Kotiin pääsyn ihana keveys

Eihän se synnytystarina tietysti vielä tähän pääty. Edessä oli vielä jakso Naistenklinikalla synnyttäneiden osastolla.

Siinä, missä esikoisen kanssa aikoinaan nautimme täysin siemauksin Kätilöopiston turvallisesta höttöihanasta tunnelmasta – meitä jo alettiin häätää sieltä pois laitostumiseen vihjaillen – oli synnytyksen jälkeinen osastokokemus kiireisellä ja ahtaalla Naistenklinikalla hyvin erilainen.

Olimme tietysti toivoneet perhepesähotelliin pääsyä, mutta se haave kaatui sektioon. Ja perhehuoneen saaminen puolestaan kaatui synnyttäneiden osaston ruuhkaan. Samanaikaisesti kuitenkin olimme onnekkaita, koska huoneeseemme tuli toinen perhe vasta ihan viimeisenä päivänä, siihen asti saimme olla huoneessa itseksemme. Se oli jo iso helpotus – huone oli postimerkinpieni ja siellä oli KUUMA. Mutta koska huone ei ollut perhehuone, puolison yöpyminen siellä ei ollut sallittua.

En lähde tässä avautumaan, mutta lyhyesti: Sektion jälkeisissä kivuissa koin sen todella ahdistavana, kun en päässyt edes itse ylös sängystä, mutta yksin oli yöksi jäätävä. Ja sanotaan nyt niin, että mun osastojaksossa oli syvä aallonpohja ja ikävä kokemus (josta en halua sen enempää kertoa julkisesti), ja kotiinpääsy myös lykkääntyi yhdellä päivällä vauvan verensokerin laskun takia – mutta onneksi aallonpohjan jälkeen oli myös korjaavia kokemuksia ja myös henkilökuntaa, joka kiireestä huolimatta jaksoi olla empaattinen ja auttavainen. Olen heille todella kiitollinen!

Mutta sitten se kotiin pääsy! Ei voi sitä voi edes sanoin kuvailla!

Ehkä yritän kuitenkin.

Ensinnäkin. Jo ihan kotimatkalla auton ikkunasta näky oli omituinen; muistan tämä tunteen hyvin jo esikoisen ajalta. Että miten tämä maailma täällä vaan rullailee eteenpäin, vaikka meillä on vauva? Tuntui niin oudolta, että ihmiset seisoivat hulmuavissa kesämekoissaan liikennevaloissa ihan normaalisti niin kuin mukamas mitään erityistä ei olisi tapahtunut. Oma maailma oli myllertynyt niin paljoin, että tumtui ihan absurdilta, että koko muu maailma ei ollut muuttunut siinä mukana.

Sitten aukesi kotiovi. Tunne alkoi jo eteisessä. Kun vauva poistettiin turvakaukalosta ja hänet näki ensimmäistä kertaa tässä omassa kotiympäristössä, omissa vaatteissaan. Ooooh. Iski sellainen aivan valtava helpotuksen aalto, että tänne me kuulutaan. Tämä on se paikka, joka on tämän vauvan koti.

Toisaalta ympärillä eteisessä näytti ihan hassulta: naulakoissa ”ennen vauvaa” -aikakauden vaatteet ja lattialla biitsikassi, josta kurkisteli uikkaria ja uimalasia. Ihan niin kuin olisi kulunut valovuosi, vaikka kotoa oltiin oltu poissa vain neljä yötä. Siinä neljässä yössä oli kuitenkin tapahtunut ihan järisyttävän suuria.

Pötkähdin olohuoneen futonsängylle vauva kainalossa, Joel siinä vielä haki lakanaa ja sääti sitä sun tätä hoitoalusta-sänky-kapaloliina-akselilla. Minä rentouduin ja annoin tunteen tulla. Kotona. Maito nousi humahtaen.

Isot lapset palasivat pian kotiin ja näkivät pikkusiskon ensimmäistä kertaa. Kaikki puhuivat sillä tietyllä erityisen herkänpehmeällä äänellä, joka ohjelmoituu ihan automaattiseseti äänihuulille, kun vastasyntynyt vauva on talossa.

Ja se vauva siinä kaiken ihastelun keskelllä oli vauvamaisen buddhailmeisenä sen näköisenä niin kuin hänen koko olemuksensa olisi aina tarkoitettu olemaan juuri täällä, mutta me vaan oltiin oltu niin umpihölmöjä, että ei oltu löydetty hänen kunnianarvoisaa vauvansieluaan tätä ennen.

Hänhän ihan näyttääkin samalta kuin meidän aiemmat vauvat – jos jossain olisi maannut sata vauvaa kehdoissaan ja olisin saanut etsiä niiden joukosta omani, olen täysin varma, että olisin tunnistanut hänet sieltä. Ihan niin kuin hän ulkonäöltäänkin viestisi, että hei mä olen se vauva, joka teiltä vielä puuttui.

Samoista aineksista tehty, uusi hieno variaatio samasta aiheesta, ihanan sisarussarjan kolmas sisar. Hän, joka oli meidän perheeseen vielä tarkoitettu.

Ja jännä havainto: vasta, kun laitoksella koetusta stressistä pääsi irti, sen pystyi oikeastaan vasta tunnistamaan ja näkemään.

Kotona, ah kotona.

Kaiken kuuluu olla juuri näin.