Kukkablogggaja

Tästä tulee kohta joku hemmetin kukkablogi hei! Ja mä oon sit kukkabloggaaja. Puutarhuri. Hortonomi. Alan hifistellä jollain kummallisennäköisillä maanmöyhentäjillä. Koulin ja latvoitan ja ulkoilutan ja puhun pitkät pätkät perennoista niin kuin en olisi koskaan kysynytkään, että ”öö mitä ne niinku sit on?”.

Tässä lähtökohta muutaman vuoden takaa.

Mutta tää suunta on vääjäämätön.

Koska:

Enkestä miten kaunista.

Nytkö se keski-ikä sitten iski, vai miten mä oon jotenkin tänä vuonna niin huumaantunut kaikista näistä kasveista. Välillä tuntuu, että mä en voi edes katsoa, kun pakahdun kaikesta kauneudesta. Ihan henki salpautuu ja vatsanpohjassa tuntuu ja oh miten on näin kauniita asioita maailmassa ja mun omalla pihalla ja miten mä oon voinut ansaita tän kaiken ääää yhyhyhyhyyyyy onnenkyyneleet.

Ja oijoijoij katsokaa, miten nää unikkovauvatkin voi olla näin suloisia ja pörheitä ja tui tui kullat.

En oo raskaana.

Olen nyt kahtena iltana möyrinyt läpi koko ihananmuhkean kukkapenkin ja repinyt sieltä arviolta 3840274 vuohenputkenlehteä. Tunnen suurta palkitsevuutta siitä, että tunnistan ne vaikka unissani.

Repimissessioni jälkeen näin silmissäni vuohenputkiviuhahduksia, samoin suihkussa tukkaa pestessäni. Untakin näin vuoheputkien nyppimisestä. Pois, pois, pois.

Nypin niitä ilolla, en kiukulla. Katselen pudistuvaa penkkiä onnenmykkyräisenä. Sieltä paljastuvat uneliaiden unikkojen lisäksi terhakat pionit kymmmenine-kymmenine nuppuineen. Siniset iirikset, jotka alkavat viedä penkistä jo vähän liikaakin tilaa viidakkomaisine lehtineen. Se perhanan kokoomuskukka (vaikka onkin kuulemma vuorikaunokki eikä ruiskaunokki; se lohduttaa, mutta silti aion antaa sille tänä kesänä lähtöpassit kukkapenkistä).

Eilisiltaisen nyppimissession jälkeen kello oli jo puoli yhdeksän ja ulkona ihan kesäyönlämmintä. Hetken mielijohteesta istahdin alas korituolille kumihanskat kädessä ja viritin kameran puutarhatuolille ja itselaukaisimen päälle…

…ja kun katsoin ympärilleni ja haistoin nenässäni Joelin leikkaaman nurmikon tuoksun, meinasin haljeta ajatuksesta, miten onnekas oikein olenkaan. Minulla on oma piha, omenapuu ja sen alla korituoli. Omenapuu? Minulla! Minulla, joka 19-vuotiaana vasta tajusi, että Suomessakin kasvaa omenapuita.

Kesä on edessä. Kohta pihalle viritetään puutarhakeinu, ja leikkimökistäkin taas kerran haaveillaan. Lapset leikkivät keskenään hiekkiksellä ja potkuttelevat kypärät viuhuen potkupyörillään pitkin hiekkateitä.

Tämä on paras aika vuodesta.

PS. Olen saanut ennekin (täällä) mahtavaa kollektiivista tunnistusapua. Just nyt mua kiinnostaa erityisesti tämä lehti, jota pukkaa ihan hulluna joihinkin osiin kukkapenkkiä. (siis tuo matalampi, tuo suippo ruohon näköinen on sitä iiristä) Aika paljon nyhdin sitä pois, mutta onkohan se oikeasti rikkakasvi, vai mikä? Tunnistatteko?

Toinen mysteeri on tuo käyttämättömään istutuslaatikkoon ilmestynyt törötin. Tuo paksulehtisempi on looginen (senkään nimeä en kyllä tiedä), koska sitä kasvaa meidän syreeniaidan alaosassa ja laatikko oli viime kesän siinä aidan vieressä. Mutta tuota sen vieressä olevaa korkeaa juttua meidän pihalla ei ole missään muualla. Mikäköhän ihme se voi olla?

Olen antanut huvikseni sen kasvaa, josko tekisi jonkilaisen kukan.

Tunnistatteko?