A. Sinivaara kirjoittaa Onnenpäivä-blogisssaan vauvakuumeesta – tai pikemminkin siitä kuumeettomuudesta.
Hmm, onkohan tämä nyt tällaiselle ”vauvabloggaajalle” aivan liian raju tunnustus: minullakaan ei koskaan ollut vauvakuumetta.
(Swihhh! Het-ki-nen: kuuluiko tuo ääni juuri, kun lukijat katosivat? ”Höh, eihän tuo yhtään uskottava äiti ollutkaan”, he ajattelevat?)
Ei ihme, jos ajattelevat. Tämä oli minullekin raskausaikana yksi suurimmista huolistani: Tuleeko minusta hyvä äiti ollenkaan, kun en ole koskaan tuntenut pakahduttavaa halua silitellä toisten raskausmasuja tai pidellä sylissäni vastasyntynyttä? Kun jouduin jäämään työstä pois sairauslomalle, työkaveri kehotti nauttimaan vastasyntyneen varpaiden nuuhkimisesta. Täh? VARPAIDEN? Ööö onko ihan pakko…?
Sittemmin olen kyllä haistellut vauvan varpaita. Ne eivät haise juuri miltään. Ja minulla on kuitenkin niin hyvä hajuaisti, että kerran seurustelun alkuaikoina, kun Joel palasi rapujuhlista ja kömpi suihkun ja hampaiden- ja hiustenpesun jälkeen (kammoan kaikkia merenelävähajuja) viereeni, totesin ensimmäiseksi: ”Ai, siellä oli persiljaa”.
Muunlaisia kuumeita olen toki elämäni aikana kokenut. Oh, etenkin matkakuumeita! Kun oli pakko päästä kerran talvessa kaukomaille, pakata rinkka ja lähteä reissuun ilman suunnitelmia, Lonely Planet rinkan taskussa. Thaimaa, Intia, Karibia, Intia, Intia, Intia, Intia, Thaimaa, Kamputsea, Vietnam, Tansania. Pakko. Tiedän kyllä, mitä tarkoittaa, kun on pakko.
Matkakuume vei mm. viisi kertaa Intiaan.
Mutta vaativaa kuumotusta munasarjoissa? Ei. Ei koskaan, vaikka ikää oli siinäkin vaiheessa jo 34.
Raskausaikana tuntui jopa vääryydeltä muita ihmisiä kohtaan, että juuri meille tämä raskautuminen tapahtui tyylillä ”kerrasta osumaan”. Miksi juuri me saimme tällaisen ilon ja jotkut muut saattavat joutua yrittämään vuosikausia – tai jopa jäädä kokonaan ilman? Meillä kun olisi ollut aikaa odotella vaikka vähän pidempäänkin. Pelkäsin olevani aivan tunneköyhä, kun sitä kuumetta ei vaan tuntunut. Vaikka raskausviikot etenivät, olo oli lähinnä epätodellinen. Pelokas, vieras, omituinen.
Totta kai jokin määrittelemätön sykäys minussakin on tapahtunut, että tämä ihana vauvamme ylipäänsä alkunsa. Ehkä se olikin vain kuumeeton versio samasta taudista? Kuumeeton vauvaflunssa? Minulla kyllä on aika hyvä vastustuskyky: kun virus kaataa Joelin sängynpohjalle, minä hädin tuskin yhden kerran aivastan.
Raskausviikolla 22 märkäpuku mahtui vielä kiinni.
Ja kun vauva sitten syntyi keskoksena, päällimmäiset tunteeni olivat pelko ja huoli. En tullut enää pohtineeksi sitä raskausajan murhettani, että osaanhan varmasti rakastaa vauvaamme tarpeeksi.
Ja kun huoli vihdoinkin alkoi väistyä, katselin pientä unessa tuhisevaa murmeliamme ja totesin, että totta kai rakastan! Rakastan ihan valtavasti. Rakastan sellaisella pohjattomalla äidinrakkaudella, jonka en tiennyt olevan mahdollista. Minulle.
Juuri tämä on se vauva, joka meidän oli tarkoitus saada.
Ps. Myönnettäköön: vauvan syntymän jälkeen minäkin olen alkanut katsella raskausmasuja ihan uusin silmin. Hellyydellä. Ja vieraidenkin vauvojen parkaisut saavat jossain sisällä aikaan pakahduttavan tunteen. Tekee mieli mennä juttelemaan tuntemattomille: ”Minkä ikäinen se on? Millaiset vaatteet teillä on tällaisella säällä? Onko teilläkin karstaa päänahassa?”
Hmm. Ehkä tämä on jälkikäteistä vauvakuumetta? Kuumeettoman vauvaflunssan jälkitauti? Ehkä se nyt vihdoinkin iski, kun äitipäisyys pehmensi vastustuskykyni.
5
Hemilia (Ei varmistettu)
18.7.2012 at 20:10Oi voi, pakko tulla tänne kommentoimaan, kun niin mielenkiinnolla tekstejänne luen.
Olen 24-vuotias, juuri (omalla ikämittarilla) pitkän parisuhteen päättänyt lapseton sinkkushenkilö, jolla on niitä graduja ja kandeja lykättynä ja kesken, ja jonka valmistuminen ja elämän muunlainenkin vakiintuminen lienee hyvin hamassa tulevaisuudessa. Elämä on niin levällään ja auki kun olla voi.. Ja kuvitelkaapa, MINUSTA on tullut tämän perhe- ja vauvablogin aktiivinen seuraaja!
Tuntuu että tässä teillä: Kristaliinalla ja kommentoijilla on käsillä ne kaikki unelmat, joita itse olen haaveillut. Ihana lukea teidän elämästänne ja haaveilla, että ehkä minullakin sitten joskus on noin, ehkä joskus vakaa elämäntilanne, ehkä joskus sopiva mies.. Tuntuu, että minulle iski tuo vauvakuume v.a.h.v.a.n.a. 22-vuotiaana ja se käy joskus niin kovana, että olen eron jälkeen löytänyt itseni pohdiskelemasta raskaaksi hankkiutumasta. Idea on nykyisessä elämäntilanteessa kyllä niin mahdoton ja pöljä (voi sitä vauvaparkaa jos tähän kaaokseen syntyisi!), että toivon ettei mainittu järkiruuvin löystyminen kohdalleni osu! Tuntuu, että vahva vauvakuume ja seuraavaan elämänvaiheeseen siirtymisen halu estää nauttimasta elämästä sellaisena kuin se nyt on kaikkine vapauksineen ja mahdollisuuksineen – asia, joka varmasti myöhemmin kaduttaa.
Haluan kuitenkin kiittää Kristaliinaa ihanasta blogista ja siitä, että saan tätä kautta haaveilla ja unelmoida. Ehkä kymmenessä vuodessa pääsen itsekin samaan.
Miitu (Ei varmistettu)
18.7.2012 at 22:01No siis onhan tämä nyt niin mahdottoman iso asia, ettei se nyt pahaksi ole ajatus jos toinenkin käyttää sitä pohties.
Mä en jaksa enkä halua uskoa, että pitäis olla erityisen vauvaihminen voidakseen tulla äidiksi ja rakastaa omaa lastaan. Siinä on hyvin suuri ero, onko hoidettavana oma vai toisen lapsi. Omansa suhteen on rennompi, mutta toisaalta kaikki lapsen murheet ja ilot kokee voimakkaammin. Mulla oli vauvakuume ja oon aina pitäny lapsista, mutten nyt koe itseäni mitenkään erityisen hyväksi äidiksi. Ihan kelvolliseksi juu, ja kylläpä tuo hyvin näyttää muhun kiintyneen ja minä häneen, mutta kaikki omat kuvitelmat siitä, millainen olisin äitinä, on kyllä karissu suht nätisti pois. Esimerkiksi mut on yllättäny se, miten lyhyt pinna mulla välissä onkaan (munhan piti olla pitkäpinnainen) tai miten sen lapsen luota haluaa välissä lähes pakonomaisesti hetkeksi pois (kyllähän sitä nyt OMAN lapsen kanssa haluaa ja jaksaa olla). Kun taas muun muassa oma äitini on kertonu, ettei koskaan ole ollut oikein vauva-/lapsirakas siinä mielessä kuin se yleisesti ottaen ymmärretään, vaan koirat ja eläimet ylipäätään ovat olleet ne hänen juttunsa. Meitä ja nyt näitä nykyisiä suvun pienimpiä rakastaa kyllä yli kaiken.
Tähän asiaan ei ole mitään universaalia oikeaa ratkaisua, vaan omasta tilanteesta ja tunteista on lähdettävä. Tärkeintä varmaan olla sinut sen asian kanssa päätti sitten niin tai näin – ja toivoa, että sen päätöksen mukaan myös asiat tapahtuu. Lapsettomuutta tai lapsensa menettämistä en soisi kenellekään, joka tuon lapsen on valmis perheeseensä vastaanottamaan.
ps. Hemilia: Mulla oli tuo vauvakuume kovana päällä varmaan just jotain 22-vuotiaana, jolloin suunnittelin jo milloin vauvan aika vois olla. 24-vuotiaana lähdin lääkäristä itkien, ku uusi lääkäri meni vastaanoton päätteeksi sanomaan ”en nyt sano, etkö koskaan voisi saada lasta” – edellises hoitopaikas kun oltiin oltu hyvinki rohkaisevia ja päähän taottu ”ennemin nuorena kuin vanhempana”. Päivän päälle 27-vuotiaana pääsin ihmettelemään lastani. Tilanne on toki hyvin erilainen lähtökohdiltaan, mutta lyhyessäkin ajassa voi tapahtua vaikka ja mitä, jos kohdilleen osuu. Onneksi aina voi haaveilla. Useimmiten juuri silloin, kun tilanne näyttää mahdottomalta :)
Kristaliina
19.7.2012 at 12:21Hemilia: Kauniisti sanottu tuo unelmien käsilläolo, kiitos! <3 Ja kiva, että olet löytänyt tänne blogiin, vaikka sitten unelmoimaan tai välillä vaikka nauramaan tälle vauvaelämän kaaokselle. Jos haluat vielä pitkittää sitä vauvakuumetta, lisää suosikkeihin ne sisäelimet-räjähtää-kun-väsyttää-niin-paljon -bloggaukset :D
Hih toivottavasti sua taas puolestaan ilahduttaa se ajatus, että täällä kymmenen vuoden päässäkin on vielä elämää :) Tai siis itselläni oli siinä ennen kolmeakymmentä ihan älyttömät kaikki-tänne-heti-nyt-pakko-elää-täysillä -vuodet, kun kuvittelin, että kohta iskee Vanhuus ja Tylsyys. Mutta kappas, ei iskenytkään! Nyt ajan kulumiseen suhtautuu jo rennosti kun tajuaa, että elämä voi olla hauskaa ja vaihtelevaa ihan koko elämän ajan – ei sitä omaa ikäänsä tajuakaan ennen kuin sen sanoo ääneen :)
Miitu: Mun mielestä se ”tarpeeksi hyvän äitiyden” käsite on jotenkin lohdullinen – tosin en ole siihen ajatusmaailmaan kovin tarpeeksi tutustunut, kuullut vaan ohimennen. Eli että lapsen kannalta ei tarvitse olla täydellinen, vaan ”tarpeeksi hyvä” riittää. Jotenkin noin kai se ajatus meni… :)
Samaa mieltä, munkaan mielestä ei tarvitse olla erityisen ”vauvaihminen” ollakseen hyvä äiti!
Miitu (Ei varmistettu)
19.7.2012 at 16:25Juu, käsitteenä tuttu kyllä. Mutta käytännössä…. niin pirun vaikee. ”Kun toiset saa pidettyä talonki siistinä, ja leikittyä vaikka ja mitä lapsen kanssa ja ruoka aina ajallaan valmiina (no okei, omia ruokia kyllä syöty, mutta parhaillaan/pahimmillaan viikko putkeen samaa mössöä, jos äiti ei oo jaksanu vääntää useampaa sorttia valmiiks) koko perheelle, saa pidettyä hermonsa, kyläiltyä jne.” Siis ihan totaalinen kaikkivoipuusäitimyytti – niin ainakin toivon! – mutta jossain takaraivossa se kummittelee silti. Kun oppis nauttimaan täysillä niistä harvoista päivistä, jolloin kaikki sujuu kuin rasvattu, ja elää ne loput päivät niiden voimalla ;)
Vierailija (Ei varmistettu)
31.7.2012 at 10:55Huh, kiitos. Se on siis mahdollista. Saada lapsi ilman kuumetta. Ja selviytyä siitä. Silti rakastaa. Missään maailmani lähitulevaisuudessa ei näy vauvaa, vaikka ympärillä poksahtelee jatkuvasti. ”Mitä jos sellainen syntyisi ja en vaan rakastaisi sitä? En haluaisi sitä sittenkään? Jos MINUSSA vain on se vika, jota kenessäkään muussa maailman ihmisessä ei ole?” Jää nähtäväksi. Ehkä? :)
cherrypop (Ei varmistettu)
20.8.2012 at 17:42Tulipa tässä mieleeni, kun itselläni on ollut ns. lapsikuumetta ja teinikuumetta(kyllä, luitte oikein TEINI!), muttei kyllä koskaan VAUVA! En ole koskaan pitänyt pienistä vauvoista, eikä mieli muuttunut edes oman vauvan myötä. Lastani kuitenkin rakastan ja olen rakastanut jo ennen hänen syntymäänsä ihan täysillä, mutta olen todella iloinen ettei hän ole enää mikään pikku vauva, vaan konttaamisasentoa harjoitteleva 5kuukautinen jo!
(Lueskelen tätä blogia vähän miten sattujaan nyt, kun jokuaika aloitin tämän lukemisen ja välillä pitää lukea uusia ja välillä vanhoja kirjoituksia, haha!)
Vierailija (Ei varmistettu)
2.4.2013 at 13:27Ei liity nyt tähän sinun vanhaan postaukseen, mutta tässä tabilla lukiessani vauva kainalossa painoin vahingossa jonkun kommentin (muistaakseni nimimerkin Kallen äiti) aiheettomasti asiattomaksi kommentiksi! Anteeksi, ei ollut tarkoitus :) Ja jos muutenkin putkahtelee kommentteihin kummallisesti noita asiaton-juttuja, niin luultavasti se olen minä, on meinaan ollut lähellä aiemminkin enkä osaa perua (voiko edes?) tuollaista ilmoita asiattomaksi kommentiksi-ilmoitusta..
SohviSuhmura (Ei varmistettu)
6.4.2013 at 12:02Kiitos kiitos kiitos tästä vanhasta postauksesta ja kaikista sen kommenteista. Se antoi uskoa oman ”projektin” toteuttamiseen enemmän kuin mikään aiemmin. :)