Enpä olisi hiihtopaketteja tammikuussa kyttäillessä uskonut – saatikka aiempina vuosina, kun stressasin, että nämä lapset eivät koskaan pääse suksille – että tämän talven hiihtosaldo tulee olemaan tällainen.
Harmi kyllä en hoksannut tarkasti pitää kirjaa meidän talven hiihtämisen, joten seuraava on arviota. Mutta siis hiihtoreissuja muistellessa laskin, että tänä talvena meidän lapset ovat hiihtäneet yhteensä noin 50 km, aikuiset puolestaan noin 70 km.
Myös siis Joel-koskaan-en-ole-hiihtänyt-enkä-hiihdä.
Oo äm gee ja silleen.
Ja tätä ennen nämä meidän Espanjan-talvehtijalapset olivat siis elämässään yhden kerran kokeilleet hiihtoa, se oli kaksi vuotta sitten pääsiäisenä. Olen itse tästä meidän yllättävästä hiihtoreippaudesta aivan pyllylleenlennähtämisyllättynyt, siis silleen ”hiihtäessä pyllähdän enkä meinaa päästä ylös katkaisematta sauvojani” -yllättynyt.
Sopivaksi hiihtomatkaksi käytäntö on osoittanut saman, mikä me on aiemmin todettu metsäluontopolkujen kanssa: viisi kilometriä on meille sellainen aika sopiva yläraja. Enempää ei olla lähdetty verta kaivamaan nenästämme, ha. Koska matkaa tärkeämpi kuitenkin on se, että kaikilla on kivaa. Ja että hiihtämisestä tai metsäpolkuretkeilystä jää mukava fiilis päällimmäiseksi: että kaikilla tekee mieli lähteä toisenkin kerran.
Viidessä kilometrissä on kuitenkin aika usein myös puoli kilometriä liikaa.
Toisin kuin luulisi, se ei välttämättä ole se viimeisin puolikas. Näin ollen ongelma ei ratkea tekemällä vain 4,5 kilometrin reissun.
Se ”ylimääräinen” puolikas kilometri voi nimittäin olla vaikkapa väli 1,5-2 km, tai 3-3,5 km. Tai joskus se voi olla jopa ripoteltuna kymmenien metrien mininääntymyksiksi pitkin matkaa.
Itsehän muistan lapsuudesta, että äidin piti aina hinata minut sauvoista vetämällä takaisin. Ei niinkään siksi, että en olisi oikeasti jaksanut (vaikka niin väitin), vaan siksi, että se oli kivaa. Anteeksi, äiti.
Niihin orastaviin ”mä en enää jaksa” -hetkiin on syntynyt siis spontaanisti pieniä niksejä! Parhaimmillaan ennakoivia, eli ne heitetään kehiin jo ennen kuin valitusvirsi ehtii käynnistyä.
Tällaisilla pienillä kikoilla me on ennakkovältetty hiihtoväsymyksen iskemistä ja pidetty homma hauskana.
1. Eväät
Okei aika itsestäänselvyys sekä ihan must, myös aikuisille. Meillä hiihtämässä ja luontopoluilla on oikeastaan aina eväät mukana, jopa pienillä lähimetsään suuntautuvilla retkillä. Se vain kuuluu asiaan.
Esimerkiksi 2,4 kilometrin Pukinmäen peltoladun tai Maunulan 1,5 kilometrin metsäladun jälkeen ollaan ”jesh, valmiita” ja etsitään kiva eväspaikka. Ja vasta eväiden jälkeen jutellaan, että hei hiihdettäiskös vielä toinenkin kierros.
Ylensä kaikki sanovat ”joo!”.
Jos kysyisi ennen eväitä, vastaus olisi erilainen.
Eväinä meillä on usein leipiä tai pikkueväinä välipalakeksejä tai -patukoita. Aikuisille kahvia, lapsille vesipullot tai pillimehut. Silloin tällöin on mukana ollut ihan ”lämmin ruoka” (ei se oikeasti enää silloin lämmin ole). Viimeksi esimerkiksi oli nakkeja, friteerattuja kukkakaaleja ja sipulirenkaita.
Kai sanoin jo, että aikuisille kahvia.
2. Matkaoppaan leikkiminen
Sitten ”matkaleikkeihin” – samalla idealla siis kuin ennen vanhaan (haha ennen äänikirjoja, joiden avulla matkustetaan vaikka viikko) taltutettiin automatkatylsyyttä keksimällä erilaisia omia leikkejä ja pelejä.
Matkaopasleikissä edellä hiihtää siis opas, joka esittelee muille perässä tuleville maisemia ja nähtävyyksiä.
”Tuolla oikealla häämöttää jo kirkon torni. Se on hyvin korkea ja kuuluisa, ja sen kellot ovat ainakin sata vuotta vanhat.” Tai vaikka ”Seuraavassa kulmassa näemme tunnetun käkkyrämuotoisen puun. Sen uumenissa uskotaan asuvan maahisia. Katsotaanpa, nähdäänkö tällä kertaa heistä pieniä jalanjälkiä…”
Ja niin edelleen. Mielikuvitus peliin, nähtävyyksien ei siis tarvitse olla aitoja vaan ihan keksittyjä!
Meillä useimmiten lapset ovat vuorotellen matkaoppaita, mutta aivan yhtä hyvin aikuisten matkaopastuskin voisi huvittaa jälkikasvua ja saada ”kohta mä alan valittaa” -ajatukset pois mielen (ja kielen) päältä.
3. Viestileikki
Tämä on meillä yleisin ja hauskin pieni hiihtoleikki!
Viestileikki lähti liikkelle ihan siitä, että peräkkäin yksisuuntaisella ladulla hiihtäessä on usein hakala kuulla, mitä kauempana jonossa olevat sanovat. Tarvitaan siis viestinviejää! Viestileikissä yksi lapsi hiihtää edellä, minä keskellä, ja toinen lapsi perässä. Minä siinä keskellä olen viestinviejä, joka välittää sähkösanomia lapselta toiselle. Kas näin:
Isosisko: Viesti pikkusiskolle, lähetetäänkö viestejä?
Aikuinen toistaa: Viesti pikkusiskolle, lähetetäänkö viestejä?
Pikkusisko: Viesti isosiskolle, lähetetään vaan.
Aikuinen toistaa: Viesti isosiskolle, lähetetään vaan.
Hauskaksi homma muuttuu esimerkiksi silloin, kun lapset innostuvat lähettämään sanallisia emojeita toisilleen. Tai no on se hauskaa muutenkin: sopivaa pientä sanailua, jolla latu taittuu kuin itsestään.
4. Kyselyleikit
Sukua viestileikeille, eli usein näitä kyselyitä tehdään meillä ”viestityyppisesti”. Lapset siis kyselevät toisiltaan (viestinviejän välittämänä) erilaisia kysymyksiä – ja koska hiihtäessä ollaan luonnossa, niin kyselyt ovat olleet lähes aina luontoaiheisia.
Vaikkapa: ”Tiedätkö, minkä niminen pensas meidän mökin vieressä kasvaa?”
Tai: ”Mitä erilaisia marjoja voi syödä metsästä?”
Oikeista vastauksista saa tietysti pisteitä. Mitäpä muuta.
5. Erilaiset hiihtotekniikat
Luistelu-shmuistelu, kuka on kokeillut munamieshiihtoa?
Tai voiko hiihtää pelkästään sauvoilla lykkimällä? Entä jalat ristissä? (ei voi) Tai potkuttamalla ainoastaan vasemmalla jalalla, kuinka monta kertaa peräkkäin menee niin, että vauhti pysyy yllä?
Ja tietysti myös luisteluhiihtotreenit virkistävät matkaa.
Mutta munamieshiihto se kyllä vaan on se ykkönen, haha. Senkin muistan jo lapsuudesta, vaikka munamies (tai sen näyttelijä) ei ollut silloin vielä syntynytkään. Monen sukupolven munamieshiihto!
(miksiköhän sitä silloin kutsuttiin?)
Sellaisin eväin meillä jaksetaan ladulla! Onko teillä vastaavia hiihtotylsistymisentorjumisniksejä?
Saas muuten nähdä, onko tämän vuoden hiihdot jo hiihdetty, vai vieläkö päästään viestileikkiä leikittelemään ladulle.
Vaikka ei päästäisikään, niin mahtava hiihtotalvi on kyllä ollut.
Mä haluan ehkä ne karvasukset.
10
Tilia
17.3.2021 at 14:27Kuivatut aprikoosit oli meidän äidin niksi lasten hiihtoväsymykseen. Ne kun kaivettiin anorakintaskusta – ja lunta ladun varresta päälle – niin taas matka jatkui. Ei ehkä suositella enää nykyään tuota lumensyöntiä…
krista
17.3.2021 at 18:33Oi tämä onkin hyvä! Tai kuivatut luumut tai pienet rusinarasiat! Lumen sijaan ehkä mieluummin kuitenkin tosiaan se vesipullo :)
Mai
17.3.2021 at 17:43Ihanalta kuulostaa, niin mukavaa että ootte löytäneet hiihtämisen! Mää ostin viime talvena ruokatermokset meidän perheen hiihtoretkiä varten. Ihan tavallinen linssikeitto tai mikä tahansa kuuma maistuu taivaalliselta ulkona! Ja toki ulkona syöminen on lasten mielestä joka kerta niin jännää. 😊
krista
17.3.2021 at 18:37Uuuuu, joo tuollaiset ois mahtavat meillekin! Kiitos vinkistä! Meillä on ollut foliovuoassa sellaista ”sormiruokaa” tai sitten esimerkiksi folioon käärittyä burritoa. Mutta oi mä oikein maistan jo papukeiton maun suussani, tuollainen ois tosi hyvä!
–
Meillä on muuten ollut termospullon kanssa massiivinen ongelma siitä, että suurin osa termoksista antaa kahville ”muovin maun”. Pitkään luulin, että se on pullosta, mutta lopulta tajuttiin, että se on korkki, joka sen maun antaa! Ostettiin aina uusi, mutta sama ongelma. Lopulta Joel tilasi jonkun spessukorkin jostain, niin ongelma ratkesi. Onkohan ruokatermoksissa samoja pulmia? Mikä ois hyvä ”muoviton” termari`? Vai onkohan mulla vaan yliherkkä makuaisti :D
Mai
17.3.2021 at 19:59Onpa jännä tuo muovin maku. Kahvi kyllä maistuu aina tietynlaiselta termoksesta, mutta enpä oo tajunnut, että se vois tulla korkista. En huomaa samanlaista ongelmaa minkään muun juoman kanssa kuin kahvin, termostee maistuu ihan hyvältä, jos on puhdas termari. Liotan välillä termospulloa ja korkkia ruokasoodassa ja kuumassa vedessä yön yli, niillä yleensä lähtee kaikki oudot sivumaut. Mutta hei, ainakin nuo meidän ruokatermokset on ihan vaan metallia, ei oo erikseen mitään muovista ”välikorkkia”. Ja korkit toimii näppärästi keittolautasina. Lämmin suositus! :)
krista
19.3.2021 at 11:07Joo mäkin luulin ensin, että se maku tulee termarista, kunnes hoksattiin, että se on muovin maku ja termarin muovikorkki!
–
Jesh mahtavaa, mepä tutustutaan noihin ruokatermoksiin!
Tilia
18.3.2021 at 08:34Vanhoissa Airamin termareissa oli korkkikorkki. En tiedä, onko tehty retropainoksia, mutta mummoloista löytyy yleensä näitä alkuperäisiäkin, kun koluaa yläkaapit. Toki ne ikivanhat on myös sisältä lasia, mikä vaatii terästermosta huolellisempaa käsittelyä. Termosta ei kannata täyttää ihan piripintaan, niin muovikorkki ei lillu kahvissa, ja säilytys repussa mieluiten mahdollisimman pystyssä. Ja mahdollisuuksien mukaan ottaa sellaisen mallin, missä juomaa ei kaadeta sen muovisen välikorkin läpi, vaan on kokonaan irrotettava välikorkki. Se on helpompi putsatakin. Napsutettavat välikorkit ovat myös aika herkkiä menemään rikki. Mutta tietysti mikään juoma ei parane termoksessa säilytettynä. Jotkut tykkää ottaa vain kuuman veden mukaan ja tehdä pikakahvista kahvin kuppiin juuri ennen juomista. Itse olen teen juoja, ja olennaisinta on, että termariin ei ole IKINÄ päästetty kahvia, koska se kahvin maku vaan pilaa teen ihan totaalisesti.
krista
19.3.2021 at 11:06Meillä kans nykyään on usein vesi ja pikakahvi! Ja sit tosiaan Joel löysi netistä jonkun korkin osti, muistaakseni sopi sitten johonkin meidän vanhaan termariin. Pitääkin kysellä, että mikä se systeemi meni. Mä en osallistunut hankintoihin, toimin vaan maistajana :D
Nro 26
18.3.2021 at 09:54Mä olen aina epäillyt tätä, voisin jopa väittää että tiennyt tän: hiihtäminen ei ole hauskaa! Sun kirjoitushan vaan todistaa sen! Jos hiihtäminen olis hauskaa, ei tarvis keksiä joka väliin jotain eväitä tai automatkaleikkejä 😂😂😂
No, vitsi vitsinä. Ootte kyllä huiput vanhemmat, ja kivaa kun on hauskaa liikkuessa (ja jopa hiihtäessä) 😊
krista
18.3.2021 at 10:38Hahaa – busted! No ei vaan siis mäkin aina ajattelin, että hiihtäminen ei voi olla hauskaa (ne koululiikuntatraumat), mutta tää talvi toisin todisti! Se on varmaan sama niin kuin muussakin liikunnasse, että kesken kaiken voi iskeä sellainen ”ääh en jaksakaan” -fiilis (aikuisellekin, saatikka sitten lapselle), mutta kun sen menee yli, niin onkin sit kivaa – ja jälkikäteen se vasta kivaa onkin, haha.
–
Ja kiitos! <3 Ite oot ihana! Tulipa muuten ikävä tästä ja niistä eilisistä kuvista!