainen on sellainen, joka menestyy töissä, tekee lapset vähän kuin siinä sivussa ja etenee urallaan raketin lailla, on aivan tolkuttoman rohkeaa olla kotiäiti.”
Jäin todellakin miettimään tätä – ja ihan omalta kohdaltani siis.
Ensinnäkin ajattelin sitä, mitä omassa blogissani olen kirjoittanut.
Ja tajusin: olenko kertaakaan ihan suoraan sanonut, että olen iloinen ja ylpeä siitä, että olen ollut (yhteistyössä puolison kanssa) kotona lasten ensimmäiset vuodet? Sanokaa muuten te, jos muistatte – olenko? Minusta itsestäni tuntuu, että rivien väleissä olen saattanut näin sanoa, ehkä kommenteissakin. Päivähoidostakin ollaan puhuttu. Mutta en välttämättä koskaan ole sanonut tuota suoraan.
Ja miksi? Varmasti vain ja ainoastaan siksi, ettei minun iloani omasta ratkaisustani tulkittaisi niin, että ajattelisin sen olevan ainoa hyvä ratkaisu joka ikiseen perheesen. Tätähän mä kyllä olen väsymykseen jauhanut; että jokainen perhe tekee ne perheen kokonaishyvinvoinnin kannalta parhaat ratkaisut ja niin edelleen.
Mutta olenko uskaltanut olla avoimesti ja suoraan iloinen ja ylpeä omasta/puolison ratkaisusta hoitaa lapset kotona? Musta tuntuu, että en. Vaikka luultavasti te sen olette osanneet sieltä tulkita ja poimia, eli ei se ehkä mikään uutinen ole. Mutta sen ääneen sanominen on vielä jotenkin isompi ja jännittävämpi juttu.
Että ei vaan nyt sitten kukaan pahastuisi. Hassua.
Mutta tässä se tulee: meillä molemmat lapset olivat kotihoidossa 3-vuotiaiksi asti ja olen tosi ylpeä ja iloinen siitä, että pystyimme järjestämään elämämme näin. No niin. Nyt se on sanottu. Huh huh. Heittäkää kivillä. Tai no älkää heittäkö. Koska jatkan nyt sitten tieytysti disclaimerin tapaan: en silti ole sitä mieltä, että eri tavalla asiansa ratkaiseva olisi yhtään huonompi.
Iinan kirjoituksesta minuun kolahti erityisesti sana rohkeus.
Omalta osaltani viideksi vuodeksi (!) kotiin jääminen – toki olen tehnyt friikkutöitä ja blogia samalla – oli nimenomaan rohkeutta. Rohkeutta ottaa se sellainen yllättäen muuttunut minä vastaan ja kuunnella omaa sisäistä ääntään. Muuttaa suuntaa. Uraorientoituneena ihmisenä kuvittelin ensimmäiselle äitiyslomalle jäädessäni olevani poissa maksimissaan vuoden.
Toisin kävi.
Te olette oppineet täällä blogissa tuntemaan minut nimenomaan lasten äitinä. Mutta live-elämän puolella minut pidempään tunteneet tietävät, miten iso se muutos on ollut. Käsi ylös vanhoista tutuista (jos teitä on kuulolla): kuka olisi voinut kuvitella mun jäävän joskus VIIDEKSI VUODEKSI KOTIÄIDIKSI? Tai ylipäänsä edes tekevän lapsia, haha. Mä olin se, jonka ei pitänyt edes tehdä lapsia koskaan.
Mutta mä tein. Mä jäin. Koska halusin ja katsoin sen oikeaksi.
Menneen minän sisäinen ääni olisi huutanut uraitsemurhaa; miksi sä hullu noin tekisit?!?!? Nykyinen minä sanoo, että kuule: juuri tällä tavalla haluan elää. Hyvä minä. Hyvä, kun olit rohkea.
Hyvä, te kaikki kotiäidit ja -isät!
EDIT. ja PS. Huvikseni kaivoin juuri esiin postauksen, jossa kerroin ensimmäistä kertaa jääväni kotiäidiksi, eli hoitovapaalle vuonna 2013. Täällä se postaus on :)
60
Anu
24.3.2017 at 15:48Minusta on jotenkin todella ikävää, että tämä kotiäiti/työssä käyvä äiti -keskustelu on jotenkin niin polarisoitunutta kun kuitenkin jokainen perhe joutuu tai saa tehdä valinnat niistä lähdökohdista, joita ulkopuolella ei voi tietää.
–
Itse en kutsuisi itseäni superäidiksi vaan realistiksi, kun palasin töihin. Minulla pää ei olisi kestänyt kotona olemista, asia jota ei tosiaankaan ensimmäisenä kerro kahvipöytäkeskusteluissa. Ja toisaalta myös se asia, joka tuntuu myös aika usein näissä keskusteluissa unohtuvan on se, että jossain määrin kotiäiti on privilegio. Asia, johon kaikilla ei ole taloudellista mahdollisuutta. Toki vähemmälläkin kun kahdella täydellä palkalla meidän perheessämmekin pärjättäisiin, mutta esim. meillä asiantuntijatyöt eivät mahdollista järkevää osa-aikaisuutta eikä toimimista friikkuna.
–
Itse toivoisin, että yhteiskunta ja työelämä muuttuisi enemmän teidän elämäänne mahdollistavaksi ja siinä mielessä olet aivan oikeassa. Olet rohkea, koska jokainen näin toimiva edesauttaa sitä muutosta, jolla päästään siihen, että ihminen voi olla yhtäaikaa sekä kotona että töissä.
krista
24.3.2017 at 15:59Ihan samaa mieltä tuosta polarisoitumisesta – tavallaan just ehkä se sitten aiheuttaa myös tällaisia tilanteita, että vaikka olisi ylpeä omasta ratkaisustaan (on se sitten kotiin jääminen tai vaikka supernopea töihin paluu), sitä ylpeyttä ei uskalla näyttää, ettei sitä tulkittaisi joksikin ”poliittiseksi” kannanotoksi tai vaikkapa jopa hyökkäykseksi muita kohtaan. Mutta eihän sen noin pitäisi olla; pitäisi pystyä olemaan ylpeä ratkaisuistaan, jos ON niistä oikeastikin ylpeä :)
–
Mäkään en muuten ole superäiti. Läheskään. Hyvin keskinkertainen varmasti. Lasten kanssa kotona oleminen ihan rehellisesti sanottuna koettelee mun hermoja säännöllisesti – ja mä uskon, että mustakaan ei olisi ollut siihen AINOANA vanhempana enkä olisi varmasti halunnutkaan, tarvitsin myös muuta (blogia ja töitä). Mutta just tällaisten ”yksilöllisten ratkaisujen” vannkka puolestapuhuja mä kyllä olen! Nimenomaan: että voisi olla yhtä aikaa sekä kotona että töissä. Tätä liipaten, tässä muuten huippuhyvä HS:n kolumni: http://www.hs.fi/teknologia/art-2000005124908.html?share=2c44c41e471257deaf818b605cf2217e
Martta
26.3.2017 at 10:12Täysin samaa mieltä polarisoitumisesta ja oman pään kannalta tilanne oli sama. Lähdin töihin kummakin lapsen kohdalla lapsen ollessa 6kk, mies hoiti toisen 6kk kotona. Minusta tuntuu ettei tästä kannata kertoa kellekään, saati olla ylpeä. Vaikka onhan se jaettua vanhemmuutta.
krista
26.3.2017 at 10:39Tää on myös sellainen, mistä pitäisi ehdottomasti pystyä sanomaan ihan ääneen, että on ylpeä! <3 Haastan sut jatkossa sanomaan rohkeasti, että oot asiasta ylpeä! Asenteet muuttuvat ehkä vähitellen, mutta mä uskon, että ne muuttuvat. Ja taas täältä omasta kuplasta katseltuna tällaiset ratkaisut taitavat olla jo suht yleisiäkin, omassa ystävä/tuttavapiirissä siis. Ja on hyvä, että ratkaisuistaan ylpeänä kertovat ihmiset toimivat ikään kuin suunnannäyttäjinä!
Amaalia
24.3.2017 at 16:25Olen samaa mieltä. Nykyään taitaa olla rikkaiden etuoikeus hoitaa lapsi kotona ja töihin palaavat nopeasti ne, jotka tarvitsevat kahden palkan. Itse olin täysin kotiäitinä yhteensä 4 vuotta, eli en tehnyt mitään palkkatöitä samalla, vaan hoidin lapset kotona. Myös vanhemman lapsen, joka oli lähes 4 kuopuksen synnyttyä (jäi siis pois päiväkodista). Tein äitiysloman/hoitovapaan aikana vapaaehtoistöitä ja toimin eräässä ”äitijärjestössä”, jotta pysyn järjissäni. Ja nämä ”työt” olivat sellaisia, mihin pystyi lapsen ottamaan aina mukaan. Se olikin ehdoton vaatimus, kun mies teki perheensä elättämiseksi pitkää päivää ja oli usein vasta klo 18-19 kotona…
–
Molemmat lapset ovat olleet noin 2-vuotiaaksi kotihoidossa ja sen jälkeen olemme tehneet molemmat vanhemmat/toinen osittaista työaikaa, jotta lapsen päivähoitoaika on max 6 tuntia päivässä. Tuntuuhan sekin ihan helvetin paskalta, että lapsen joutuu päiväkotiin viemään. Olisin viihtynyt kotona varsin mainiosti pidempään, mutta kyllä se pennin venyttäminen aiheutti sen verran stressiä, et parempi oli palata töihin. Myös omasta asiantuntijatyöstä on vaikea olla pitkään pois, kun järjestelmät ja lainsäädäntö muuttuu kokoajan ja sitten tippuu pian lopullisesti työelämästä, jos ei niitä hallitse.
Jos mies olisi todella hyväpalkkaisessa duunissa tai oltais saatu asunto maksettua pois ennen lapsia, voisin olla kotona vaikka siihen asti että lapset menee yläkouluun :D
krista
24.3.2017 at 17:14Kyllä – vanhempien tahdon lisäksi yhtälössä on myös merkittävä tekijä ”olosuhteet”. Aina ei voi sitä haluamaansa yhtälöä toteuttaa, tai ainakin joutuu tekemään kompromissejä. Ihan mini-ministi olen kuitenkin eri mieltä tuosta rikkaiden etuoikeudesta, terveisin bloggaajan ja opiskelijan perhe :D Mutta se on meillä tietysti hyvä, että on pystytty tekemään sellaisia projektihommia, joista ”pieni puro”-maisesti aina välillä jotain on saatu eli onnekkaita ollaan siinäkin mielessä.
–
Oon kyllä huomannut, että just tuollainen vapaaehtoistyö tai joku muu ns. oma projekti (mulla tää blogi) on kotivanhemmalle usein (ainakin itselleni) tosi tärkeä juttu! Tai siis mä kans olen tarvinnut tosiaan ”jotain muuta” myös lasten kanssa olemisen rinnalle niin, että on jaksanut sitten lasten kanssakin paremmin. Niin kuin olen sanonutkin: jos mulla ei olisi ollut tätä blogia, olisin varmasti palannut töihin jo aikaisemmin. Tää on tuonut tekemistä, jonkinlaista ”teen jotain” -tunnetta ja tietysti vähän taloudellisella puolella tulojakin.
–
Hienoa, että olette pystyneet järjestämään lapsille lyhyet hoitopäivät! Me myös pyritään tähän jatkossa(kin). Meidän tulevista arkisuunnitelmista tosiaan vähän myöhemmin :) Mutta joo mullahan Seelan hoitovapaa loppuu 5.4., jaiks :)
Enni
24.3.2017 at 17:27Haha, mä just kans ajattelen, että köyhien etuoikeus tämä kotivanhempailu on :D kun ei ole ollut varaa ostaa autoa eikä asuntolainaa, ei ne myöskään tuota mitään kuluja. Ei ole varaa ostaa lapselle kalliita rattaita tai muita vermeitä ja vaatteita. Kun on tottunut siihen, että rahaa on aina niukasti, osaa jo elää sen mukaan. :)
krista
24.3.2017 at 17:38Hihi, ihan hyvä pointti! Mutta silleen tosi-tosi varovaisesti sanottuna: joskus saatan hiljaa mielessäni ihmetellä (ei koske tätä keskustelua), jos tosi hyvätuloiset ihmiset ovat sitä mieltä, että kahden ihmisen tulot tarvitaan elämiseen, etenkin Helsingissä. Lentäisivät varmasti peballeen, kun näkisivät meidän tulot :D Ja SILTI me eletään :D Tietysti ei mitenkään kerskakuluttaen, mutta ei myöskään niin pihistellen kuin voisi – tai siis pihistelyn varaakin vielä löytyisi, jos olisi pakko. Mutta on se varmasti osittain kiinni siitä, millainen kuluttamisen tapa on. Ja paljonko ovat menot (meillä on auto ja laina, mutta auto maksettu ennen lapsia ja lainassa aika on pitkä ja maksuerä on pieni). Ja osittain myös siitä, että onko vain sellainen pelko/jännitys, että rahat eivät riittäisi yhden tuloilla – että miten sietää sitä epävarmuutta, ja meidän perheessä sitä siedetään hyvin. Ja sitten tietysti monessa tapauksissa (pienituloisilla) se rahan riittämättömyys on ihan konkreettista, totta kai.
Anu
24.3.2017 at 17:48Taloudelliset tilanteet ovat sellaiset että niistä on vaikea lähteä ulkopuolisesti sanomaan. Meillä esim. on miehen kanssa käytännössä yhtä suuret tulot ja menot mitoitettu niin että pärjäämme vaikka olisimme molemmet työttömiä, mutta silti emme pärjäisi pitkiä aikoja vain toisen vanhemman tuloilla. Tai no kyllä me sinniteltäisiin, mutta olisiko se sinnittely sitten sen arvoista on toinen kysymys.
krista
24.3.2017 at 17:56Anu, joo totta! Voi tosiaan olla vaikka isoja lainanlyhennyksiä (yleisin) tai muita kuluja, joita muut eivät tiedä. Vaikka osin se on varmasti tulot vs. menot -mitoitustakin ja myöskin tosiaan valintakysymys, että minkä verran haluaa/pystyy sinnittelemään ja pihistelemään. Ja kokeeko pihistelyn helpoksi vai tuntuuko se stressaavalta. Me ihmiset ollaan tosiaan niin erilaisia – ja hyvä niin <3
-
Mutta tosiaan just tätä, että jokainen perhe on omanlaisensa, joten erilaiset ratkaisutkin heille niitä parhaita <3
K_
26.3.2017 at 22:55Mä en nyt tiiä onko tää täysin blogietiketin vastaista nostaa tää esille, mutta… Eikös sulla ollut jo aiempi omistusasunto ja olit ehtinyt sitä lainaa lyhentää kivasti samoin kuin päässyt nauttimaan pääkaupunkiseudulla asuntojen arvon noususta? On meilläkin pitkä maksuaika ja maltillinen asunto (kerrostalokolmio lähiöstä), mutta on meidän kuukausittaiset asumiskulut silti varsin paljon. Kas kun me päästiin näihin asuntomarkkinoihin käsiksi vasta reilu vuosi sitten. Toki oltaisiin voitu jatkaa vuokralla, mutta melkein yhtä paljon siihenkin menisi rahaa vapailla markkinoilla.
Me toki tehtiin se valinta, että hankittiin lapset aikaisin viiteryhmäämme nähden (korkeasti koulutetut nuoret pääkaupunkiseudulla). Ei mitenkään älyttömän aikasin, mutta vähän keskiarvoa ennen kuitenkin. Mikä totta kai vaikuttaa meidän taloudelliseen tilanteeseemme myös. Me ollaan silti onnistuttu tekemään sellaiset valinnat, jotka tuntuu hyvältä, eli en valita.
krista
26.3.2017 at 23:09Kyllä, tästä oon jo maininnutkin – vaikka periaatteessa yksityisiä asioita, ei kai mitenkään salailtavia :) Eli otin asuntolainani tosiaan jo aiempaan kaksiooni Punavuoressa, sain sen minimarginaalilla ja silloin myönnettiin jopa 60 vuoden lainoja. Ei se nyt sentään ihan niin pitkä silti ole :) Mutta maksettavaa toki vielä valtavan paljon. Punavuoren-kaksioni arvo nousi hienosti sen kuuden vuoden aikana, jonka siinä asuin (putkiremontti plus arvonnousu muutenkin alueella) eli kävi mahtava mäihä. Mähän oon sen jälkeen ollut ihan ”kannattaa ostaa eikä vuokrata, jos vaan mitenkään lainaa saa” -koulukunnan puolestapuhuja :) Mun laina (silloin yksin otettu) oli myös poskettoman kokoinen silloin – oon ehkä tällainen riskinottaja :D Verotoimistostakin sanottiin ”herranjestas”, kun sinne ilmoitin, että minkä kokoinen laina ja vaan yksi maksaja :D Mutta kyllä: vuokraamalla meidän talon tyyppistä puutaloa esimerkiksi vuokra olisi kovempi kuin mitä me maksetaan siitä lainaa omasta. Ihan hullua. Kertoo myös oudoista vuokramarkkinoista, etenkin pääkaupunkiseudulla mutta varmaan muuallakin. Tuolla alhaalla ehdin jo mainitakin, että tosiaan vähän reilu tonni on meidän asumiskulut ja laina otettu silloin aikoinaan.
Tuisku
24.3.2017 at 17:35Ei vitsi. Oli vaan pakko tulla sanomaan, että onpa viisi vuotta mennyt nopeasti! Myös mulle on sinä aikana syntynyt kaksi lasta. Olen ollut kotiäiti, työssä käyvä äiti ja jotain siltä väliltä. Ja molemmat lapset kotona edelleen, 5v ja 1,5v.
Syksyllä meillä vielä osat vaihtuu ja mies ottaa vetovastuun koti arjesta ja mä elätyksestä. Meillä tämä valinta olla kotona on tehty siksi, että on saatu viettää paljon rauhallista aikaa perheenä. Toisaalta osin myös siksi että sekä minä, että mies ollaan mietitty mitä halutaan isona tehdä. Ollaan molemmat nautittu ihan älyttömästi näistä vuosista kotona ja mä olen ylpeä, kun ajattelen näitä vuosia.
Mun mielestä jokainen, joka kuuntelee omaa sydäntään on superäiti (ja isä). Etukäteen jo onnea teidän tytöille syntymäpäivän johdosta 💟
krista
24.3.2017 at 17:45Oi, miten hyvä superäidin ja -isän määritelmä! Paras ja osuvin, mitä oon tähän asti kuullut!
–
Viisi vuotta on kyllä tosiaan mennyt huippunopeasti. Ja meillä kans nämä vuodet ovat olleet IHANAA aikaa, loppuhuipennuksena tietysti vielä tämä Espanjan-talvi. Meillä on kans arkivastuuta jaettu äidin ja isin kesken, ja juurikin miettien tätä ”mitä isona haluan tehdä” -aihetta, paljon <3 Itselleni sattui niin hyvin, että tämä lapsiperheellistyminen käynnisti tän uudenlaisen itsensäetsimis(ja löytämis!)prosessin, muuten olisin vaan paahtanut eteenpäin siinä putkessa. On monta syytä olla onnellinen <3
Torey
24.3.2017 at 17:39Itse haluaisin tehdä lyhennettyä työaikaa, mutta vaikka siihen on oikeus niin pomot palkkaa sitten mielummin lapsettoman työntekijän. Yhdessä haastattelussa sainkin kuulla miten ”täytyy sitä miettiä kun sulla on niitä lapsia, vaikkei se saisi vaikuttaa”. NIIN ei saisi mutta ne silti valitsee mielummin lapsettoman. Surullista.
krista
24.3.2017 at 17:40Grr! Nää on niii-iiiin ärsyttäviä, noin ei SAISI olla. Mutta silti on. Perhana!!!!
Miia
24.3.2017 at 17:42Hieno kirjoitus! Aina kun asiaata edes mainitsee saa vastaansa hyökkäyksen, jossa jaetaan linkkejä tutkimuksiin jne päiväkodin hyödyistä. :D kummallista tämä vastakkainasettelu. Meille kotihoito oli hyvä. Ja ei olla rikkaita,keskituloisia vain ja säästämällä sekä miettimisellä pärjää hyvin. Ostettiin myös omakotitalo ja auto mun kotivuosina.
krista
24.3.2017 at 17:52Joo ja sekä some että perinteinen media vielä oikein lietsovat tätä vastakkainasettelua niillä kaikilla ”nyt tämä on tutkittu” -jutuilla. Tämä on myös ehkä sellainen aihe, että meillä vanhemmilla on tarve kuulla vahvistusta sille, että ”joo me tehtiin oikein”. Ja se on tietty ihan luonnollista. Hah tuli mieleen jostain ikivanhalta markkinoinnin luennolta sellainen tutkimus, että ihmiset katsovat eniten automainoksia autonoston JÄLKEEN. Eli kaivataan vahvistusta sille jo-tehdylle päätökselle. Hih, vähän nyt eksyin aiheesta. Mutta jotenkin tää nyt liittyi ehkä johonkn :D
ElinaBeE
24.3.2017 at 18:15No on kyllä syytäkin olla ylpeä! Oot tehny niiku oot hyväksi kokenut ja kaikki on edelleen hengissä ja iloisia – great success!
–
Meidän pikkainen menee nyt kesän jälkeen isoveljen kanssa yhdessä osa-aikaisesti päiväkotiin, jotta mä pystyn paremmin keskittymään opintoihin ja mieskin suunnittelee paluuta koulun penkille. Yli 2-vuotias kun ei kulje luennoilla enää kovin kätevästi mukana :D
–
No, toivoisin ensi vuodesta vähän helpompaa kuin tästä kuluvasta. Nyt saadaan aika monta kertaa viikossa vaihtaa lapset ratikkapysäkillä kun säntään kouluun, töihin tai tapaamiseen. Nuorimmaista saatan aamulla hoitaa minä, päivällä mies, sitten tulee palkattu lastenhoitaja ja illalla vielä mun sisko, jos mies on esikoisen kanssa harrastuksessa ja mulla on myöhäinen palaveri, eli on tää välillä vähän hurjaa :D
–
Mutta mäkin olen kyllä ihan ylpeä siitä, että vaikken olekaan lasten kanssa 24/7, niin saan poissaolot yleensä järjestettyä päiväuniaikoihin ja meillä on iso osa päivästä yhteistä aikaa.
krista
24.3.2017 at 18:44Kiitos, great success tosiaan! :)
–
Joo sumplimiset ei välttämättä ole aina ihan yksinkertaisia, hih tulee näitä ratikkapysäkkivaihtoja, niitä on harrastettu joskus meilläkin :) Sä voit olla myös huippuylpeä siitä, että oot onnistunut opiskelemaan, vaikka on kaksi pientä, joista toinen on ollut kotona! Että todellakin hyvä sä!!!
Liisa
24.3.2017 at 18:21Luulen, että se kotiäiti-uraäiti -vastakkainasettelu juontaa juurensa vanhasta kunnon syyllistymisestä. Juttelin asiasta syksyllä työkaverin kanssa, joka sai vauvan samoihin aikoihin kanssani. Vauvat olivat juuri täyttäneet vuoden ja hän oli palannut töihin. Itse taas nyyhkin jo valmiiksi, että jäljellä oli enää vuosi kotona… Kävi ilmi, että häntä nolotti se, että ei jaksanut olla kotona pitempään vaan kaipasi töihin. Minua taas hävetti se, että en ole ollenkaan uraorientoitunut vaan voisin hyvin olla kotiäitinä ja -rouvana loppuelämäni jos se olisi taloudellisesti turvattua. Molemmat paljastivat hiukan kadehtivansa toista, ja ehkä se kanavoituu nettikeskustelussa nokkimiseksi. Toki lisänä on vielä tuo aiemmin tässäkin mainittu talouspuoli – kaikille perheille pitkä hoitovapaa ei ole mahdollinen vaikka halua olisi, mikä saattaa kaihertaa.
Mutta itsekin olen pohtinut joskus sitä, etten oikein kehtaa kertoa olevani ylpeä kotiäiti. Vielä salaisempaa on, että olen ylpeä pitkistä helposta imetyksistäni. En pidä itsestäänselvyyksistä jauhamisesta, mutta näistä puhuessa on vaan pakko aina mainita, ettei ajattele pahaa (tai ylipäätään juuri mitään) toisten tavasta hoitaa nämä asiat.
Liisa
24.3.2017 at 18:26Oho, olisi pitänyt oikolukea. Kohta ”Molemmat paljastivat hiukan kadehtivansa toista, ja ehkä se kanavoituu nettikeskustelussa nokkimiseksi.” piti olla: Molemmat paljastivat hiukan kadehtivansa toista. Ehkä tunne on siis yleisempikin, ja ehkä se kanavoituu nettikeskustelussa nokkimiseksi.
krista
24.3.2017 at 18:47Sä oot varmasti oikeassa! Ja tosiaan vaikka toinen osapuoli ei syyllistÄisi, niin silti syyllistYmistä voi helposti syntyä. Oli se sitten hoitojärjestelyitä tai vaikka imettämistä! Välttämättä se ei ole edes mitään ”äiti on äidille susi” -meininkiä, vaan yksinkertaisesti asiat ovat niin herkkiä, että helposti saattaa saada pahaa mieltä sellaisestakin, missä ei olisi syytä siihen. Inhimillisyys <3
Tilia
24.3.2017 at 19:09Itse olisin ollut kotona pitempään, jos olisi ollut vakityö, josta olla hoitovapaalla. Uskon, että se tunne elää pihistellen lasten kanssa kotona on eri, jos tietää, että muutaman vuoden päästä voi varmasti palata normaalipalkkaisiin töihinsä verrattuna siihen tunteeseen, että parin vuoden päästä tipun peruspäivärahalle, jos töitä ei löydy… Helsinki-lisiäkään ei kaikkialla makseta. Ainakin tässä kaupungissa ja tällä alalla ei voi jättää yhtään pätkää ottamatta, jos haluaa että niitä jatkossakin saa. Tilalletulijoita – ja lapsettomia sellaisia- kyllä löytyy! Olihan se elämän raskaimpia ratkaisuja laittaa kuopus alle vuoden vanhana hoitoon. Onneksi anoppi lohdutti, että oli joutunut itse samaan tilanteeseen jo puolivuotiaan vauvan kanssa. Silloin se oli irtisanoutumisen paikka, jos halusi olla pitempään kotona! Tuosta alle vuotiaana hoitoon joutumisesta poiki kuitenkin minulle sitten lopulta useamman vuoden työt eli myös juustoa ja makkaraa lapsille leivän lisäksi, maksullisia harrastuksia, uutena ostettuja vedenpitäviä haalareita jne. Asioilla on monta puolta.
krista
24.3.2017 at 20:50Kyllä, nimenomaan – asioilla on monta puolta! Ja vallitsevissa olosuhteissa mahdollisimman hyvään ratkaisuun pyrkiminen, sitähän se elämä on <3 Siksi mä en just uskokaan, että mikään tutkimus voisi tuottaa yhtä ainoaa "tää on hyvä" -ratkaisua. Koska kukaan ei elä sellaisessa tyhjiössä, että mikään ympäröivä asia ei vaikuttaisi.
Kahvittelija
24.3.2017 at 19:48Mä olen ylpeä siitä, että meillä herkkä esikoinen on saanut kypsyä ihan omaan tahtiinsa sosiaalisesti ja nyt kun 5 vuoden ikä lähestyy niin tilanne alkaa kääntyä siihen, että S janoaisi jo enemmän kodin ulkopuolista toimintaa kuin mitä nyt on (nyt on 3 kerhopäivää ja 1 tanssitunti viikossa). Ja ollaan tähän kaverijanoon nyt tarttumassakin. On aivan mahtavaa, että tilanne on nyt tämä, puolessa vuodessa tapahtunut todella iso muutos! Ja kuopus saa myös olla kotona 3-vuotiaaksi, tosin soisin hänellekin omantahtisen kypsymisen näissä asioissa. Oon ylpeä siitä, että uskalsin mennä töihin kuopuksen ollessa 9 kk, vaikka se iso mullistus olikin ja oon superylpeä mun miehestä, joka jaksaa pyörittää koti-isänä tätä arkea, jota mun pää ei olisi enää 3 vuoden jälkeen kestänyt. Meidän lapset on tosi onnellisia lapsia ja siitä olen kyllä niin iloinen. :) hyvä me kaikki!
krista
24.3.2017 at 20:57Hyvä sinä ja teidän perhe <3 Just ihania olette, miten olette kuunnelleet lapsianne ja koko perheen tarpeita ratkaisuissanne! :) Meillä kans Silva sai itse kypsyä siihen asti (3,5-vuotiaaksi), että alkoi sosiaalisesti osoittaa halua kodin ulkopuoliseen oloon enemmän - ja siitäkin oon tyytyväinen! <3
A
24.3.2017 at 20:39Mielenkiintoisia kommentteja :D (en tosin tiedä voiko sut tai Moumou/Bebeaulait-blogin Iinan luokitella puhdasverikseksi kotiäidiksikään, teillähän on oma (osa-aikainen) duuninne jonka rinnalla/ohessa hoidatte sitten vielä lapset).
—
Musta mielenkiintoisin aspekti kommenteissa oli, että onko kotiäitiys rikkaiden etuoikeus vai köyhien valinta (ja en siis tiedä, ehkä kumpaakin löytyy). Itse olen mennyt töihin lapsen ollessa 9kk (mies jäi kotiin) ja lapsi meni päiväkotiin ollessaan 1v5kk, eli kun lapsi täyttää ihan just viisi, niin oon ollut viimeiset 4v. ja risat työelämässä (ekan pk-vuoden olin osittaisella hoitovapaalla ja tein 60% tai myöhemmin 80% työaikaa). Meillä, kahden koulutetun tutkijan perheessä, töihinpaluu ei ollut mikään pakko rahallisessa mielessä (pärjäsimme asuntolainan ja menojen puolesta ihan hyvin yhden aikuisen palkallakin, ihan Helsingissä). Ja jopa vaikka olimme/olemme pätkätöissä, oli meillä kummallakin sellainen diili, että vanhempainvapaat ja hoitovapaa (max 1v. hoitovapaata) pidentää työsopparin kestoa vastaavasti (kiitokset vaan Suomen Akatemialle tästä), eli edes pätkätyö ei pakottanut nopeaan töihin paluuseen. Mutta minkäs tekee, kun sitä työtä johon on aika pitkä koulutus, haluaa tehdä ja tekee sitä mieluummin kun on oman lapsen kanssa kotona (miksihän muuten mies saa tällaista sanoa, mutta mun äitinä kannattaa harkita, että missä seurassa sanon mieluummin viettäväni päivät töissä kun leikkimässä barbeilla rakkaimman kanssa).
krista
24.3.2017 at 21:14Totta! Me ollaan tällaisia bloggaja-kotiäitejä :D Mun kotiäitiyttä ”vesittää” tietysti myös se, että en ole ainoa vanhempi kotona. Oon sit ehkä ”osa-aikakotiäiti” :D Mutta pienempi lapsi kotona eikä hoidossa kodin ulkopuolella, sitä kai lähinnä hain :)
–
Mun sosiaalisesta kuplasta katsottuna mäkään en nimeäisi lapsen hoitamista kotona sen enempää rikkaiden kuin köyhienkään jutuksi. Useinhan lehtijutuissa nimenomaan sanotaan, että hoitovapaalla ovat ne, joilla ei ole työpaikkaa tai koulutusta – ja että ”uraihmisillä” olisi kiire sinne uralle ja lapset menevät hoitoon aiemmin. Oma kokemus (tästä omasta kuplasta) ei tue sitäkään yksiselitteisesti, eli että tällaisilla (kröhöm) iältään kypsemmillä äideillä voi hyvinkin olla tarve tarkastella arvojaan uusiksi ja ehkäpä miettiä kokonaan uutta suuntaa työelämässä.
–
Mun mielestä tuokin on hyvä asia sanoa ääneen: jos haluaa olla mieluummin töissä kuin konttaamassa lattioilla leikeissä. Siinä ei pitäisi olla mitään paheksuttavaa tai edes arkaa! Mutta nää on näitä. Samaan aihepiiriin menee se, että toisaalta sanotaan, että ”äidit vaan loikoilevat kotona” – ja sit kotona olija yrittää vääntää rautalangasta, että itse asiassa se on aikamoista hommaa se lasten hoito ja kasvatuskin. Jos ja kun haluaa tarjota kotona olevalle lapselle virikkeitä ja seuraa ja tekemistä ja askarteluja ja kaikenlaista opetteluja ja ja ja. Tai siis että on ihan ok sanoa, jos se ei nappaa. Ja on ihan ok sanoa, että se menee oikeasti työstä eikä ole mikään helppo nakki.
Lilah
25.3.2017 at 00:31Mun yliopistokuplassa näyttää siltä, että kukaan korkeakoulutettu meillä ei ole ollut hoitovapaalla vuotta pidempään. Hoitoon menoa alle 2-vuotiaana tämä ei tokikaan välttämättä tarkoita, puoliso on sitten voinut jäädä kotiin tai lapsi olla hoidossa vaikka isovanhemmilla tai vanhemmat kotona vuorotellen, jos työajat tämän mahdollistavat. Mutta mun vinkkelistä näyttää siltä, että vanhemmilla on ollut palo takaisin töihin joko tutkimuksen pariin tai toisaalta asiantuntiatehtäviin, joista on aika pihalla jos viettää vuosia hiekkalaatikon reunalla. Friikkutöitä näissä ei niin tunneta.
_
Omat lapset ovat joutuneet/päässeet kodin ulkopuolelle hoitoon 11kk-1,5v ikäisinä. Hoitovapaalla olisi voitu varmaan sinnitellä pidempäänkin, mutta se olisi vaatinut luopumista joistain niistä jutuista, joista nautimme ja joihin haluamme rahaa riittävän: oman kodin lainanlyhennykset, matkustelu pari kertaa vuodessa, harrastukset, kaksi autoa (maalla välttämättömyys kun toinen on yhdellä autolla reissuhommissa). Tokikin meillä ruokittavia suitakin on kuusi ja koululaisilla on jo omanlaisiansa menoja.
_
Jossain määrin varmaan pitää paikkansa, että kotiäitiys/-isyys on varakkaimpien ja pienituloisimpien etuoikeus, keskituloista rokotetaan monessa asiassa pahiten. Siinä ehkä tulotaso voi myös kotiin jäännin myötä muuttua radikaaleimmin: köyhä on jo köyhyyteensä tottunut ja varakkaimmilla yhdenkin tulot kattavat kulut moninkertaisesti tai säästössä on runsaasti puskuria kotona olon varalle eikä laskeneet tulot tunnu arjessa. Aiemmin kun näistä kuukausimenoista oli keskustelua ja samoin on ollut osasista erikseen (jääkaapin sisältö, ruokalasku, vakuutukset, lastenvaatehankinnat, siivooja, elintarvikkeiden kotiinkuljetus…) olisi tältä pohjalta todella kiinnostavaa nähdä, mikä teidän elämisen kuukausibudjetti oikeasti on, kun olet maininnut että jotain jäisi vielä säästöönkin!
krista
25.3.2017 at 18:15Joo hei mulla on ollut useammankin mielessä (myös omaksi kiinnostukseksi!) tehdä jonkinlaista budjettipostausta – itsellenikin kun on vähän epäselvää, että mihin menee rahaa ja minkä verran :) Se tuli ilmi siitä kauppalaskupostauksestakin, kun yllätyin, miten paljon ruokaan menee. Vajaan parin kuukauden verran exceliä joskus (ööö, kaksi vuotta sitten?) pidettiinkin, mutta se sitten vaan jäi. Ehkäpä voitais yrittää uudestaan nyt Suomeen palatessa! Sen verran oon tietävinäni (luulen?), että viime kesänä/syksyllä kuukausittain tuli vähän miinusta eli se ”puskurivara” väheni, mutta nyt talven aikana puolestaan on mennyt vähemmän, kun eläminen täällä on sen verran halvempaa. Tultiin Espanjaan säästämään :)
–
Mutta joo tuo kiinnostaisi muakin ja hyvinkin voisin esim. huhti-toukokuun pitää kirjaa!
Heispi
25.3.2017 at 12:02<3
Kotiäiti reilu 4 vuotta takana, kolmonen syntyy heinäkuun lopulla ja toiveena olla vielä 3 vuotta lisää. Mä oon nauranut läheisille, ettei me nyt niitä lapsia sen takia haluta, ettei mun tarvis mennä takas töihin 😂
Oon ollut tässä välillä töissä ensin 5kk ja sitten 2kk isä hoitanut naperoita sen aikaa. Mä pidän valtavasti mun työstäni ja olen tosi hyvä siinä (jos näin saa suomalainen sanoa). Mä kuitenkin nautin valtavasti näistä mun naperoista ja jotenkin oon pitänyt itsestäänselvänä, että oon kotona pitkään. Nyt varsinkin, kun nää on 4&2 niiden kanssa on niin helppo mennä ja kokea maailmaa yhdessä.
Me ollaan otettu asuntolaina niin, että toinen on ollu kht:lla eli koko laina-aikana taloon ei ole tullut kahta työssäkäyvän palkkaa, joten on opittu pärjäämään sillä mitä tulee. Toki laina (ja asunto) on pieni, mutta se on just se arvokysymys.
krista
25.3.2017 at 18:24Hihi, sehän se on se sellainen perus-kotiäitisyytös, että ”ai lisää lapsia, ettei tarvitse mennä töihin” :D Aika harva varmasti oikeasti niin tekee :) Hei oonkohan mä tiennyt, että teille on tulossa kolmas…? ONNEA! <3 Vau, teille tulee siis kolme noilla kahden vuoden ikäeroilla! Meillä loppui rahkeet kahden kohdalla :D Usein kuitenkin katselen niitä, jotka ovat tehneet sitten vielä kolmannenkin ja ajattelen, että vau. Nyt tosiaan lasten ollessa kohta 3 ja kohta 5 konkreettisesti näkee tän pienen ikäeron hyvät puolet! Niin kuin... Lilah, olitko se sinä? sanoi joskus, jos tekee kaksi pienellä ikäerolla ja kolmannen sit pidemmällä ikäerolla, voi tulla mieleen tehdä sille kolmannellekin sitten "omanikäisempi" leikkikaveri :) Että jos tässä joskus-joskus vielä kolmatta ajattelisi (tuskin ei), saattais itsellä loppua vuodet sen neljännen kohdalla :D
-
Haha, tulipa sekava selostus. Kuitenkin tätä tällaista, kun ajattelee, että kaksi on hyvä, mutta silti herättää kaikenlaisia (ihailevia) ajatuksia, kun kuulee ihmisten kolmansista :) Mutta siis: onnea! <3
Heispi
26.3.2017 at 12:34Kiitos <3 Ei oo varmaan ollut puhetta kolmannesta. Pojilla on ikäeroa 1v8kk ja nyt tulee 2v8kk kakkosen ja kolmosen välille, eli vuosi enemmän. Aika oleellinen vuosi 😁 Ei silti tiedä, millainen super-vaativa-suuritarpeinen-vähäuninen tästä kolmosesta tulee 😂 Nää kaks ekaa on aika helppoja tyyppejä.
Meille oli ihan itsestään selvää jo toisen vauva-aikana, että halutaan kolmaskin vielä. Nyt ajatellaan, että nautitaan kaikista hetkistä kuin ne olisivat viimeisiä, eli ajatusta neljännestä ei ainakaan vielä ole 😂
krista
26.3.2017 at 22:03Kuulostaa ihanalta <3
Veema
25.3.2017 at 14:59Yksi uusi näkökulma: aina aikainen töihinpaluu ei ole mikään ”uraorientoituneen” valinta. Meille on kesällä syntymässä toinen lapsi. Ja mä olen jo sopinut töissä suomalaisittain aikaisen töihin paluun – ihan vaan siksi, että meillä mieskin haluaa olla kotona kunnon pätkän. Ja kun on aina kannattanut tasa-arvoista vanhemmuutta, ei oikein voi sanoa, että mutkun mä haluun olla kotona. Sitten sen päätteeksi, kun molemmat on saanut olla täyspäiväisesti kotona vauvelin ja ekaluokalle menevän lapsukaisen kanssa, yritetään varmaan erilaisin ratkaisun mahdollistaa mahdollisimman lyhyet tarhapäivät. Tai jopa osa-aikaiset kotonaolopäivät. Aika näyttää.
Mutta uranrakentamisella asialla ei sinänsä ole mitään tekemistä. Työ on kivaa, mutta kyllä mä varmasti kotonakin viihtyisin. Iso asuntolaina (ja sikäli isotkot kuukausierät) toki vaikuttaa laskelmiin ja siihen, koska lapsi on pakko laittaa hoitoon…
krista
25.3.2017 at 18:30No hei tuohan on tosi hienoa! Otsikossa on ihan tarkoituksella myös koti-isät :) Mun maailmassa just tuollaiset on ihan niitä optimiratkaisuja, molemmat pääsevät arkivastuuseen – uskon, että se tuo myös ”tiimifiilistä”, kun molemmat pääsevät molempiin osiin, olemaan töissä ja olemaan kotona. Jos se vaan on mahdollista ja molemmat haluavat. Meillä oli alkuperäinen ajatus tuon tyyppinen, mutta lopulta käytännöt menivät näin, että sitä ei ole tehty vuorotellen vaan lomittain, koska Joelilla oli paine valmistua (opiskeluaika tuli täyteen). Mutta sumplimalla meille onnistui tällainen ratkaisu, mikä sopi meille muutenkin just täydellisesti :)
–
Mutta siis ihanan perhelähtöiseltä ja hyvin ajatellulta kuulostaa teidänkin ratkaisu <3
Kim
25.3.2017 at 16:52Krista, miksi muuten esikoinen meni hoitoon eikä esim. kerhoon? Siis jos kuitenkin teillä mahdollisuus kotihoitoon?
krista
25.3.2017 at 18:39Kerhollahan me aloitettiinkin :) Ja myös täällä Espanjassa esikoinen on ollut kerhossa n. kolmena päivänä viikossa a 5 tuntia ja se on ollut ihan täydellistä! Suomessa (Helsingissä) harmi kyllä tällaisia kerhoja ei kuitenkaan ole tarjolla :( Saa TODELLAKIN vinkata, jos joku tietää, että ois!
–
Eli siis Silvahan aloitti metsäkerhossa 3,5-vuotiaana, mutta se oli vain kahtena päivänä viikossa a 2,5 h. Saman pituisia ovat leikkitoiminnnan ja seurakunnan kerhot n. 10 km säteellä meidän kodista, näitä olen etsiskellyt. Hyvin nopeasti metsäkerhon aloittamisen jälkeen meillä kävi selväksi, että 2,5 tuntia ei riittänyt Silvan senhetkiseen kaveritarpeeseen, ja sitten me bongattiin vapaa osa-aikainen hoitopaikka vähän kauempana meidän kotoa ja haettiin sitä. Noin puolta vuotta myöhemmin meidän arkikuviot myös muokkautuivat uusiksi ja niidenkin takia tuollainen n. 20 tunnin hoitoviikko oli sopiva, jotta meillä aikuiset saivat vähän töitäkin tehtyä :) Nyt Espanjassa kerhotunteja on ollut 15 per viikko ja silläkin ollaan hyvin menty!
–
Että jos vaan tuollaisesta n. 15-20 tunnin kerhosta on jollain antaa vinkkiä Helsingin seudulta, niin vinkit erittäin tervetulleita! Suomessa harmi kyllä täntyyppistä kerhotoimintaa ei tunnu olevan tarjolla vaan kaupunki tarjoaa ratkaisuksi osa-aikaista hoitoa. Täällä Espanjassa on ollut tosiaan seurakunnan pitämä montessorikerho, ja se on vaan niin <3 <3 <3 <3 Hurja ikävä tulee sitä!
Fakta
26.3.2017 at 09:34Kotiäidit kokee, että heitä arvostellaan ja töissäkäyvät äidit, että heitä arvostellaan. Heh :)
Mutta mutta, kyllä mä väitän, että etenkin viime aikojen uutisoinnin perusteella, nimenomaan äidin aikainen töihinmeno on tuomittavaa (siis jos menee kun lapsi on alle vuoden). Itsekin joudun selittelemään sitä, että menen töihin vauvan ollessa 7kk vaikka isä jää kotiin ja vauva on kotihoidossa 1,5v. Ja siis nimenomaan töihinmeno nähdään sellaisena, että olen itsekäs (äiti haluaa mennä töihin, vaikka äidin syli on paras) eikä sinä, mitä Veemakin sanoi: haluna jakaa vanhempainvapaa isän kanssa puoliksi (isä siis haluaa jäädä kotiin). Eli kyllä mä väitän, että kotiäidin on helpompaa perustella valintaa (”lapsen parhaaksi”) kuin työssäkäyvän äidin, vaikka ainakin omassa lähipiirissä kotiin jäävät ovat niitä, jotka eivät ehkä ole niin löytäneet sitä omaa kiinnostavaa juttua työelämässä ja kotiin jäädään myös (ei pelkästään) ihan itsensäkin takia.
Mutta joo, kotiinjääminen on tosiaan mahdollista niille perheille, jossa talous on turvattu. Muistelen, että kerroit joskus, että teillä asumiskulut (laina?) on 700€ koko perheeltä (vai per aikuinen?). Suurimmalla osalla se taitaa olla lähes 1000€ per aikuinen, joten on tosi harvalle pitkä kotona olo on mahdollista, vaikka kuinka nipistäisi.
krista
26.3.2017 at 22:11Tää on varmaan just se, että mikä omaan silmään osuu :) Mun silmään osuu taas enemmän niitä ”lapsen vieminen aikaisin hoitoon on näin-ja-näin-hyväksi” -linkkejä – mutta tää on just tää älähtävät koirat ja kalahtavat kalikat ja miten se nyt menikään :)
–
Mutta kaikista arvosteluista kaikkein älyttömintä on kyllä se, että äidin töihinmenoa ihmetellään, jos LAPSEN OMA ISÄ hoitaa sitä lasta kotona. Mutta joo oisko tuo sellaista ”vanhan maailman jäännettä” kuitenkin, mikä olisi ehkä vähitellen ihmisten asenteista häviämässä, kun jaettu vanhemmuus yleistyy. Toivottavasti näin!!!
–
Joo meillä on lainan lyhennys ihanan pieni – kiitos kymmenen vuotta sitten otetun piiiiitkän lainan. Asumiskulut vähän päälle tonnin kuukaudessa.
Meijuq
26.3.2017 at 21:42Meillä on kai melko samanlainen tilanne kuin teillä ja ehkä juuri siksi blogisi kiehtoo. Eli meillä molemmat vanhemmat ovat sekä kotivanhempia että omissa hommissaan. Mies yrittäjänä ja minä opiskelijana. Tämä on ollut meidän perheelle aivan mahtava järjestely, molemmat aikuiset ovat saaneet rusinat kaikista pullista ja lapsikin näyttää nauttivan olostaan.
Taloudellisestihan tämä on suht tiukkaa vaan ei ollenkaan mahdotonta. Ihan mukavaksi koetaan elintasomme, vaikka vähän joudumme pihistelemään. (Tulot 850e/kk/aikuinen, vuokra 800e/kk) Ehkä ratkaisevinta tässä on se, että tiedämme tulotasomme vielä joskus nousevan. Nyt vain nautimme näistä ainutlaatuisista vuosista lapsen kanssa kotona ja opiskelijana/yrittäjänä henkistä pääomaa kerryttäen.
Toivoisin todella, että yhteiskunta tukisi molempien vanhempien mahdollisuutta osa-aikatyöhön yhtenä vaihtoehtona. Varmasti jokainen perhe osaa itse tehdä omalle porukalleen parhaiten sopivat ratkaisut, jos vain puitteet sen mahdollistavat.
krista
26.3.2017 at 22:14Oi kyllä, meillä samanlainen ”rusinapullatilanne” ollut :) Ja kyllä, just sama siinäkin suhteessa, että tavallaan pihistellään ja tavallaan koetaan elintaso kuitenkin ihan mukavaksi – ja myös se, että oletamme tulotason joskus nousevankin eli ehkä se tekee sellaisen ”henkisen helppouden” pihistellä, kun se on oikeasti oma valinta. Jos olisi olosuhteiden pakko eikä parempaa näkymää olisi odotettavissa, se tuntuisi varmasti paljon raskaammalta – ymmärrän sen hyvin.
–
Ja KYLLÄ. Yhteiskunnan pitäisi oikeasti paljon kehittää joustavuuttaan työn ja perheen yhdistämisen suhteen – eikä tämä koske vain äitejä vaan isiä myös. Tähän taas pakko linkata tuo sama kolumni, minkä linkkasin alkuunkin. Mutta se on vaan niii-iiiin hyvä: http://www.hs.fi/teknologia/art-2000005124908.html?share=2c44c41e471257deaf818b605cf2217e
Karin
27.3.2017 at 10:25Mun epäsuosittu mielipide: kun olen noin 9 kk ajan kantanut lasta vatsassa, kärsinyt pahoinvoinnista, ruokarajoituksista, juhlinut kaikki juhlat ilman alkoholia kun muut juovat ihan reippaasti, heräilyä yöllä, kärsinyt unettomuudesta ja kaikenmaailman vaivoista ja lopuksi synnyttänyt lapseni, niin mun mielestä mulla on äitinä ensisijainen oikeus päättää, kauanko olen yhteisistä vanhempainvapaista kotona. Jos en kestä olla kotona kuin lyhyen ajan, niin isä voi olla loput. Jos en halua palata lapsen rinnalta töihin ensimmäiseen vuoteen, niin mun mielestä mulla on oikeus olla kotona jos taloudellisesti siihen pystytään.
*
En tiedä miksi mun korvaan särähtää vaan aina, kun joku on ylpeä jostakin valinnastaan, jonka joku muu voi tehdä toisin. Ikään kuin sana sisältäisi arvostelun toisin valinneita kohtaan. Jos sanan ”ylpeä” korvaa sanalla ”onnellinen”, se ei herätä ollenkaan samanlaisia tuntoja. Tuskin tämä on suomalainen ilmiö, kun erilaisia kiistakapuloita on maailma pullollaan muuallakin.
*
Meillä mies tienaa hieman minua vähemmän, mutta hänellä on vapaampi työaika, enemmän sanomista työjärjestykseensä ja työpäivät normaalimittaisia. Minä en pysty kovinkaan paljon vaikuttamaan työpäiväni pituuteen tai sisältöön ja ei ole harvinaista, että työpäiväni venyvät klo 19-20 asti, eli saatan häätö töitä 11-12 tuntia. Olen työajaton, eli itse asiassa palkkani saattaa olla miestäni alhaisempi tuntimäärään verrattuna.
Jos mies olisi jäänyt lasten kanssa kotiin, hän olisi jäänyt aika yksin. Lisäksi olin ennen lasten saamista jo aika uupunut työssäni. En tiedä, miten saan sen järjestettyä paremmin kun palaan töihin. Jotain on tehtävä.
Karin
27.3.2017 at 10:34Ohoh, tulipa tuosta kärkevä kommentti, enkä ollenkaan tarkoittanut NOIN piikikkääksi. Olen tosi paljon pohtinut näitä, ja tässä on nyt jäävuoren huippu, joka ei varmaan avaudu kunnolla. Mutta en ole noin jyrkkä kuin teksti antaa ymmärtää.
Lisään vielä, että vaikka raskaudet kaiken kaikkiaan oli melko helppoja, niin raskauksien jälkeen meni puoli vuotta ennen kuin sain sukat melko kivuttomasti jalkaan jne. Lasten odotus vaan ei ole tasapuolista pariskunnille, ja päätösten pitäisi lähteä perheiden sisältä. Kritisoin siis näitä suunnitelluista pakollisista perhevapaiden jaoista puoliksi.
krista
27.3.2017 at 16:38Mä en pitänyt liian kärkevänä, kun tavallaan ”tunnen” sut täällä enkä oletakaan, että alkaisit rähjäämään tai mitään sellaista :D
–
Ja kyllä, ihan se perheen oma tilanne vaikuttaa – ja sen pitääkin vaikuttaa ja tehdä päätökset sen pohjalta, oman perheen parhaan mukaan. Just tuo, että jos on vaikka työssään uupunut, niin mikä se järjestely sitten on tulevaisuudessa jne. Kovasti teillekin tsemppiä kaikkiin noihin mietintöihin! Meillä kans tämä talvi (heh ja aiemmatkin) ovat olleet kaikenlaisen arkijärjestelymiettimisen aikaa… Mutta joo lisää myöhemmin siitä.
–
Oisko tuo ”ylpeys”-sana meille suomalaisille vaikea, voisiko kyse olla siitä…? Ylpeys nähdään negatiivisena asiana ja että se jotenkin arvottaisi itseään paremmaksi kuin muut – mutta sitä mä just tavallaan tällä yritin protestoida! Mun mielestä SAA ja PITÄÄ olla ylpeä itsestään ja niistä asioista, joissa tuntee tehneensä hyvin (vaikka sitten ihan oman perheen osalta). Tai pitäis voida vaikka sanoa, että ”oon ylpeä siitä, että mulla on vaaleat hiukset” ilman, että se tulkittaisiin, että okei nyt se pitää tummahiuksisia jotenkin huonompana. Ylpeä myös ihmisestä sanottuna ainakin perinteisesti pidetään Suomesssa negatiivisena. Mutta mä näen sen toisin. Mun mielestä saa olla ylpeä omista tekemisistään (tai tekemättä jättämisistään) ja sanoa se ääneen! Ilman, että se sisältää arvostelua muita kohtaan – vaan pelkästään ”hyvä minä, koen tehneeni tässä tältä-ja-tältä-kannalta hyvin”. (ilman, että se sisältää, että ”muut tekevät huonommin”)
Advaena
29.3.2017 at 15:04Mietin itsekin tätä ylpeä/onnellinen sanavalintoja. Tuolla ylempänä joku kirjoitti olevansa ylpeä pitkästä ja helposta imetyksestä, mikä särähti omaan korvaan. Omassa ajattelumallissani ylpeä ollaan sellaisista asioista, jotka on jotenkin ansaittu ja joiden eteen on tehty työtä, minkä seurauksena on saavutettu jotain ”parempaa”. Itsekin olen päässyt imettämisessä helpolla ja se on mukavaa, mutta en mä siitä ylpeä ole, koska tuuriahan se enimmäkseen on. Äärettömän onnellinen ja iloinen kyllä :)
sama kotiäitikysymyksessä: olen itse kotona siihen asti, että nappula täyttää vuoden ja sen jälkeen isä jää toiseksi vuodeksi kotiin. Olen tosi onnellinen siitä, että olen hyväpalkkainen asiantuntija (ja ylpeä kouluttautumisesta ja urastani), mikä mahdollistaa sen että mies voi huoletta olla vuoden kotona ja nauttia lapsensa seurasta, koska onhan toi aika mahtava pikkutyyppi. Toisaalta mun on myös pakko mennä takaisin töihin, koska miehen palkka ja kotihoidontuki ei riittäisi elämiseen muutenkaan (eikä ehkä meitsin pääkään kestäisi pidempään). Tässä molemmat saa rusinoita pullasta.
Rehellisesti sanottuna vähän ihmettelen sellaisia miehiä, jotka eivät oikeasti ollenkaan halua olla lastensa kanssa kotona hoitamassa, jos se olisi taloudellisesti ym. Mahdollista. Mutta ei se tarkoita, että mun mielestä meidän ratkaisu olisi ainoa oikea, koska lapsista näyttää kasvavan ihan kelvollisia ihmisiä niin monella eri tavalla kasvatettuna, kunhan vaan ovat rakastettuja :D
Jenisei
5.4.2017 at 21:09Mä jotenkin käsitän, että kun puhutaan kotiäideistä (tai -isistä), niin puhutaan henkilöstä, joka hoitaa omia lapsiaan (tai siajislapsia, lapsia nyt kuitenkin) kotonaan, ja vaan ON.
–
Että kun sinä kuitenkin teet myös jotain freelancer töitä ja blogia (työtä josta tulee rahaa, ja johon käytät ns. ”työaikaa”), niin et silloin olisi kotiäiti. ainakaan 100%…. Siis ihan tälläistä yleistä pohdintaa tässä. :P Vaan olisit joku moderni yrittäjä-äiti? tosin ei sulla varmaan omaa yritystä ole, joten huono termi. Mutta just että ois joku KESKITIEN nimitys sille, että jos saa hoidettua lapsia paljon kotona, mutta silti tehtyä töitä? Win-win -tilanne… :D 50% kotiäitiys? en tiedä, kunhan höpisen. ;)