Voimaleggarit

Perjantai ei ollut varsinaisesti sujunut kovin hyvin.

Lapset olivat kotipäivällä (päivähoitopaikka kiinni) ja minä olin stressaantuneena luovuttanut työntekoyritykseni siinä vaiheessa, kun tytöt laulaaloilottivat itsekeksimiään rallatuksia vieressä alativoimistuvalla äänenvoimakkuudella ja kun kannettava sammui ilman ennakkovaroitusta vieden mukanaan juurikirjoitetun tallentamattoman duunin.

Wumm.  Musta ruutu. Sinne meni. Laturi? Joelin laukussa, luonnollisesti. Jossain Kaisaniemen kohdilla.

Otin lapset ulos kanssani – huh ulos aurinkoon, ehkä se vähän helpottaisi kiristyvää pinnaa.

No, eipä juuri helpottanut.

Oikestaan menetin hermoni jo postilaatikon avaimia epätoivoisesti etsiessäni (löytyivät lopulta mun oman talvitakin taskusta), mutta lopullisesti äitikamelin selkä katkesi vasta siinä vaiheessa, kun minulla on kahden vuoden viikon postit käsissäni ja nuorempi lapsi menee kielloista huolimatta potkupyörällä nilkkoja myöten syvään vesilätäkköön ja saa hepulit sinne.

Kieltäytyy liikkumasta. ”Minä en mennyt lätäkköön!” ”Menitpäs!” ”MINÄ EN MENNYT LÄTÄKKÖÖN!”. ”Menitpäs, siellähän sä olit!” ”Minä en mennyt lätäkööön!!!!!” ”Sähän oot nilkkoja myöten märkä, sä menit sinne lätäkköön!” ”MINÄ EN MENNYT LÄTÄKKÖÖN!”

Aina kannattaa väitellä kolmivuotiaan kanssa.

”Missä on se prinsessalehti, anna mulle se prinsessalehti, tuliko se prinsessalehti, mä näin sen prinsessalehden, äiti äiti äiti anna mä kannan sitä prinsessalehteä!” (toinen lapsi roikkuu lahkeessa, kirjaimellisesti)

Siinä potkupyörää ja lätäkköönmenemätöntämuttasiltinilkkojamyötenkuraista huutavaa lasta ja pitkin pihamaata leviäviä viiden vuoden viikon posteja  (prinsessalehteä ei tarvinnut kantaa itse) roudatessani sanoin vähintään viisi kertaa naisen sukupuolielimen nimen. Voi vittu tätä päivää oikeesti.

Rojautin ne kahdeksan vuoden viikon postit keittiöön ja päätin, että mä en muuten täällä sit ole se, joka käy nuo läpi vittu-vitun-vittu-vitun-vittu.

Mutta hei? Mikä on tuo pehmustettu kuori tuolla?

Avaan.

Sitten tulee pieni kyynel silmännurkaan.

Yksi Espanjan-talven ystävistä oli nähnyt basaarissa roikkuvan just ne leggarit, joista me joskus ohimennen puhuttiin: miten hänellä oli jalassaan juuri sellaiset maailman pehmeimmät kukkapöksyt, joita itsekin olin kuikuillut erään basaarin ohi kulkiessani, mutta en ollut pysähtynyt ostamaan ja myöhemmin ”mun väri” oli ollut loppu. Ihan sivulauseessa käyty minikeskustelu.

Ja nyt hän oli nähnyt siellä uudestaan sellaiset leggarit ja ajatellut minua. Ostanut ja lähettänyt postissa Suomeen.

Enehkäkestä.

Joo siinä kesken orastavan hermoromahduksen olin kenties hieman kummallisessa mielentilassa, mutta ääää kukaan ei ole koskaan tehnyt mulle mitään näin ihanaa buhuhuu.

Jos nyt vaan vaihdetaan kolmevuotiaalle kuivat sukat ja kengät, tällä kertaa vedenpitävät.

”Mä en mennyt lätäkköön”, 3-vuotias niiskuttaa.

Teemme sovinnon toteamalla, että lapsi ei sitten ehkä huomannut menevänsä lätäkköön, mutta meni silti – mistä todistusaineistona katselemme yhdessä märkiä kesätennareita ja toteamme, että kyllä näillä on nyt lätäkössä käyty.

Phuuh. Kukkaleggareissa luki Power Flower.

Hengitän syvään. Mitä niin kamalaa tässä on nyt tapahtunut? Ei mitään. Mulla on vain pinna kiireestä kireällä, menetin mahdollisesti hetken työt ja lapsella on märät sukat. Ei mitään kovin kamalaa.

Nämä olkoon mun voimahousut jatkossa. Voimaleggarit tuokoon mulle zen-fiiliksen kohti (työntäyteistä) viikonloppua mennessä.

 

PS. Laturi tuli kotiin ja heti näytön avauduttua se mahdollisesti-kadonnut työ oli nätisti ja kokonaisuudessaan siinä. Phuuh.

65