Kuus nelkytviis

6:45

6:45

6:45

6:45

…ja vielä perjantainakin 6:45.

Aaaaaaaaargh!

Tänä syksynä joka ikinen arkipäivä meidän kännykkäherätys pärähtää soimaan KELLO KUUSNELKYTVIIS.

Joo joo joo mä tiedän, että suurelle osalle ihmisistä tällainen on ihan normaalia. Viideltä on jo lypsetty lehmät, juostu triplamarathon, imeytetty ensi pääsiäisen mämmi ja joogattu aamuauringossa (kaamoksessa).

Mutta mä kärsin. Ai että mä kärsin!

Olen tähän asti onnistunut sluibailemaan läpi elämäni niin, että säännöllisiä kuusneljäviiden herätyksiä on tainnut olla vain kesätyöjaksoissani Kelan puhelinvaihteessa joskus 90-luvun puolella. Sen jälkeen olen aina onnistunut saamaan vähintäänkin liukumalla varustetun työn. Ja minähän liu’un, ai että liu’unkin.

Tietysti sen jälkeenkin on ollut yksittäisiä kahdeksan aamuja – tai vieläkin aikaisempia. Esimerkiksi joskus kirjoitin yrityksen sisäisiä uutisjuttuja myymälöiden remonttien avajaisista. Ja niitä avajaisiahan tietysti vietettiin aamunkoitteessa ennen sen myymälän avautumista asiakkaille.

Maistuisikos mansikkakakku aamukuudelta?

No, se oli itse asiassa kivaa. Ihan omanlaisensa tunnelma. Ja yksittäiset aikaiset aamut ovat kuitenkin olleet sellaisia helposti ylimentäviä poikkeuksia.

Mutta tämä joka hiton aamun kuusneljäviis. Ja ei vielä oman työn takia vaan lasten koulun takia. Ai että tämä syö nyt kuulkaas naista!

Aamuvirkut vaietkoon. Tiedän, että joillekin herääminen on helppoa. Mulle ei ole. Mulle se on tuskaa.

Mulle hyvin luontainen ”herätyskelloton herääminen” tapahtuu siinä kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Ja olen hyvinvoiva, kun saan (JOS SAISIN) just aamulla herätä niin, että uni luonnollisesti loppuu. Mutta kun herätyskello pärähtää KUUSNELKYTVIIS (sanoinko sen varmasti jo), meinaan joka ikinen aamu saada sydänkohtauksen ja sielunhalvauksen.

Erittäin selkeän lapsesta lähtien vallalla olleen iltavirkkuisuus-aamutorkkuisuus -luonteenpiirteeni lisäksi vielä toinen juttu: mä nyt vaan tarvitsen unta.

Taas sanon ”joo joo joo kiva teille” (koska olen väsynyt, niin alan katsokaas tässä kohta ärtyisäksi) niille, jotka pärjäävät viiden tunnin yöunilla. Mä en pärjää.

Kymmenen tunnin yöunilla olen hyvinkin sydämetsilmissävilkkuva elämäänsärallatteleva ikuisuusoptimisti. Yhdeksällä tunnillakin pärjään, kunhan saan kahvia.

Sen alle. Nooooooouh!

Ja kun kello soi KUUSNELKYTVIIS, niin millä ihmeen kellotaulumatematiikalla siinä nainen saisi omat lakisääteiset kymmenen tunnin hyvinvointiyöunensa, KYSYNPÄ VAAN!

Nykyisin menen nukkumaan yhtä aikaa lasten kanssa, sitten koomailen älypuhelimen kanssa (tää on mulle toimiva tapa rauhoittua nukahtamiseen) niin, että noin kymmeneltä mulla on ”nyt uni tulee” -hetkeni, jolloin äkkiä laitan kännykän pois ja yleensä nukahdan helposti.

Ja vaikka nukahtaisin hyvin, ei tulisi yövalvomisia ja unikin olisi syvää (ei pysty enää ottamaan yhtään alkoholiannosta tähän räjähdysherkkään yöunitilanteeseen), ei tavallinen kellotaulu vaan yksinkertaisesti tarjoa riittävästi nukkumistunteja.

Voisin tietysti mennä tyyliin iltakahdeksalta (en voisi) sänkyyn unta hakemaan, mutta oikeasti en silloin kuitenkaan nukahtaisi, hermostuisin, ja sitten en ainakaan nukkuisi.

Joten ei tässä mitään ratkaisua ole tarjolla, liian aikaisin (KUUSNELKYTVIIS) herännyttä ärinää vaan.

…ja kahvia ja kirkasvalolamppua. Koska kuusnelkytviis on vielä PIMEÄÄ hitto vie.

Voi tätä aamuvirkkujen maailmaa. Miksi miksi MIKSI lapset laitetaan jo kahdeksaksi kouluun?

Se on rääkkäystä! Siis tässä tapauksessa äidin rääkkäystä!

 

 

PS. Minkä ikäisenä voi vaan itse jatkaa unia, kun lapset lähtevät itsenäisesti kouluun? Öööö 44-vuotiaana?

36