Kysy Joelilta – vastauksia, osa 1

No ei ole ollut helppoa.

Nimittäin tämä Joelin kysymyksiin vastaaminen.

Alkuun oli tietysti nämä lähtökiirepakkaushärdellit, joiden takia en edes yrittänyt alkaa painost…  muistuttaa Joelia vastaamisesta. Mutta ei se tänne tultua, koneen asennettua ja kysymykset eteen saatua yhtään sen helpommalta vaikuttanut.

”En mä osaa sanoa yhtään mitään!”

”Tää on tosi vaikeaa!”

”Tuntuu ihan väkinäiseltä!”

Mun ”ota vaan kuppi kahvia ja ala kirjoittaa, kyllä se siitä lähtee” sai aikaan vain tuskaisia silmänpyörittelyitä.

Näin me ihmiset vaan ollaan erilaisia. Mulle ei tuota mitään ongelmia kirjoittaa ”faktapohjatonta” omaa ajatuksenvirtaa meidän elämästämme – eikä Joelille tuota ongelmia esiintyä minun kirjoituksissani tai vastaavasti kirjoittaa sivukaupalla asiatekstiä tai fiktiota. Mutta kun Joelille esittää kysymyksen ”kuka Joel on?” saa aikaan ähkimistä ja puhkimista niin paljon, että melkein alkaa harmittaa koskaan laittaneensa toisen sellaiseen asemaan, että tällaiseen ”joutuu” vastaamaan.

Ja ne kysymyksethän olivat vieläpä ihan älyttömän hyviä! Mutta olivathan ne sinänsä ”vaikeita”, syvällisiä. Joskus ”kysy mitä vaan” -postauksissa kysytään lempiväriä tai lempiruokaa – mutta te tietysti kysyitte paljon laajempia ja syvällisempiä kysymyksiä <3

Päästin Joelin pälkästä ja yritin helpottaa hommaa jaottelemalla kysymyksiä vähän ”teemoihin”. Pyysin aloittamaan jostain päin oman fiiliksensä mukaan, ja vastaamaan vaikka vaan ihan pariin.

Ja kyllähän se sitten lähti!

Tässä Joelin vastuksia numero yksi (näitä tulee varmaan yhteensä kaksi tai kolme osaa, mutta varmasti h-y-v-i-n vähitellen) – olkaa hyvä :)

1. Useampikin teistä (Rinkeli, Elinabeth, Laurasss) halusi kuulla Joelin version suhteemme alkumetreiltä ja siitä, kun tapasimme. Kysyttiin myös, mihin Joel minussa ihastui – ja mikä nykyisin minussa ihastuttaa ja onko ärsyttäviä puolia.

”Krista on positiivinen, huumorintajuinen, luotettava ja avoin, mutta tietysti rakastuminen ei selity millään tämänkaltaisten ominaisuuksien sarjalla. Kysymykseen, mihin toisessa ihmisessä alunperin ihastui, ei ole luullakseni olemassa rehellistä vastausta: ihastuminen toiseen ihmiseen edeltää tämän ominaisuuksiin ihastumista. Suhteen ensikuukausien jälkeen, kun toisen alkaa nähdä enemmän kokonaisena yksilönä kuin omien tunteiden objektina, nuo piirteet ovat toki olleet iloksi.

Toisaalta vaikka ensihullaantumisesta on jo pitkä aika, minun ei ole lainkaan vaikeaa saada kiinni samasta olosta edelleen: haluan yhä joka päivä katsella Kristaa ihastellen, kuunnella häntä, pitää häntä lähellä; nämä halut ovat rakastumisen alun keskeistä sisältöä, joissa toinen on omien tunteiden objekti, mutta ne ovat ainakin minun kohdallani sopusoinnussa sen kanssa, miten toista on oppinut arvostamaan (ja toki myös sietämään) ihmisenä.

Ensitapaamisestamme Krista on kirjoittanut (täällä, täällä) ja hänen kuvauksensa tapahtumista on kyllä minulle tuttu: muistan hyvin, kuinka istuimme puistossa pimeän tultua palellen ja rakot armoa huutaen, mutta emme silti halunneet lähteä vielä. Minulla oli sinä kesänä ollut muutama ensitapaaminen, jotka olivat jääneet ainoiksi tapaamisiksi, ja Kristan kanssa oli heti havaittavissa, että kysymys oli jostain muusta.

Meillä oli kummallakin tuoreita kokemuksia suhteen päättymisestä, ja tietysti kiihkeimmän alun jälkeen kummallakin nousi pintaan erilaisia aiemmista kokemuksista johtuvia huolia ja aiempiin kumppaneihin sopeutumisesta opittuja, uuteen suhteeseen huonoja toimintatapoja. Olisimme hyvinkin voineet kariutua niihin, mutta Krista piti meistä määrätietoisesti kiinni, mistä olen aina kiitollinen. Nykyään suhteemme ensisijaisena vahvuutena pidän sitä, että meillä on toisiimme ja yhdessä pysymiseen hyvin vahva luottamus.”

2. ”Kuka Joel on?”. Hyvä kysymys. Pikkukirppunen muotoili sen näin: Kristan kirjoituksista on vuosien varrella saanut kuvan hoivaavasta, hellästä, huomioivasta, rakastavasta, boheemista, mutkattomasta (ja niin edelleen) aviomiehestä/isästä, mutta miten itse kuvailisit itseäsi ja suhtautumista elämään ja siinä eteen tuleviin asioihin? Lisäksi Pea kysyi perusteluita niihin blogissa esiin tulleisiin asioihin, että Joel ei juo alkoholia eikä omista ajokorttia – Murkinamasu puolestaan halusi kysyä, onko ”paljasjaloin kulkeminen ympäri vuoden” oikeasti joskus tapahtunut.

”Krista kirjoittaa hyvin rakastavasti; varmasti, jos hän niin tahtoisi tai jos se olisi hänelle luontevampaa, voisi yhtä hyvin syntyä kuva ärtyisästä ja vetäytyvästä miehestä.

Itse en koe vetoa oman persoonallisuuteni tai olemukseni kuvailuun jonakin yhtenäisenä tai johdonmukaisena kokonaisuutena, enkä juuri usko muiden vastaaviin kuvauksiin itsestään. Toki joidenkin piirteiden kohdalla ihmiset osaavat jotenkuten arvioida itseään, ja niiden kautta ajatellen olen kohtuullisen myötätuntoinen, kiinnostunut enemmän ajatuksista kuin kokemuksista ja enemmän asioista kuin ihmisistä, enemmän huoleton kuin stressaava ja enemmän saamaton kuin tehokas. Jonkinlaisen kehyskertomuksen tai yhteisen selityksen keksiminen näidenkaltaisille ominaisuuksille ei kuitenkaan varmaankaan perustuisi mihinkään luotettavaan tai lisäisi ymmärrystä.

Teini-iässä koin jonkinasteista tarvetta erottua valtavirrasta (jotakuinkin tyypilliseen tapaan) ja varmaankin siihen liittyen kultivoin joitakin erikoisia tapoja: monet muistavat minun esimerkiksi kävelleen aikanaan ilman kenkiä kesät talvet – todellisuudessa kävelin paljain jaloin kesäkuukaudet, ja vieläkin kyllä pidän kävelemisestä kengittä, joskin pari kertaa jalkapohjani pullonsiruihin satuttaneena en enää tee niin kaduilla.

Ajokortin hankkiminen on vain yksi monista asioista, joita en ole koskaan saanut aikaiseksi, se kun ei helsinkiläisenä ole tuntunut erityisen tarpeelliselta, enkä ole koskaan pitänyt autoja sinänsä kiinnostavina monien poikien ja miesten tapaan. Ehkäpä tässä jonakin vuonna.

Alkoholia en tosiaan juo, mutta siinäkään ei ole kysymys mistään periaatteesta. En koskaan opetellut pitämään oluesta tai viinistä ja jossain vaiheessa 25:n tietämillä vain huomasin, etten juuri nauti päihtymisestä, eikä baarissa roikkuminen kiinnostanut lainkaan. Päädyin olemaan monesti porukassa ainoa, joka ei juo tai juo vain hiukan. Näissä tilanteissa puolestaan totesin, että on kaikille helpompaa, jos omaksun yksinkertaisen säännön, etten juo lainkaan, ja tämä tulee muille tutuksi: jos tilanteessa, jossa juominen on oletusarvo, kieltäytyy tarjotusta lasillisesta tai vielä yhdestä kierroksesta, tulkitaan se negatiivisena kannanottona seuraan tai tapahtumaan, kun taas jos ei juo lainkaan, tämä nähdään ainoastaan henkilökohtaisena kummallisuutena.

Ehkäpä nykyään, kun noita sosiaalisia tilanteita ei enää sattuneesta syystä juuri ole tullut vastaan, voisin hyvin silloin tällöin juoda vaikkapa lasillisen rommia, kuten tapasin joskus tehdä.”

3. Myös Joelin opiskeluala psykologia synnytti monenlaisia kysymyksiä. Esimerkiksi Psykaa kysyi: Millaista on opiskella psykologiaa, ymmärtää psyykkistä kehitystä ja kasvatuksen vaikutusta, ja sitten asettaa itsensä asemaan kasvattajana? Luoko ymmärrys enemmän paineita omasta roolista vai helpotusta vanhempana toimimiseen? Ja Rinkeli jatkoi mm. kysymällä: Tuleeko paineita tehdä kaikki ”oikein”?

”Psykologia on melko kurja tiede: vaikka ihmismieli on sen kohde, se ei anna kovin päätähuimaavia työkaluja vuorovaikutukseen verrattuna sisäsyntyiseen, intuitiiviseen ymmärrykseen muista, niin lapsista kuin aikuisista. On kuitenkin muutamia intuition tai yhteiskunnassamme yleisesti vallitsevien käsityksen vastaisia tai niitä täydentäviä tosiasioita, joiden tuntemisen koen olevan vanhemmuudessa avuksi. Valitsen tässä niistä kaksi.

Ensinnäkin, kukaan meistä ei havaitse tai muista omia tai muiden puheita tai tekoja oikein, vaan niin aistien hetkellistä tulkintaa kuin muistoja värittää aina oma asenne. Erityisesti on perusteetonta luottaa omiin muistoihin siitä, mitä toinen on täsmälleen sanonut ja mihin sävyyn, sekä missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet. Emme ole videokameroita, vaan selitämme kaiken itsellemme suotuisasti, ja oikeudentuntomme perustuu aina hatarille käsityksille siitä, kuka on loukannut toista ja kuka toiminut oikein. Melkein kaikki riidat palautuvat tähän, niin aikuisten kuin lastenkin välillä, ja tietysti lasten kohdalla tämä on aivan erityisen tärkeää muistaa: aikuiset voivat jossain määrin pyrkiä objektiivisuuteen ja miettiä, miltä osin omat muistot ja tulkinnat eivät ehkä vastaa todellisuutta, mutta lapsille se on mahdotonta.

Ei ole siis järkevää pyrkiä ensisijaisesti selvittämään, mitä todella on tapahtunut, kuka on sanonut mitä, ja miksi joku on tehnyt jotakin. Lasten tunteet ja omakohtaiset kokemukset eivät ole yksiselitteisesti sidoksissa niihin todellisiin tapahtumiin, eivätkä ratkea niiden selvittelyllä. Tärkeintä on rauhoittua ja rauhoittaa, auttaa pukemaan tunteet sanoiksi, lohduttaa ja kannustaa sovintoon.

Toiseksi, käyttäytymisgenetiikan tulokset mahdollistavat suuren luottamuksen siihen ajatukseen, että kasvatuksella ei juurikaan ole väliä. Tämä on helpottavaa! En tiedä, onko joku lastensa kanssa aina niin ymmärtäväinen, johdonmukainen ja kärsivällinen, kuin toivoisi olevansa, mutta minä en ainakaan ole (eikä Krista). Niin kauan, kuin lapsensa pitää ravittuina ja turvassa, tarjoaa heille arkisen verran läheisyyttä ja virikkeitä, eikä kohtele heitä aktiivisesti kaltoin, heistä kasvaa juuri sellaisia kuin perimä ja sattuma sallivat.

Ero todella huonon vanhemmuuden – siis rikollisen huonon – ja riittävän hyvän vanhemmuuden välillä on suuri, kun seurataan lapsia aikuisuuteen, mutta ero riittävän hyvän ja täydellisen välillä, jos täydellistä edes löytyisi, ei olisi juuri mitään.

On siis hyvin vähän perusteita tuntea syyllisyyttä siitä, että pilaisi lastensa tulevaisuuden omalla puutteellisuudellaan, ja voi kaukaisen tulevaisuuden ajattelun sijaan keskittyä vanhempana siihen, että lapsilla olisi tässä ja nyt mukavat oltavat. (Perimällä taas on paljon väliä, mistä syystä olen tietysti iloinen siitä, että olen saanut mainion kumppanin!)

Näin oma asenteeni vanhemmuuteen on, että tahdon omien rajallisten voimieni puitteissa ainoastaan suojella ja rakastaa lapsiani, niin että heillä olisi nyt hyvä olla, ja että he sitten aikuisina muistelisivat alkuvuosia myönteisesti ja jaksaisivat sen perusteella pitää meihin yhteyttä.”

Kuva: Sissi Vuorjoki

Kiitos, kulta! <3