Mähän en tietysti ole meidän perheen ainoa henkilö, jonka kropan… …kröhöm… …elämänjäljet herättävät rakkaudentunteita jälkikasvussa. (aiemmin täällä)
Perheen 3-vuotias silitti hellästi isinsä otsaa ja totesi sitten rakastavalla äänellä:
”Tässä on joskus ollut hiuksia.”
Myöhemmin samainen 3-vuotias piirsi hienon taideteoksen. Sen nimi on kuulemma…
…isi tulossa kaljuksi.
46
Kiskis
20.7.2017 at 23:07Mä tässä imetän unista jälkikasvua ja meinas mennä mun iltasuunnitelmat uusiks kun lähes herätin äänettömällä kikatuksella eli vatsan hytkynnällä tän vauvelon. Vaarallista lukea sun blogia yöimetyksillä.
Mä muuten muistan lapsena järkyttyneeni kun näin isän armeijakuvan: ”onks isällä joskus ollut hiuksia?!” 😅
Miitu
23.7.2017 at 00:45Ah, tämä ikä. Esikoisella oli aikanaan rakastavampi suhtautuminen elämän jälkiin mukaan lukien äidin sektioarvet, mutta tää nuorempi painos… ”Äiti miksi sulla on tässä tällaiset mötkylät (rinnat)? Ota ne pois.” (Jos nyt en kuitenkaan luopuisi vähästäni). ”Miksi sulla on tällainen maha?” Ihan ei nyt tullut selväksi, oliko äidin maha liian iso vai pieni. Selkeästi kuitenkin vääränlainen, koska oli erilainen kuin minityypillä.