A. Sinivaara kirjoittaa Onnenpäivä-blogisssaan vauvakuumeesta – tai pikemminkin siitä kuumeettomuudesta.
Hmm, onkohan tämä nyt tällaiselle ”vauvabloggaajalle” aivan liian raju tunnustus: minullakaan ei koskaan ollut vauvakuumetta.
(Swihhh! Het-ki-nen: kuuluiko tuo ääni juuri, kun lukijat katosivat? ”Höh, eihän tuo yhtään uskottava äiti ollutkaan”, he ajattelevat?)
Ei ihme, jos ajattelevat. Tämä oli minullekin raskausaikana yksi suurimmista huolistani: Tuleeko minusta hyvä äiti ollenkaan, kun en ole koskaan tuntenut pakahduttavaa halua silitellä toisten raskausmasuja tai pidellä sylissäni vastasyntynyttä? Kun jouduin jäämään työstä pois sairauslomalle, työkaveri kehotti nauttimaan vastasyntyneen varpaiden nuuhkimisesta. Täh? VARPAIDEN? Ööö onko ihan pakko…?
Sittemmin olen kyllä haistellut vauvan varpaita. Ne eivät haise juuri miltään. Ja minulla on kuitenkin niin hyvä hajuaisti, että kerran seurustelun alkuaikoina, kun Joel palasi rapujuhlista ja kömpi suihkun ja hampaiden- ja hiustenpesun jälkeen (kammoan kaikkia merenelävähajuja) viereeni, totesin ensimmäiseksi: ”Ai, siellä oli persiljaa”.
Muunlaisia kuumeita olen toki elämäni aikana kokenut. Oh, etenkin matkakuumeita! Kun oli pakko päästä kerran talvessa kaukomaille, pakata rinkka ja lähteä reissuun ilman suunnitelmia, Lonely Planet rinkan taskussa. Thaimaa, Intia, Karibia, Intia, Intia, Intia, Intia, Thaimaa, Kamputsea, Vietnam, Tansania. Pakko. Tiedän kyllä, mitä tarkoittaa, kun on pakko.
Matkakuume vei mm. viisi kertaa Intiaan.
Mutta vaativaa kuumotusta munasarjoissa? Ei. Ei koskaan, vaikka ikää oli siinäkin vaiheessa jo 34.
Raskausaikana tuntui jopa vääryydeltä muita ihmisiä kohtaan, että juuri meille tämä raskautuminen tapahtui tyylillä ”kerrasta osumaan”. Miksi juuri me saimme tällaisen ilon ja jotkut muut saattavat joutua yrittämään vuosikausia – tai jopa jäädä kokonaan ilman? Meillä kun olisi ollut aikaa odotella vaikka vähän pidempäänkin. Pelkäsin olevani aivan tunneköyhä, kun sitä kuumetta ei vaan tuntunut. Vaikka raskausviikot etenivät, olo oli lähinnä epätodellinen. Pelokas, vieras, omituinen.
Totta kai jokin määrittelemätön sykäys minussakin on tapahtunut, että tämä ihana vauvamme ylipäänsä alkunsa. Ehkä se olikin vain kuumeeton versio samasta taudista? Kuumeeton vauvaflunssa? Minulla kyllä on aika hyvä vastustuskyky: kun virus kaataa Joelin sängynpohjalle, minä hädin tuskin yhden kerran aivastan.
Raskausviikolla 22 märkäpuku mahtui vielä kiinni.
Ja kun vauva sitten syntyi keskoksena, päällimmäiset tunteeni olivat pelko ja huoli. En tullut enää pohtineeksi sitä raskausajan murhettani, että osaanhan varmasti rakastaa vauvaamme tarpeeksi.
Ja kun huoli vihdoinkin alkoi väistyä, katselin pientä unessa tuhisevaa murmeliamme ja totesin, että totta kai rakastan! Rakastan ihan valtavasti. Rakastan sellaisella pohjattomalla äidinrakkaudella, jonka en tiennyt olevan mahdollista. Minulle.
Juuri tämä on se vauva, joka meidän oli tarkoitus saada.
Ps. Myönnettäköön: vauvan syntymän jälkeen minäkin olen alkanut katsella raskausmasuja ihan uusin silmin. Hellyydellä. Ja vieraidenkin vauvojen parkaisut saavat jossain sisällä aikaan pakahduttavan tunteen. Tekee mieli mennä juttelemaan tuntemattomille: ”Minkä ikäinen se on? Millaiset vaatteet teillä on tällaisella säällä? Onko teilläkin karstaa päänahassa?”
Hmm. Ehkä tämä on jälkikäteistä vauvakuumetta? Kuumeettoman vauvaflunssan jälkitauti? Ehkä se nyt vihdoinkin iski, kun äitipäisyys pehmensi vastustuskykyni.
5
Neenee (Ei varmistettu)
14.7.2012 at 15:02Täällä toinen kuumeeton:) Mullakin oli lähes syyllinen olo raskaudesta, ku ihan ilman yritystä ja täysin vahingossa(mahatauti ja pillerit, mut tajusiko tää tuleva terkkari ettei se oo toimiva yhistelmä..) tulin raskaaksi. Siinä sit raskaana ollessa tajusin, et tätähän mä oon halunnu olla aina, nimittäin jonkun äiti. Edelleen tosin on ajoittain epätodellinen olo, et onko tuo pieni ihme tosiaan minun oma lapseni:)
Tiiana (Ei varmistettu)
14.7.2012 at 15:48Ei täälläkään vauvakuumetta ikinä ole näkynyt. Ihan teinistä asti päässä oli ajatus että en voi saada lapsia ja eihän niitä missään vaiheessa alkanut ilmaantua vaikka ehkäisynkin jätin vuosien varrella pois. En ikinä ajatellut että olisin jotenkin onnettomampi ilman lapsia. Elämässä on niin paljon muutakin mihin lapseton voi keskittyä.
Rankkojen endometrioosihoitojen aikana iki-ihana lääkäri sai puhuttua ympäri kokeilemaan lapsettomuushoitoja vaikka kuuluinkin erittäin huonon ennusteen potilaisiin. Esikoinen täytti juuri 4 ja pikku-kakkosen laskettuaika on tänään. Molemmat on koeputkilapsia, molemmat raskaudet ovat ensimmäisestä hoitokierrosta ja lähteneet yhdellä alkion siirrolla. Nämä lapset ovat tietenkin rakkainta maailmassa nyt kun he ovat olemassa… mutta edelleenkin olen sitä mieltä että olisin ilman heitäkin kyennyt elämään onnellisen ja tasapainoisen elämän. Enhän silloin tietäisi millaista olisi elää omien lasten kanssa.
Vierailija (Ei varmistettu)
14.7.2012 at 16:45Oi ihanan helpottavaa kuulla! Siis se että oot pärjännyt ihan loistavasti ja sulla ei oo ollut vauvakuumetta :D Oon jotenkin minäkin olettanut että kyllä sen kuumeen pitää tulla että voi olla hyvä äiti. Mutta nyt oon entistä vakuuttuneempi ettei tarttee!
En mä ikinä ehkä osaiskaan intoilla vauvan varpaitten haistelusta :DD
M-M
14.7.2012 at 17:57Ei ollut täälläkään kuumetta ensin, vahinkohan tuo tieten oli, mutta päivääkään en vaihtaisi pois :D Nyt sitten kun katselee kuvia, joissa tyttö on vastasyntynyt, niin iskee kuumeen poikanen.
Kuukauden kuluttua veljen perheeseen syntyy vauva, katsotaanpa millainen kuume sitten tulee =)
Kristaliina
14.7.2012 at 18:46Huh, helpottavaa myös minusta lukea näitä kommentteja – tätä kirjoittaessani pelkäsin täystyrmäystä tyyliin ”mikä äiti se sinä luulet olevasi, kun et ole edes vauvakuumetta kokenut”. Mutta silti halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska tuo asia oli oikeasti sellainen aihe, josta olin huolissani raskausaikana. Onneksi ihan turhaan huolissani, koska sitten maailmaan tuli tuo maailman rakastettavin tyyppi :)
Ihan hyvä puhua tällaisistakin asioista ääneen. Ja ihana lukea teidän muidenkin kokemuksia – vertaistuki niii-ii-iin rules! Tuli ihan hyvä mieli, kun Vierailija tuossa sanoo helpottuneensa tästä – onpa kivaa, jos on jollekin hyödyksi! Noita kaikenlaisia äitiys/naiseuspaineita kun on niin valtavasti; yhden kun päihittää niin toinen jo vaanii nurkan takana…
Allekirjoitan myös tuon Tiianan viimeisen ajatuksen ihan sataprosenttisesti!
Liisa
15.7.2012 at 00:35Hyvä aihe!
Olen joskus sanonut, että meidän Ilokin on järkivauva. Mulla ei siis ollut mielestäni vauvakuumetta. (Toisaalta, mitä se edes on? Millainen on taudinkuva, mitkä ovat oireet? Onko vain yhdenlaista vauvakuumetta?)
Jonkinlainen ajatus perheen perustamisesta on kuitenkin oikeastaan aina ollut. Se tuntui tieltä, jonka haluaisin kulkea. Silti tuntui hyvin vaikealta kuvitella itseäni äitinä. Nyt jälkeenpäin huomasinkin, että vielä koko raskausajankin odotin jotenkin muuttuvani. :) Että olo minuna tuntuisi erilaiselta sitten synnytyksen jälkeen. Niin ei tietenkään käynyt, olen se sama edelleen.
Ajankohta valikoitui järkiperustein. Tai oikeastaan tajusin, ettei se elämäntilanne odottamalla parane. Asiat suttaantuu yleensä jotenkin. Lisäksi 30-vuotissynttärini häämötti. Tajusin, että se on myös minun munasolujeni 30-vuotispäivä. Ne mollukat kun ei ole mitään viiniä vaan karu totuus on, että naisella on tässä asiassa viimeinen käyttöpäivä. En halunnut löytää itseäni lapsettomuushoitojonosta neljän kympin kriisissä.
Eniten pelkäsin sitä, että tulisin katumaan päätöstä perustaa perhe. Se on harvoja päätöksiä elämässä, jotka on lopullisia. Epämieluisaksi osoittautuneen asunnon voi aina myydä, epämieluisan työpaikan vaihtaa. Mutta jos elo äitinä osoittautuisikin epämieluisaksi, se pitäisi vain kestää. Luotin kuitenkin siihen, että elämä oman lapsen kanssa on erilaista kuin lastenvahtikeikka sukulaisperheessä. Luotin, että luonto hoitaa hommansa.
Ja hoitihan se. NYT mulla on se vauvakuume! En osannut etukäteen kuvitella ollenkaan, miten ihanalta lämmin ja tyytyväinen vauva tuntuu sylissä, miten hyvältä hän tuoksuu ja millaisen tunnemylläkän tuo pikkuihminen voi saada aikaan vispatessaan kaikkia raajojaan keskittyneenä hoitopöydällä. Ja ne varpaat. Meidän vauvalla ne on aina hikiset! Miten voi olla niin ihanat pienet hikivarpaat tässä maailmassa?
juno (Ei varmistettu)
15.7.2012 at 14:37Mun mielestä tuo oli hyvä pointti Liisalta, että ei se vauvakuume ole aina samanlaista. Mua ei ole ikinä kiinnostanut pienet varpaat tai vauvamasut ja olen suhtautunut lapsiin melko epäluuloisesti. En ole ikinä uskaltanut ottaa vauvaa syliin, kun on tarjottu. En oikeastaan ole edes tuntenut lapsia tai vauvoja. En ole luonut itsestäni mitään mielikuvia äitinä, moni äitiyteen liittyvä asia tuntuu oudolta ja vieraalta.
Silti olen aina pohtinut, että voisin haluta omia lapsia, välillä on ollut kovakin halu, ihan vaan joku sellainen fyysinen puristus rinnassa, että haluuuuun. Parisuhteeni ovat aina olleet vähän sekavia ja lyhytkestoisia, ja olenkin erottanut sen kuumeilun siitä kokonaan. Olen harkinnut ryhtyväni perheeksi homoparin kanssa ja puhunut erään ystäväni kanssa, että ehkä vois joskus kokeilla yhdessä. Mutta en sitten kuitenkaan ole hommaan ryhtynyt.
Noh, nyt on tulossa eka vauva ja täytän kohta 30. Isä on melko tuore poikaystäväni, vauva ihan suunniteltu. Vanhat ystävät ei hämmästele, mutta uudemmat on jotenkin järkyttyneitä. Ne ehkä yhdistää vauvakuumeen sellaiseen elämään, jossa sitä vauvaa varten on varauduttu pitkään. Ostettu taloja ja saatu tutkintoja valmiiksi, tehty vähän uraa. Ja seurusteltu pitkään saman tyypin kanssa. On myös kysytty mistä se vauvakuume oikein tulee, jos ei hengaa vauvojen kanssa. No jostain sisältä itsestähän se tulee, jos tulee. Ulkopuoliset vauvaärsykkeet voi toki sitä vahvistaa.
Näin täällä. Ja satunnaisesta kuumeilusta huolimatta olen minäkin aika varma että olisin voinut elää ihan tyydyttävän elämän ilman lapsiakin. Ja pelkään minäkin, että kadun vielä, vaikka samalla olen aika varma että en kadu. Nää on mutkikkaita juttuja meidän maailmassa, kun meillä on se luksus, että voidaan valita niin erilaisia polkuja.
Miitu (Ei varmistettu)
15.7.2012 at 17:30Mun ensimmäinen ajatus tästä kirjotuksesta oli ”Hui, millanen tää maailma on, jos tämmösen asian julki sanomista pitää pelätä”. Siis oikeasti. Eihän se tilanne ja tunteet ennen sitä vauvaa oo niitä kaikkein oleellisimpia vaan ne, joita on sen lapsen synnyttyä tai jo raskausaikaan.
Tolla ajatusmallilla mun tilanne on surkeampia/tuomittavampi: Aina oon tienny lapsia haluavani ja se vauvakuume on ollu välis melkoinen. Mutta. Riskejä on jauhettu viimeistään siitä asti kun täytin kuustoista ja raskautta edelsi muutama turhauttava vuosi sopivaa lääkitystä etsittäes. Raskausajan olin yllättävän tyyni, mutta kait se pelko oman terveyden romahtamisesta ja lapsen voinnista (lopulta ainut sopiva lääke oli sellainen, josta ei ole ihmisillä raskausajan kokemuksia…) jossain nakersi, kun lapsen sitte synnyttyä pikkukeskosena kiintyminen oli vaikeaa/vei tavallista (?) enemmän aikaa. Isänsä näköinen sairaalan lapsi, joka ei olisi oikein viihtyny ihokosketuksessakaan. Kaikkeni olisin kyllä tehny lapseni eteen koko tän kuluneen reilun vuoden ja kyllä niitä syviä rakkauden tunteita on ollut tässä matkan varrella usein, mutta ei ehkä ihan niinä ensimmäisinä kuukausina. Voi tosin olla myös ihan siitä kiinni, etten ny muutenkaa koe tunteita kovin vahvasti, et noudattelee samaa kavaa…
Noh, tulipahan taas pitkään pyörittyä oman navan ympärillä. Mutta en tosiaan näe kyllä mitään syytä tuntea huonoa omaa tuntoa siitä, ettei ennen raskautta tai lapsen syntymää oo potenu vauvakuumetta. Et ainaki tämän voi vetää yli siitä äitien syyllisyydentuntolistasta.
Vierailija (Ei varmistettu)
15.7.2012 at 19:49Hyvä kirjoitus! Olisi mielenkiintoista kuulla (vaikka voikin toki olla turhan henkilökohtainen aihe), minkälaista pohdintaa kävitte ennen päätöstä, ja mikä ratkaisi sen, että vauvakuumeettomuudesta huolimatta halusit yrittää lasta? Itsellä on asia parhaillaan pohdinnassa, ja tosi paljon tulee mietittyä kaikenlaista: haluanko oikeasti lapsen, onko kumppani oikea, mitä jos kaduttaa, onko minusta äidiksi, jne. Ehkä tästäkin huomaa, että ihan hetkeen ei ole lasta tähän talouteen tulossa! Mutta toisaalta, en usko että tämä on myöskään sellainen ”tilauksesta toimitettava” asia.
Sirppu (Ei varmistettu)
15.7.2012 at 20:13Ei se vauvakuumeilu ole mikään äidinrakkauden tae tai edellytys. Täällä on yksi, joka on vauvakuumeillut rajustikin jo kymmenen vuoden aikana, mutta elämäntilanteet ovat olleet sellaiset, ettei ole saanut toista osapuolta innostumaan asiasta. Ei edes miehen vaihto auttanut aluksi asiaa.
Mutta nyt reilun 2 vuoden yrittämisen, endometrioosileikkauksen ja hormonihoidon jälkeen (joka siis liittyi tuohon tautiin, ei lapsettomuuteen) masu kasvaa kovaa vauhtia (rv 19) :) Kuvittelin aina, millaisen tunnekuohun valtaan joutuisin, jos tulisin joskus raskaaksi. NO, mites kävi? Ei tuntunutkaan miltään, vaan epäusko ja pelko valtasi mielen. Pikku hiljaa alan vasta nyt uskoa, että meille on oikeasti tulossa pienokainen. Menettämisen pelko olikin päällimmäinen tunne, ei suuri rakkaudentunne tulokasta kohtaan. Tämän takia pelkään ajoittain, jos en tunnekaan tarpeeksi vauvaa kohtaan…. Tai jos minusta tulee ylisuojeleva iloton äiti…. Onneksi vielä on aikaa työstää omia tunteita ja yrittää rakentaa positiivisempia mielikuvia omasta äidin roolista. Tämä lapsi on kuitenkin todella haluttu ja kauan hartaasti toivottu <3
Kallen äiti (Ei varmistettu)
15.7.2012 at 22:15Ei ollu tälläkään äidillä vauvakuumetta, vaan tämä maailmanihanin sai alkunsa niin ikään vahingossa. Ja on siis niin rakas kun olla voi.
Mutta tunnistan myös tuon jälkikäteisen vauvatuksen! NYT tekee mieli ostaa kaikille raskaana oleville puolitutuille vauvalahjoja ja kysyä että millä viikolla olet, ja kuinka pärjäät .. aiemmin se tuntui suhteellisen turhalta ja naurettavalta pakkopullalta. NYT katsastelee toisten vaunuvalintoja, ja tekisi mieli ihastella muidenkin vauvoja ja kysellä ikiä ja kuulumisia. Aiemmin en edes muistanut mitä sukupuolta tai minkä nimisiä vauvoja ympäristöön syntyi.
Paha tai ei, muutos on ainakin todellinen ja huomattava :)
MirvaK (Ei varmistettu)
15.7.2012 at 22:57Ensimmäisen lapsen kohdalla oli vauvakuume. Toisen kohdalla oli järkeilyä ”nyt olisi hyvä aika toiselle lapselle”. Tuohon meidän lapsiluku piti jäädä, mutta sitten yllättikin vauvakuume ja ”iltatähden” on aika syntyä parin kuukauden päästä.
Toinen asia mistä mielestäni puhutaan liian vähän on vauvaa kiintyminen. Kyllä sen TIETÄÄ, että heti vauvaansa rakastaa, mutta sitä ei pakosti TUNNE heti. Ensimmäinen lapsi oli heti aah!, mutta toisen synnyttyä ajattelin vain, että tuossa tuo nyt sitten on. Vei oman aikansa löytää se syvä tunne toiseen lapseen, mutta kun se tunne syttyi, niin olin ihan myyty. Nyt toinen lapsi on ”äidin oma prinsessa, joka on maailman tärkein”. Katsotaan kummalla kaavalla tähän kolmanteen kiintyminen menee.
Kristaliina
16.7.2012 at 13:35Hyvää keskustelua!
Hmm, mitenköhän vastaísin Vierailijan (19.49) kysymykseen vauvaa edeltävästä pohdinnasta… Tavallaan sitä ei oikeastaan osaa määritellä itsekään :) Toisaalta meihin pätee tuo Liisan hyvä ”järkivauva” -määritelmä: ikää kun oli vauvan saadessa alkunsa 34 ja nyt 35, joten ei sitä olisi voinut ikuisesti lykätä eteenpäin. …vaikka itse olisin vielä lykännyt, jos Joel ei olisi jo alkanut hoputtaa :)
Ja sitten toisaalta mukana on vähän ”yllärivauva”-näkökulmaa; ei niin, ettenkö olisi tiennyt kukista ja mehiläisistä :) Vaan niin, että en olisi uskonut juuri tuon iän vuoksi, että vauva voisi saada alkunsa niin nopeasti. Kuvittelin, että tässä aletaan vasta vähitellen yrittelemään ja aikaa harkita asiaa ja totutella ajatukseen olisi vielä rutkasti edessä… Hehe, 8 kk siitä mun ”no okei” -kommentista meillä olikin jo vauva sylissä :D
Ja kolmanneksi Silvassa on tietysti rutkasti ”rakkausvauvaa”. Uskon aika vakaasti siihen, että jos juuri tämä ihmissuhde ei olisi osunut elämääni, olisin varmasti jäänyt vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Missään aiemmassa suhteessani (sori vaan exät) en tuntenut oloani sellaiseksi, että olisin edes harkinnut lapsia. Itse avioerolapsena (okei NYT alkaa mennä kai liian henkilökohtaiseksi :D ) mulla on ollut aina kova pelko siitä, että jäisin yksin lapsen kanssa enkä koskaan ennen olisi ottanut sitä riskiä. Ja sitten, vasta 31-vuotiaana, elämään tuli tuo Kunnon Mies, jonka kanssa pystyin näkemään itseni yhtä äkkiä asumassa omaa puutaloa lasten kanssa <3
…ehkä tuo viimeinen onkin sitten eräänlainen muoto vauvakuumeesta…? Ei varsinaisesti ”vauvan varpaisiin kohdistuvaa”, vaan sellainen, että näkee itsensä perheellisenä… Leikki-ikäisistä muksuista olen aina tykännyt – jonkin aikaa seurustelin ihmisen kanssa, jolla oli 4-vuotias poika, ja sen pojan kanssa puuhastelu oli aina ihan huippua!
Kuten mm. Liisa ja Juno, myös minä mietin sitä, että tulenko katumaan tätä. Lähinnä pelkäsin, että oma elämäni jotenkin häviää ja muutun liikaa, hävitän oman persoonani. Tästä puhuttiinkin tuolla aiemmassa postauksessani. Ja minullekin tuli aika nopeasti selväksi, että en todellakaan! Kyllä se oma persoona ja oma elämä kuitenkin pysyy – ei siitä niin helposti irti pääse :D
Miitu: Tuo ensimmäinen pointtisi, että miksi tällaisen julkilausumista pitää pelätä… Olet nii-iii-iin oikeassa! Mutta silti tavallaan pelkään – ja se johtuu ennen kaikkea tästä ”mediasta”. Olen täällä blogissani omalla naamallani ja etunimelläni (toisin kuin monet, jotka esim. rajaavat kuvat ”päättömiksi”), ja ehkä juuri siksi jotenkin pelkään sellaisia ”nettimaailman nimettömiä ärähtelijöitä”, jotka saattaisivat tänne syöksähtää silleen Vauva-lehden keskustelupalstatyyliin ja lytätä mun koko pienen orastavan äitiysidentiteettini :) Jos olisin jotenkin vahvempi ja varmempi, en varmasti heitä pelkäisi, mutta nyt tämä äitiyskin on edelleen tällaista opettelua… Jotenkin sitä vaan jännittää, että tulee joku ja töräyttää, että ”hei sä oot ihan paska” :D
…ja samaan hengenvetoon todetaakoon, että oon nii-iii-iin iloinen blogini keskusteluista ja keskustelijoista! Täällä selvästi oikeasti Keskustellaan ja ne ”riidanhaastokommentit” ovat joko blogini elinhistorian ajalta laskettavissa yhden käden sormilla.
(siksi ei varmasti pitäisikään kirjoittaa heidän ehdoillaan – tiedän!) :)
KIITOS, kun tekin kirjoitatte niin henkilökohtaisesti – niin teen minäkin :)
Miitu: Sun teksti toi hienosti esiin sen, että joskus alku/äitiys ja rakkaustuntemusten syntyminen voi olla hankalaa. Myös Mirva K tuossa totesi, että rakkaustuntemusten synnystä puhutaan liian vähän. Minua onneksi osattiin alussa tästä varoittaa, ja tosiaan alussa minunkin tuntemukset olivat enimmäkseen tuota huolta ja pelkoa. Ja se varsinainen äidinrakkaus on päässyt esiin vasta huolen hälvettyä. Tuo on oikeasti kyllä aihe, josta esim. neuvolassa pitäisi puhua enemmän! Voisikohan jopa ehkäistä joissain tapauksissa synnytyksen jälkeistä masennusta – en tiedä…
Sirppu & Juno, tsemppiä odotusmatkalle! Teidän pohdinnat kuulostaa mullekin niin tutuilta! Kyllä niitä mielikuvia kannattaa työstää ja ONNEKSI on se 9 kk aikaa (tai joillain vähemmän niin kuin mulla…) – mutta kannattaa tietysti jättää sitten tilaa sille ”yllätysmomentillekin” :) Pysykää mukana ja kertokaa, miten odotus etenee! :)
(tämä lienee just tuota Kallen äidinkin mainitsemaa ”jälkikäteisvauvatusta”, että muiden odotus nyt kovasti kiinnostaa :) )
Huih, miten pitkä kommentti – tähän meni kolme kupillista kahvia :D
Myös kuumeeton (Ei varmistettu)
16.7.2012 at 21:08Heips, ensinnäkin kiitos mahtavasta blogista! Oon koukussa :)
Ja sit asiaan. Muullakaan ei varsinaisesti vauvakuumetta ollut, oli vain järkisyitä (ikä, parisuhde, vakituinen ja varma työpaikka, omistusasunto) joiden takia vauvan tekeminen tuntui aika luonnolliselta seuraavalta askeleelta. Olen kuitenkin aina tiennyt haluavani lapsia jossain vaiheessa, mutta oli se pienoinen yllätys, kun lapsen alulle saaminen onnistui kerrasta. Mutta, vielä suurempi yllätys ja järkytys minulle oli se, että kun poika viimein syntyi, en heti sillä hetkellä tuntenutkaan jotain käsittämätöntä äidinrakkautta lastani kohtaan. Toki, minä siellä synnytyssalissa heti tajusin, että tää on mun lapsi ja tästä nyt pidetään huolta. Mutta se oli enemmän sellainen ”toi on avuton ja sitä pitää auttaa” -ajattelu, kuin ”tää on mun lapsi ja mä rakastan sitä yli kaiken”. Eli samoilla linjoilla kuin MirvaK tuolla aiemmin. Nyt poika on 4 kk ja voin sanoa, että rakastan häntä ja olen aivan fiiliksissä meidän pikkumiehestä. Ja mikä parasta, tää tunnehan kasvaa koko ajan, kun saan tutustua häneen yhä enemmän! :)
Enni
16.7.2012 at 23:22Hyvä aihe ja ihanaa keskustelua. Mä niin tykkään kun sä annat joka postauksessa jollaintapaa palan ittestäs ja näitä lukiessa sitä alkaa miettiin asioita omaltakin kantilta. Täälläkän ei ollut kuumetta aluksi ja sitten kun se orastavasti tuli, ei meinannut tulla vauvaa. Nyt reilun kuukauden ikäinen ”pötkylä” nukkua tuhisee sängyssään. Ja kyllä, minä rakastan häntä suuresti.
Tuohon netin kääntöpuoleen ja ”nettimaailman nimettömiin ärähtelijöihin” on todettava sen verran, että älä välitä. Naamattomasti on niin helppoa olla eri mieltä ja aiheuttaa toiselle mielipahaa. Siitäpä tulikin mieleeni, että en ole useista yrityksistä huolimatta saanut laitettua tänne kuvaani. En vain osaa.
Mukavaa lomaa!
Onerva (Ei varmistettu)
17.7.2012 at 08:33Täällä on tosiaan hienoa keskustelua! Tämä on tosi mielenkiintoinen aihe, itselle ajankohtainen (niin, olen siis tuo aiempi vierailija Vierailija (19:49)), ja myös tutkijan analyyttinen mieli pohtii asioita monelta kannalta (joskus liikaakin…). Itse kun olen aiemmin lähinnä ajatellut, että lasta ei elämääni tule, koska en oikeastaan edes ymmärrä, miksi lapsi pitäisi hankkia! Tähän sitten lisäksi kaikki kritiikki siitä, miten maailmassa on jo muutenkin liikaa väkeä, miten lapsi tulee ehkä hankittua enemminkin sosiaalisen normin vuoksi kuin ”oikeasta” halusta, jne jne. Mutta nyt kuitenkin kaikki nuo Kristaliinankin mainitsemat pointit kuulostavat yllättävän tutuilta. Ennen kaikkea tuo, että kun elämään sitten yhtäkkiä sattuukin oikeanlainen ihminen, alkaa lapsista puhuminenkin yhtäkkiä tuntua luonnolliselta. Kummallista! Kuitenkin tämä yhdistettynä aiempiin (ja osin edelleen voimassa oleviin) ajatuksiini saa aikaan sen, että pohdin tosi paljon sitä, mikä voisi (omalla kohdallani) olla tuo ”oikea” syy hankkia lapsia? Mitä jos olenkin vain hetkellisesti hairahtanut näihin onnentunteisiin, ja hetken päästä kadun itsekkäitä lapsiajatuksiani? Vai olenko vain liian paljon oppinut luottamaan järjen ääneen, olisiko tämä se aika, jolloin tunteille tulisi antaa valta? Vai, entä, jos… mistä näistä tietää?! :) Sen vuoksi kiinnostaa myös kuulla, minkälaista pohdintaa muut (selvästi hienosti ajattelevat ihmiset!) ovat käyneet ennen kuin mitään tapahtuu.
Kristaliina
17.7.2012 at 11:54Hups vaan huomasin, että olin muotoillut ihan kökösti kommentissani tuon kuvanrajaamisasian – siitä saattoi saada ihan väärän käsityksen, sori! Mun mielestä on IHANAA, että vakikeskustelijoilla on profiilikuvassa JOKIN kuva, vaikka sitten kuva omasta koirasta tai kesäkukasta tai ihan mikä vaan :) Se tekee ihmisestä heti jotenkin ”tutumman”. Itsellänikinhän on tällä hetkellä profiilikuvassa tuollainen varjokuva = ei naama näkyvissä minullakaan :)
…eli tuolla kohdalla ”Olen täällä blogissani omalla naamallani ja etunimelläni (toisin kuin monet, jotka esim. rajaavat kuvat ”päättömiksi”) ” tarkoitin sanoa ”toisin kuin monet bloggaajat”. Eli tarkoitin nimenomaan sitä itse blogini alussa tekemääni valintaa, että en ala kätkemään kasvojamme ja etunimiämme – mietin asiaa alussa ja totesin, että äh, liikaa vaivaa :) Siis että olisin alkanut miettiä kuvakulmia ym. niin, että kasvoja ei näy. Monissa blogeissa se toki toimii tosi hyvin! Me vaan päädyttiin olemaan täällä kasvoinemme, ja sen takia joskus vähän jännittää :)
Okei se siitä disclaimerista :D
Caelia
17.7.2012 at 21:19Täälläkään ei podettu vauvakuumetta. Ikinä. Olin koko elämäni ollut sitä mieltä, etten ikinä tee lapsia. En erityisesti pitänyt vauvoista tai lapsista, minulle tuli lähinnä vaivaantunut olo lasten seurassa. Eihän ne osaa edes puhua mitään järkevää.
Itsekkäästi ajattelin, että sitten se oma elämä ja minuus häviää. Joudun jakamaan mieheni ja vapaa-aikani, kroppani ja vaatevarastoni menee pilalle, ystävät kaikkoavat enkä enää ikinä voi tehdä mitään spontaania tai kivaa.
Olen ollut mieheni kanssa jo vuodesta -97, ja takana on kaksi aborttia (17- ja 21-vuotiaana). Toinen abortti päättyi ison verisuonen katkeamiseen ja lääkärin toteamiseen, että voi hankaloittaa tulevaisuudessa lasten hankkimista. Sairastin myös pari vuotta sitten tosi ärhäkän kohtutulehduksen, ja sen myös epäiltiin vaikeuttavan jälkikasvun hankkimista. Ajattelin kuitenkin että väliäkös sillä, enhän aio ikinä hankkia lapsia.
Mikä sitten muutti mielen? En oikeastaan vieläkään tiedä! Pari vuotta sitten juteltiin mieheni kanssa, että jätetäänkö ehkäisy pois, tulee lapsi sitten jos on niin tarkoitettu. Ehkä se biologinen kello sitten alkoi tikittää kun ikää oli kuitenkin ’jo’ 30 vuotta. Ei minulla kuitenkaan ollut silloinkaan vauvakuumetta, ehkä kuitenkin alitajuntaisesti ajattelin etten kuitenkaan pysty enää lapsia saamaan. Melkein puolitoista vuotta meni, ja sitten jäi menkat pois. En silloinkaan uskonut olevani raskaana, ja testin ostaessani ja ekaan neuvolaan mennessäni olinkin jo raskaana viikolla 12. Eka tunne oli silloinkin järkytys ja pelotti ihan hirveästi.
Raskauden aikanakaan en oikeastaan tuntenut sitä vauvakuumetta, ja mietin itsekseni että tuleeko minusta edes hyvää äitiä. Mitä lähemmäksi synnytys tuli, sitä enemmän pelkäsin etten edes rakastaisi tätä uutta tulokasta kun olo oli niin tunneköyhä. En halunnut ’aikuistua’ koska eikö minun nyt äitinä sitten pidä olla aikuinen. Semmoinen järkevä ja vastuuntuntoinen. Ei semmoinen hupakko, joka mielummin ostaa parin kenkiä kun maksaa sähkölaskun.
Sitten hän syntyi, ja sinne meni kaikki entiset ajatukset romukoppaan kun pieni tuhiseva nyytti nostettiin rinnalle. En voi vieläkään ymmärtää miten jotakuta voi rakastaa niin paljon että tuntuu kuin sydän pakahtuisi siitä tunteen määrästä! Taisin saada sen vauvakuumeen vasta silloin :)
SiniJnsn
18.7.2012 at 14:45Nyt tuli itselle vähän epävarma olo. Olen aina kuvitellut jotenkin, että lapsen alullepanemisen (no pun intended :D) edellyyksenä tulisi nimenomaan olla se hirveä vauvakuume.
Toisaalta itse suhtaudun lapsiin ja vauvoihin lievän negatiiviseen vivahtavan neutraalisti: menen kyllä sukulaisvisiitille ja otan vauvan syliin pakollista kuvaa varten, mutta ellei tarjota, en pyydä ottaa syliin. Jos on pakko puuhastella lasten kanssa, keksin kyllä tekemistä, mutta kartan esim. juhlia, joihin tiedän tulevan paljon lapsia (meluisia tahmanäppejä). Voi kai sanoa, että en hirveästi välitä lapsista. Pidän enemmän koirista.
Toisaalta taas samaan aikaan omat munasolut pilaantuvat kuin aurinkoon jätetty maito. Ikää on kertynyt jo 37 vuotta ja SILTIKÄÄN ei tunnu siltä, että pitäisi hankkia oma tuhnake. Mutta entä jos viiden vuoden jälkeen kaduttaa ja kuumetta pukkaa?
Samaan hengenvetoon todettakoon, että viimeinen lapseton ystäväpariskuntamme esitteli muutama viikko takaperin ultrassa otettuja kuvia syntymättömästä sikiöstä. Nyt olemme siis virallisesti ainoa lapseton pari meidän ystäväpiirissäme.
Tiedostan myös oman henkisen selkärangattomuuteni ja erinomaisen kykyni olla viemättä asioita loppuun. Kaksi koiraa kinunneena (”kyllä minä niitä käytän ulkona!” –> totuus: mies käyttää aina) ja oman kanalan saaneena (”juu totta kai siivoan kanakopin, ruokin ja kerään munat!” –> totuus: arvaa!) alkaa mietityttämään, miten kauan se vauva jaksaisi uutuudessaan viehättää (ok tajuan että vauvaa ei voi rinnastaa eläimiin (kai) mutta paremman esimerkin puutteessa), miten kauan menisi ennen kuin istuisin nojatuoliin kiinni kasvaneena ja isäntä kävisi hakemassa rintapumpatusta maidosta pulloon apetta vauvalle, jota ”äiti ei viitsi tai jaksa hoitaa”. Monia projekteja on aloitettu, harvoja on viety loppuun.
Entä mitä jos alkaisimme yrittää vauvaa, intoutuisimme siihen ja sitten huomaisimme, että edellä mainittu maito happani jo männäviikolla? Mitä se tekisi parisuhteellemme? Masentuisinko? Katkeroituisinko? Ja luoja paratkoon, mitä jos se menisi kesken tai kuolisi kohtuun. Tai syntyisi vakavasti vammaisena. Voisinko rakastaa sitä silti? En usko.
En toki yksin ole pohdintojeni kanssa, olemme tätä aviomiehen kanssa puineet. Miehen kanta on, että jos haluan vauvan niin ruvetaan yrittämään, mutta jos en ole varma niin kannattaa edelleen popsia pillereitä.
Mutta kun en yksinkertaisesti tiedä.
Kristaliina
18.7.2012 at 19:15Isoja, isoja kysymyksiä. Isoimpia. Niin kuin Liisa sanoo: asuntoa voi vaihtaa, työpaikkaakin, mutta tätä päätöstä ei voi perua.
Mitä enemmän sitä vuodentakaista mielentilaani muistelen, sitä enemmän huomaan, miten vähän se loppujen lopuksi edes oli mikään järkipäätös – ainakaan siinä mielessä, mitä olin järkiperustein aikaisemmin lapsenteosta aatellut. Jos olisin ollut pelkästään järkitilassa (esim. työtilanteen kannalta ei MITENKÄÄN ollut järkevä tilanne: minulla uusi työpaikka, Joel opiskelijana…), olisin saanut varmaan miettiä asiaa seuraavatkin 34 vuotta enkä siltikään päässyt mihinkään päätökseen. Tavallaan minussa oli siis varmaan juuri silloin tapahtunut jonkinlainen järkiruuvin löystyminen, joka sai Juuri Silloin jättämään Juuri Ne e-pillerit ottamatta – ja erittäin onnellisin seurauksin meidän tapauksessa.
Luultavasti tuollainen ”ruuvin löystyminen” minun tapauksessani tarvittiin: järkiperustein en olisi tätä päätöstä osannut tehdä ja e-pillerinpenteleetkin ovat nykyisin niin luotettavia, että suoranaisia lipsahduksia ei ollut päässyt muuten elämän aikana tapahtumaan :D
Ja mitä tulee siihen katumisen pelkooni: raskausaikana päähän pulpahti useinkin sellaisia ajatuksia, että apua-apua-apua, miten olen nyt tässä tilanteessa, tätä ei voi perua, mitä jos en haluakaan, en saanut tarpeeksi aikaa harkita tätä, apua-apua-apua. Mutta vauvan synnyttyä jotenkin… No, tuohan on tuollainen Henkilö, ihan oikea ihminen, perheenjäsen. Omalta kohdaltani ei tunnu edes jotenkin realistiselta, että sellaisen olemassaoloa edes VOISIN katua. Jotenkin… hmm, nyt tuntuu siltä, että totta kai tuon pikkuihmisen kuuluu olla olemassa. Se on tuollainen ihan ihminen, jolla on oma persoona. Sehän olisi vähän kuin katuisi – en tiedä, omaa äitiään? :D
Yllätyksenä sen sijaan tuli se, miten kivaa tämä kaikki on! Eniten olin itse jotenkin saanut päähäni sitä, että oijoijoi miten raskasta kaikki on ja miten elämä muuttuu jne jne. Ja just se, että kroppa menee ja paikat repeää ja vapaus häviää… Ja jos tuo on omana näkökulmana, niin eihän sitä sellaista nyt halua riesakseen, hemmetti vie. :D Perhevalmennuksenkin ykkösviesti taisi olla jotenkin suunnilleen niin, että ei saa sitten pettyä, kun ruusuisen vauva-arjen unelmat romuttuvat. (tai ainakin näin minun korvani kuulivat) No – minulla kun ei ollut noita ruusuiskuvitelmia, niin enpähän sitten pettynytkään, vaan yllätyin positiivisesti. Esimerkiksi se, miten oman vauvan ilo tarttuu jotenkin sataprosenttisesti: kun se nauraa tuollaiselle neuvolasta saadulle ”don’t worry be happy” -hymynaamalle, sama nauru jotenkin läikähtää suoraan itsellekin. Ja miten kivaa on äitiyslomalla. Ja miten kivaa on ylipäänsä. (disclaimer: hormonit)
Mutta se taas, jos vauvakuumeilee/päättää haluta vauvan, eikä sitä vauvaa sitten saakaan… Se on varmasti Ihan Järkyttävän Raskasta, voin vaan kuvitella. Ei, luultavasti itse asiassa en osaa edes kuvitella. Mehän ollaan siis ihan superonnekkaita, että meille kävi näin.
Hmm jos jotain haluaisin sanoa sille vuodentakaiselle asiaa harkitsevalle (tai harkitsematta olevalle) itselleni, se olisi, että ei stressiä. Nyt tuntuu, että olen onnellisimmillani: on Silva-vauva, on onnellinen ihmissuhde, on oma talo, oma piha, kesä, aurinko ja jäätelöä.
Mutta jos vauvaa ei olisi tullut, saattaisin silti pystyä sanomaan melkein saman. Ehkä olisin onnellisimmillani myös siinä tilanteessa: onnellinen ihmissuhde, oma talo, oma piha, kesä, aurinko ja jäätelöä ja vapaus tehdä kaikkia niitä asioita, mitä vauvan kanssa on hankalampi tehdä.