Koululaisten vanhemmuuden ydin

Jossain vaiheessa – olikohan Espanjassa – ihastelin, miten voivatkin olla nämä meidän lapset kaikki niin just oikeassa iässä. Nämä positiiviset, innostuvat, hyväntuuliset jälkikasvun edustajat. Seesteinen tasainen vaihe, seuraavien murrostyyppisten ikäkausien (kahdella murrosikä ja yhdellä tahtoikä) kuohut vielä edessä päin.

Okei, okei. Seuraavaksi päädyin ajattelemaan, että oi heidän kanssa ovat kyllä kaikki iät olleet niitä parhaita ikiä. Ehkä siinä oli jotain Espanjan huumaa ja harvinaisia hyvin nukuttuja öitä takana, ja valikoiva muisti oli armeliaasti peittänyt loput. Tanssin ruusuilla ja kukkasilla lasteni kanssa!

Jäin kuitenkin siitä miettimään tätä (ala)koululaisten vanhemmuutta.

Koin siinä kai sitten mukamas jonkinlaisen henkilökohtaisen ahaa-elämyksen. Sellaisen välähdyksenomaisen tuntemuksen, että WOO: olen ymmärtänyt tämän elämänvaiheen, (ala)koululaisen vanhemmuuden ytimen. Oi kyllä! Varsinainen zen!

Se meni jotenkin näin.

(disclaimer: lapset ovat erilaisia, puhun omistani)

Tässä vaiheessahan tuo jälkikasvu alkaa olla tuollaista jo hyvinkin fiksua ja filmaattista. Toimivat itseohjautuvasti, ajattelevat syvällisesti ja monipuolisesti, toimivat järjellisten perusteluiden ohjaamina ja pystyvät empaattisesti samastumaan monenlaisiin näkökulmiin. Siinä missä pienemmän lapsen kanssa ollaan ihan iholla kiinni päivittäisissä toimissa, tuollaisen (ala)koululaisen kanssa vanhemman rooli alkaa olla enemmän tukijan ja seurailijan rooli.

Ja tosiaan, kun murrosiän myrskyt ovat vielä edessä, ollaan sellaisessa hyvinkin seesteisessä vanhemmuuden vaiheessa.

Mutta kuitenkin jos ajattelee niin, että nämä kymmenen ensimmäistä vuotta koululaisten kanssa olivat sellaista elämän pohjan perustusten rakentamista ja kädestä pitäen näyttämistä, ne elämän seuraavat kymmenen vuotta ovat kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän irtautumisen ja itsenäistymisen aikaa.

Aijaijaijai, nyt meinaan eksyä! Takaisin asiaan! Se zen! Se on tässä!

Juuri nyt tämä aika: uskon, että tämän ajan tärkein ydin on yhteisyyden ja yhteyden säilyttäminen. Ja se on ihan valtavan tärkeä vaihe tulevaisuutta ajatellen!

Selitän lisää.

Tämänikäinen (puhun edelleen omistani) voi tietysti puhua loputtomasti. Ja aiheet voivat olla osittain erkaantuneita vanhempien kiinnostusten kohteista; koululaiset ovat jo osittain omassa (koululais)maailmassaan.

Ja tässä se punnitaan!

Eli se, että itse vanhempana pystyy ottamaan sen lapsen kiinnostuksenkohteen omakseen, sitä arvostaen ja väheksymättä. Keksin tähän nyt ihan tuulestatemmatun ei-omakohtaisen esimerkin, jotta voin avata ajatusta menemättä kuitenkaan omien lasten yksityisiin asioihin: eli keksitään näin, jos se lapsen innostus olisi vaikka aikuisen mielestä surkein viihdeohjelmakura maailmassa, sitä ei (haha) silti tarvitsisi kohdata silmiä pyöritellen vaan kohdaten sen asian ikään kuin lapsen silmien kautta.

Ihan samaan tapaan kuin vaikka Ryhmä Hau tai Teletapit ei välttämättä olisi aikuisten itse tekemiä sarjavalintoja, mutta silti niitä on taaperoiden ja leikki-ikäisten kanssa katsottu. Miksi sitten (puhun itsestäni) tuhahtelisin vaikkapa nyt sen Putouksen äärellä – enkö voisi vaan mennä arvostaen mukaan lapsen kylkeen sohvalle sitä katsomaan? Pystyisinkö silloin arvottamatta näkemään sen, mikä lapsen mielestä siinä on ihanaa ja kiehtovaa? Voisinko olla mukana siinä kokemuksessa? Voisinko jopa laajentaa omaa näkemystäni lapsen näkökulman ansiosta?

Tuo oli tosiaan vaan (ehkä heikosti keksitty) esimerkki. Meillä ei ole edes telkkaria.

Koska siis – uskokaa tai älkää, lähestyn edelleen sitä zen-havaintoa. Aika mutkikkaasti näköjään. Koskapa zen olisikaan ollut suoraviivainen, ha.

Eli. Jos kuuntelen arvostaen ja osallistuen tällaisen alakoululaisen kaikenlaisia rönsyäviä tarinoita, hän toivottavasti säilyttää kokemuksen siitä, että hänelle minä voin puhua ja hän minua kuuntelee. Hän on läsnä ja pystyy (edes joskus) keskeyttämään muut asiansa minua keskittyen kuunnellakseen.

Eli niissä ns. merkityksettömissä (jotka eivät ole merkityksettömiä ollenkaan) päivittäisissä keskusteluissa just nyt tässä murrosiän alla rakennetaan pohjaa sille, että tuleeko ehkä se lapsi sitten joskus sen isomman asian kanssa sitä kertomaan.

Onko se lapsen ensimmäinen ajatus silloin ”ei sillä kuitenkaan ole aikaa ja kiinnostusta kuunnella mun juttuja” vai ”hän on aina kiinnostunut kuulemaan, mitä mulla on mielen päällä”.

Oliko hän läsnä silloin. Onko hän läsnä nyt.

Siksi se hitsin Putous onkin tärkeä!

Bling! Zen!

Eli tämän sinänsä seesteisen elämänvaiheen tärkein ”tee edes tämä” on säilyttää yhteys ja yhteisyys sen koululaisen kanssa. Se tapahtuu ihan kuuntelemalla, olemalla kiinnostunut ja olemalla läsnä niissä lapsen asioissa. Pienissäkin. Vaikka enää ei tarvitse solmia lapsen kengännauhoja, voi mahdollisuuksien mukaan olla läsnä siinä hetkessä, kun lapsi niitä kengännauhojaan itse solmii.

Olen valaistunut!

Allekirjoitatko?

47