Tämä postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Neuvokas perhe kanssa.
Kahvipöydässä: ”Voi kiitos, mutta en mä voi ottaa toista pullaa, pitäis laihduttaa.”
Itseään peilistä tarkastellessa: ”En mä voi kyllä tällaista mekkoa laittaa, kaikki makkarat näkyy.”
Ravintolassa: ”Valtavat annokset! Tällä menolla mä lihon muodottomaksi!”
Ziljoonakertaiseksi suurentavan kasvopeilin äärellä: ”Aivan järkyttävän isot ihohuokoset!”
Kesävaatteita pukiessa: ”Mulla on niin rumat polvet, pitää laittaa pidemmät shortsit.”
Telkkarista julkkista katsellen: ”Oho! Onpa tuo lihonut!”
Esimerkkejä on helppo keksiä – olenhan kasvanut (ja varmasti moni muukin meidän ikäluokasta) sellaisessa ympäristössä, jossa oman ja toisten vartaloiden ja ulkonäön kommentointi oli vielä aivan arkipäivää. Siihen perustui esimerkiksi kultaisella 80-luvulla moni nauruntyrskähdys telkkariviihteestä lasten vitsikirjoihin.
Omia vanhoja lastenkirjoja lukiessakin välillä ihan tyrmistyttää – näinkö vartalosta ja painosta silloin puhuttiin? Ja oletteko muuten huomanneet, miten jopa ihana suloinen Niiskuneiti puhisee peilin edessä bikinit päällä?
Ja arvatkaa mitä? Tai no arvaatte te – uskon, että suurin osa meistä tämän varmasti jo tiedostaakin. Joka ikinen kerta, kun vanhempi puristelee makkaroitaan tai voivottelee paksuja reisiään, isoa mahaansa, lenkille lähdön ankeutta tai vaikka lättänöitä hiuksiaan, siellä jossain on pienet korvat kuulemassa.
Kaikista tällaisista palasista rakentuu lapsen mieleen se ajatus, että millainen on ihmisen keho. Mikä on kehossa hyvää, tärkeää ja arvokasta. Ja millaisella äänellä ihminen puhuu omasta kehostaan.
Neuvokas perhe -sivuston vuosi sitten tekemässä kyselyssä enemmistö (60%) vanhemmista arvioi, että heidän lapsensa ovat erittäin tyytyväisiä omaan kehoonsa. Mutta entä kuinka moni aikuinen pystyi kyselyssä sanomaan samaa omasta kehostaan?
Kahdeksan prosenttia.
Melkeinpä väitän, että meidän sukupolvi on jo ”pilalla”: Me ollaan kasvettu niiden makkaranpuristeluiden keskellä. Ne kaikki ovat jo meidän aivoissa jossain siellä syvällä – eikä se ole meidän oma ”syy” eikä edellisten sukupolvienkaan. Se on vain ollut kroppaa koskeva vanha ajatustapa, jota silloin joskus aikoinaan ei olla hoksattu kyseenalaistaa. Niinpä jos emme pidä varamme, ehkä kieltäydymme itsekin ruokapöydässä kovaan ääneen santsikierroksesta lihomisesta vitsaillen.
Samanaikaisesti me kuitenkin ollaan opeteltu itsensä hyväksymistä ja arvostamista – ja moni meistä on varmasti oppinut suhtautumaan itseensä arvostaen. Tai ainakin aktiivisesti yrittää. Mutta huhuileeko jostain silti se ääni, joka väittää, että olisit varmasti onnellisempi ja elämä olisi parempaa, jos vaaka näyttäisi muutamaa kiloa vähemmän.
Naistenlehdistä se ainakin huhuilee, tässähän taas kohta lähestyy tammikuu ja laihdutusvinkit!
Me aikuiset eletään siinä ratkaisua vaille jäävässä ristiriidassa. Me taiteillaan sen kanssa, mitä tiedämme kyllä, mitä pitäisi ajatella omasta kehosta. Ja toisaalta sitten sen kanssa, millainen sisäinen ääni pään sisään on kaiken elämän varrella koetun, nähdyn ja luetun perusteella rakentunut.
(Disclaimer: eivät toki kaikki – he onnekkaat. Puhun me-muodossa ja tarkoitan itseäni sekä varmasti jotakuta toistakin, joka on kohdannut samanlaiset tilanteet.)
Mutta entä sitten lapset?
Voidaanko me tehdä tämä yhtälö meidän lapsille yhtään helpommaksi?
Vai onko tilanne tuleville sukupolville vieläkin vaikeampi – kun se photoshopattujen somekuvien virta kuitenkin jossain vaiheessa lyö päin lasten kasvoja?
Tämä on mun mielestä aivan valtavan tärkeä aihe, josta (tärkeyteen verraten) puhutaan yllättävänkin vähän. Miten me kasvatetaan lapset kohtaamaan kehoon kohdistuvat paineet? Voidaanko me vaikuttaa siihen, millainen sisäinen ääni siellä lapsen sisältä juttelee, kun vaikkapa teiniksi kasvanut lapsi katsoo itseään peilistä?
Neuvokas perhe -sivustolta – se sama sivusto, mihin vinkkasin aikaisemminkin täällä – löytyy tosi paljon hyvää tietoa kehosuhteesta ja kehotyytyväisyydestä. Esimerkiksi nämä tämän postauksen kuvissa näkyvät tehtävät, joiden parissa kehotyytyväisyysasioita on helppo ottaa puheeksi lasten kanssa, löytyvät täältä.
Neuvokas perhe -sivustolta löytyy myös kuusi vinkkiä, miten tukea lapsen kehotyytyväisyyttä. Kannattaa ehdottomasti lukea!
Miten me itse ollaan otettu kehotyytyväisyys huomioon lasten kanssa toimiessa?
Olin itse tiedostanut hyvinkin selvästi sen kehopuheen, jonka keskellä olin kasvanut (ja siis varmasti myös moni muu meidän sukupolvesta). Siksi halusin tehdä asian omien lasten kanssa toisin. Niinpä me otimme ihan alusta asti omassa perheessämme täyden nollatoleranssilinjan kehoon (omaan tai muiden) kohdistuvaa inhopuhetta kohtaan. Lasten kuullen ei kerta kaikkiaan puhuta laihdutuksista, lihomisista tai muutenkaan kehosta tai ulkonäöstä negatiiviseen sävyyn. Näistä linjoista me puhuttiin myös meidän läheisten kanssa jo silloin, kun lapset olivat ihan pieniä.
Siinä on vähän opettelemista, toki. Alussa ihan huomasi, miten jotain kesäkiloläppää meinaa lipsahtaa! Ja siinä(kin) suhteessa kannattaa olla lempeä itseään kohtaan. Omaa sisäistä ääntään on hankala muuttaa. Mutta silti kannattaa yrittää! Kyllä siihen sitten oppiikin, ja tietysti se tekee hyvää myös itselle, kun vähitellen oppii pois omaa kehoa ja ulkonäköä arvostelevasta ajatus- ja puhetavasta.
Tulee tuore esimerkki mieleen – eikä tämä liity edes painoasioihin, tämä on jopa vähän hauska. Tai voikohan sitä hauskaksi sanoa..? Okei, mulla nimittäin on tällä hetkellä huuliherpes. Miten siitä puhutaan?
Ei näin: ”Yäk, miten ruma näppy mulla on naamassa! En voi mennä tämän näköisenä mihinkään!”
Vaan näin: ”Oho siis KATO, miten iso tää on! Onneksi se ei ole enää kovin kipeä, kohta se tästä paranee.”
Haha! Huuliherpespositiivisuutta? Mutta siis miksi sitä pitäisi haukkua omaa ulkonäköä edes silloin, kun naamassa on keltakukertava möllyskä? Sehän on vaan näppylä. Vaikkakin aika ISO näppylä. Mutta mä en voi sille mitään eikä se vaikuta muhun ihmisenä. Muuta kuin vähän ärsyttää ja parin eka päivän ajan sattuu.
Mä rakastan sitä, kun pienelle lapselle kauneus on vaan yksinkertaisesti sitä, että laittaa rusetin päähän. Kato miten kaunis! Eli että kuka vaan lapsi (tai aikuinen) on kaunis laittamalla vaan sen hitsin rusetin – taaperon silmissä partaisinkin isi on rusetti päässä ihanan kaunis prinsessa. Ei ole vielä sellaista ajatusta, että joku (etenkään lapsi) ihan ihmisenä olisi ominaisuuksiltaan kauniimpi kuin joku toinen. Kauneus on jotain, minkä ihan jokainen voi saavuttaa sillä rusetilla tai vaikkapa pukemalla oman lempivaatteen päälleen aamulla.
Voi kun se pysyisi yllä kaikilla lapsilla mahdollisimman pitkään!
Lapset eivät kuitenkaan kasva tynnyrissä, joten valitettavasti niitä hetkiä tulee, kun lapsi kohtaa sen raadollisen ulkonäkökeskeisen maailman. Se voi tulla toisten ihmisten töräytyksinä ja ”läskipuheina”, sekä tietysti myös somevirran loputtomina törröhuulina ja bikinipeppuina. Ai tuollainenko mun pitäisi olla?
Mä ajattelen jotenkin näin: KUN se hetki sitten tapahtuu, sitä parempi, mitä vahvempi lapselle rakentunut oma kehotyytyväisyys siinä kohdassa on.
Eli että me vanhemmat emme valitettavasti voi poistaa sitä ulkonäkökeskeisyyttä maailmasta siihen mennessä, kun meidän lapset ovat teinejä. Emme ainakaan millään yksittäisellä taikasauvanheilautuksella. Mutta me voimme auttaa rakentamaan lapselle tervettä pohjaa sen kohtaamiseen.
Näin koululaisten vanhempana saa tietysti ilokseen jo nähdä, miten lasten oma arvopohja on jo kehittynyt ja sieltä tulee mahtavaa itsenäistä ajattelua. Niistä saa olla ylpeä – ja tietysti täytyy toivoa, että se pohja jaksaa kantaa sitten jollain tavalla teini-iänkin haasteissa ja ulkonäköpaineiden kasvaessa.
Niistä Neuvokas perhe -sivuston kuudesta kehotyytyväisyden tukemisen vinkistä me toteutetaan itse asiassa useampaa!
Meidän perheessä keskeisintä tuon ”ei mollata omaa kehoa ja ulkonäköä” -linjan lisäksi on ollut se, että kehosta puhutaan sen toiminnallisuuden, ei ulkonäön kautta.
Kun siis puhutaan kehosta, puhutaan esimerkiksi sen voimasta, osaamisesta ja oppimiskyvystä. Vautsi, mitä kaikkea keho osaakaan tehdä! Kuinka monen maton raidan yli jaksat hypätä? Aikuinen näyttää esimerkkiä!
Samoin esimerkiksi liikkumista ja ulkoilua on meillä elämässä siksi, että siitä tulee hyvä olo ja se on ihanaa. Äiti ei ikinä ole mennyt zumbaan siksi, että pudottaisi painoa tai muokkaisi kroppaa piukemmaksi. Vaan siksi, että se on ihan superkivaa ja siitä nauttii. Isi ei treenaa siksi, että hauis kasvaisi. Vaan siksi, että olisi vahva ja hyväkuntoinen ihan papparaisikäiseksi asti.
On tietysti helppoa, kun lapselle voi kertoa aidot motiivit, kun itsekin me aidosti ajatellaan noin. Meille liikkuminen oikeasti on hyvän olon lähde eikä mikään ulkonäönmuokkausjuttu.
Ja kun tuntee oman kehonsa liikkuvan ja toimivan – ja saa siitä sen ilon ja nautinnon – siihen on kenties helpompikin rakentaa juuri sitä positiivista suhdetta.
Yksi helppo ja mun mielestä tosi luonteva tapa käynnistää lapsen kanssa hyvä pieni jutteluhetki ja ajatukset kehoasioista on katsoa Neuvokas perhe -sivuston Oma keho on supersankari -video. Se on noin 5-10 -vuotiaille tarkoitettu kiva parin minuutin video, joka tuo kehon arvostamista tutuksi jo ihan pienelle. Ihanasti lapsentasoisesti tehtyä asiaa ja ajatuksia tärkeästä aiheesta!
Täältä löytyy myös vinkiksi muutamia ohjaavia pohdintakysymyksiä, joita lapselle voi esittää sen jälkeen, kun video on yhdessä katsottu.
Tsekatkaa muuten myös Minä olen hyvä -video, jossa lapset ja nuoret kertovat ajatuksiaan siitä, missä he ovat hyviä. Akuutti ”tippa linssiin” -varoitus! ”Mä puhun ihan rakkaudella äitille!” Voi ihana ihana ihana ihana!
Tässä on se Oma keho on supersankari -video upotettuna:
Oletteko te pohtineet lapsianne ja tätä ulkonäköpaineiden maailmaa – mitä keinoja teillä on ollut käytössä lapsen kehotyytyväisyyden tukemiseen?
Jaa ihmeessä vinkkisi ja kerro kokemuksesi!
Ja hei! Ehkä huomasit, että kirjoitin useamman kerran vähän varovaisesti, että ”minä ainakin olen kasvanut sellaisessa ympäristössä ja ehkä moni muukin meistä”. Siihenkin olisi kiva kuulla, että enhän ole ihan hakoteillä ja ainoa, jolla on sellaiset kokemukset. Miten me voidaan oppia niistä virheistä, mitä joskus aiemmin (ketään syyllistämättä) on tehty – näistä karuista jo lapsille lausutuista ”ei susta voi tulla balettitanssijaa, kun olet niin paksu” -tölväisyistä? Eihän sellaisia sanota enää nykypäivänä, eihän?
(valitettavasti pelkään, että jossain kyllä vielä sanotaan)
25
Elina
22.11.2021 at 15:25Ihan todella hyvä ja tärkeä kirjoitus! Tässä on kyllä sudenkuoppa, jonka huomasin itse omien lasten kanssa vasta kun putosin siihen!
Kovasti tosiaan olen lapsille aina yrittänyt puhua kehosta positiivisesti ja sen toiminnallisuuden kautta kunnes sitten vammauduin ja eipä onnistunut hyppiminen, kävely tai edes oman lusikan vienti lautaselta suuhun asti. Lapsista se tuntui tosi pahalta kun heille asia oli aina näyttäytynyt niin, että arvostin omassa kehossani ennen kaikkea sen toiminnallisia ominaisuuksia. Lapsille tuli selvästi kauhea hätä keksiä, että mistähän ulkoisista ominaisuuksista minua nyt voisi kehua ja lasten puheeseen tuli yhtäkkiä paljon ulkonäköön liittyviä asioita.
Nyt pyrin todella, todella tasapuolisesti puhumaan kauniisti ja kannustavasti kehon ulkonäöstä, toiminnallisista ominaisuuksista, henkisistä kyvyistä ja muista taidoista.
Toivon todella, että jos jokin asia ”viedään pois”, jää jäljelle aina jotain mistä on jo pienenä oppinut olemaan ylpeä ja iloinen. Vaikka olen palautunut hyvin ja kehoni on taas melko toimintakykyinen, iloitsen nykyään myös ihan avoimesti (omasta mielestäni) muodokkaista olkapäistä, paksuista hiuksista ja korkeista poskipäistä :D Myös lapset sanovat välillä olevansa ”hienon näköisiä”. <3
Meillä on kyllä ollut keskustelua siitä, että miksi lastenohjelmissa kaikki ne ”hyviä käytöstapoja vielä harjoittelevat” hahmot ovat lähes poikkeuksetta ikävännäköisiä, ne ”hyvikset” ovat aina kauniita ja tukevat hahmot ovat yleensä kognitiivisesti melko rajoittuneita.
krista
22.11.2021 at 15:36Hei onpa muuten ihan valtavan hyvä pointti, kiitos tästä! <3 <3 <3 Ja siis ihanat lapset, kun halusivat kiireesti löytää asioita, joissa voivat sinua kehua ja kannustaa, tuli ihan tippa linssiin tästä <3
-
Kauneus ja kaikenlainen ihanuushan tosiaan ei missään nimessä ole mikään sinänsä paheksuttava juttu. Hmmm, mitenköhän tämän loksauttaisi jotenkin ajatuksiinsa...? Ikään kuin että siinä ei kuitenkaan ole sellaista "arvottavaa" puolta, sellaista että joku on parempi ja joku on huonompi siksi, että sillä on/ei ole vaikka tietynlaiset hiukset tai tietynlainen nenä. Just sitä, että jokainen on omalla tavallaan kaunis! Niistä omista ihanuuksista saa ja kannattaa iloita (sehän myös tukee itsevarmuutta), mutta kaikilla ei ole just niitä samoja ihanuuksia/hyviä ominaisuuksia, vaan heillä on sitten jotain muita omia juttuja - ja jokainen on kuitenkin yhtä arvokas.
-
Ja haa, meillä on muuten myös kiinnitetty huomiota siihen, miten tosi usein lastenohjelmissa sankarit ovat vaaleahiuksisia ja roistot tummahiuksisia!
Karina
22.11.2021 at 15:52Mulla on IHAN SAMAT keinot olleet käytössä kun teillä. Jo raskausaikana tehtiin päätös ettö lasten kuullen ei mollata omia kehojamme eikä kenenkään muunkaan. Silti jo päiväkoti-ikäinen tyttö kerran peilin edessä valitti kun hänellä on niin paksut reidet. Oli verrannut itseään kavereihin, jotka sattuvat olemaan geneettisesti hyvin hoikkia ja jostain oli tyttö keksinyt/kuullut, että hoikka on hyvä asia. Silloin kävimme läpi selitykset ihmisten erilaisuudesta ja kuinka mikään vartalo ei ole sen parempi tai huonompi kuin toinen vaan kaikilla on oma vartalonsa, niinkuin vaikka hiusten väri. Se selitys riitti silloin, ja aiheeseen ei ole itse asiassa tarvinnut palata, vaikka tyttö on jo 14. Nyt hän on jo täysin alttiina kaikelle länsimaiselle ulkonäköhapatukselle, mutta ehkä koska kotona asiasta ei ole koskaan tehty numeroa, suhtautuu omaan ulkonäköönsä hyvin terveellä tavalla.
Ollaan myös yhdessä tutustuttu instassa sisältöön, jossa joku kaunis somevaikuttaja postaa ns rehellisen kuvan ja kuvan muokkauksen jäljiltä, ja nyt tässä iässä hän jo ymmärtää todella hyvin miten joku Kardashian tms muokkaa kuviaan. Mutta itse asiassa mun mielestä ylipäätään nuo teinit ovat nykyään (ainakin oman teinini ystäväpiiri) paljon tiedostavampia ja armollisempia itselleen kuin vaikka minä olin. Jalkakarvat saavat kasvaa ja otsafinni loistaa ja se ei menoa haittaa. Mun itseni pitää välillä pitää mölyt mahassa kun haluan ehdottaa sitä jalkakarvojen ajelua, ja kun itse kerroin oman teini-ikäni clearasil-puikko muistot ja katastrofit, niin tyttö vaan nauroi.
Nyt olen kyllä jo avoimesti puhunut koronakiloistani ja kuinka haluan niistä eroon :D Lapset pyörittelee silmiään koska tietää että onnistumismahdollisuuteni ovat aika pienet :-/
Nää ulkonäköpaineet koskee myös poikia, mitä ei ehkä silloin aikoinaan tiedostettu niin hyvin kuin nyt. Jo ala-asteikäiset puhuvat six-päkistä ja hauiksista ja ollaan poitsun kanssa puhuttu, että painoilla ei saa alkaa harjoitella ennen kuin pituutta on tullut kunnolla ettei kasvu häiriinny (ei se ihan niin yksinkertaista ole, tiedän) ja voidaan six-päkistä keskustella vaikka 15-vuotiaana uudestaan :D
krista
22.11.2021 at 16:04Niin ihana kuulla, että teillä on näkyvissä tuollainen jotenkin tosi terve asenne ulkonäköasenteeseen teinilläkin! Ja tosiaan näin pohjimmiltaan optimistina mäkin toivon, että nuo nyky- ja tulevat teinit suhtautuvat näihin tosiaan välittömämmin – varmasti kotoa opitun lisäksi tosiaan osuus myös ystäväpiirillä, että miten siellä näihin asioihin suhtaudutaan.
–
Tuo onkin muuten hyvä vinkki, että jos lapsi on jo siinä iässä, että itsenäisesti vaikka somea käyttää (meillä ei vielä), niin voi vaikka tutustua näihin ”näin kuvia muokataan” -postauksiin! Nehän ovat aika silmiäavaavia aikuisellekin, ja on muutamia aika hyviä tilejä, joissa näistä kerrotaan. Itse esimerkiksi oon hymähdellyt sellaiselle ”tutorialille”, että miten joku pepuntörrötys tehdään. ”This is extremefully painful”, se selostaja opasti :D
–
Ja totta, ulkonäköpaineet tosiaankin koskettaa sekä tyttöjä että poikia <3
EmiliaK
22.11.2021 at 18:24Ihanaa kun kirjoitat tästä aiheesta! Olen miettinyt tätä tosi paljon kun mulla on 5kk ikäinen tyttö ja olen itse nuorena sairastanut anoreksiaa ja ollut vuosikausia huonon itsetunnon kourissa. Nykyään olen itseni kanssa ihan rauhassa ja tyytyväisenä, mutta pelottaa mitä lapsi tulee kasvaessaan kohtaamaan. Harjoittelen myös tuota etten koskaan ääneen kommentoisi omaa tai muiden ulkonäköä ainakaan negatiivisesti. Kehuja on joskus kiva antaa ja saada. Mut on tässä tasapainoilua kun media tekee omat haasteensa sitten joskus…
krista
23.11.2021 at 08:20Tuo on kyllä sellainen taakka, jolta haluaa lapsensa säästää <3 Mutta siis niin tärkeää, että olet (ja moni on) kiinnittänyt tähän huomiota, ettei ikään kuin siirrä traumoja eteenpäin seuraaville sukupolville vaan katkaisee sen kierteen.
-
Ja se onkin just niin hankalaa, että lapsi tosiaan välttämättä tavalla tai toisella kohtaa "sen raadollisen ulkonäkömaailman" jossain vaiheessa - mutta täytyy vaan ajatella tosiaan, että jos pohja on vahva, ne on ehkä helpompi sitten kohdata. Näin täytyy ainakin toivoa <3 Ja näin isompien lasten vanhempana sellainen ilon viesti, että se on tosiaan ihanaa, kun alkaa kuulla lapselta itsenäistä ajattelua, jossa huomaa, että arvopohja on kunnossa <3
A
22.11.2021 at 21:12Mun ”trauma” tulee kouluterkalta, just vissiin samanikäinen kun kolmosluokkainen tyttöni nyt (tai vuotta nuorempi) ja terkka lähetti vanhemmille vietäväksi lapun, että voisi katsoa lapsen syömisiä…siitä päivästä eteenpäin pidin itseäni lihavana (ja retrospektiivisesti kuvista katsoen en ollut, vaan liikkuvainen normaalipainoinen lapsi, ei kauhean yllättäen sitten kun mulla on pienestä pitäen oli fiilis, että oon liian painava, kertyi sit ne kilotkin teini-iässä). Aikuisiällä oon laihduttanut sitten monella tavalla, ollut varsin pienikin, sitten kiloja on kertynyt sairauden ja myöhemmin raskauden myötä, kadonnut stressin myötä jne. Nykyisellään oon tyytyväinen kehooni. Ei haittaisi jos hieman tiivistyisin ja keventyisin (koska yhdestä lääkkeestä kertyi hups 3kg 3kk aikana), mutta en stressaa asiasta, karisee kun karisee (miksi taas sillä on väliä, no kun ois kiva kunnei farkut puristaisi, en halua hankkia uusia ja toiseksi kilot kertyy mulle vyötärölle ja sukuriskin takia kapeampi vyötärö parempi).
—
Lapsen kanssa oon ollut tosi herkillä sen suhteen, että paino ei ole ikinä mikään juttu ja sitä ei kommentoida negatiivisesti, ei ikinä. Lapsi on lihaksikas (vauvasta lähtien, tai itse asiassa jo kohdusta lähtien, voi niitä potkuja) ja voimakas ja liikkuu tosi paljon (ja koko ikänsä ollut painon puolesta +1 käyrän tienoilla). Vaaka kotoa löytyy, mutta sen informaatio on lähinnä, että kuinkas paljon sinä olet kasvanut (ja miten paljon tätä lääkettä sulle nyt annetaankaan, flunssa iskiessä pakko varmistua ;)). Ollaan myös tosi paljon puhuttu lapsen kanssa, että vaakalukema on vaan yhden mittaushetken tulos ja kaukana absoluuttisesta totuudesta (lapsi piti hauskana kokeena sitä mitä tapahtuu vaakalukemalle, kun juo lasin vettä). Jostain syystä lapsen lähimmät ystävät on pikkuisempia (lyhyempiä ja kevyempiä) ja kyllä lapsi jo tuossa iässä vertailee. Silloin todetaan, että jokainen on omanlainen ja hänen vahva kehonsa antaa hälle paljon juttuja mitä hän voi tehdä.
krista
23.11.2021 at 08:25Uuuuuh! Hitto just näitä! Mulla on ”samanlainen mutta erilainen” kokemus, kun koululuokassa mun edessä istuva tyttö kääntyi ympäri ja totesi kovaan ääneen, että ”sulla on kyllä tosi iso nenä verrattuna sun kasvoihin”. Menin koulun jälkeenkotona peilin eteen ja VANNON, että mun nenä kasvoi sekunnissa normaalista tavallisesta nenästä (johon en ollut ikinä kiinnittänyt mitään huomiota) ihan kamalaksi traumanenäksi ja mä muutuin ajatuksissani silmänräpäyksessä nätistä pikkutytöstä isonenäksi. Kärsin nenätraumoista johonkin aikuisikään asti ennen kuin opin elämään sen kanssa. Sanat voi todella satuttaa!
Karina
23.11.2021 at 10:11Voi ei! Mulla kans sama mut eri, eli kävelin teininä joskus hameessa ruttopuiston läpi ja jotkut spuget huuteli penkiltä että ”kyllä noilla reisillä pystyssä pysyy!” (hmm mistäköhän tyttäreni on reitensä perinyt…) ja tollaset on kyllä ihmeellisiä kun ne jää mieleen ja yhä näin kypsällä iällä muistaa kuin eilisen. Just tuon takia mä haluan varjella omia lapsia samalta, ja toivoa että itsetunto on niin hyvä ettei idioottimaiset kommentit satuta tai aiheuta mitään pahempaa traumaa.
Kyöpelivuoren noita
23.11.2021 at 10:44Mulla on vähän saman tapainen ”nenä” trauma lapsuudesta! Ala-asteen 6lk:lla, kun ”alettiin olemaan” jonkun kanssa, vaikka ei varsinaisesti tunnettu toista lainkaan. Esim oltiin kaverin serkun kanssa, jonka oli nähnyt vain kuvista ja kahden päivän päästä kaverin kautta pyydettiin välittämään viesti tälle serkulle, että ”laitan poikki sun kanssa” :D
Noh, aloin oleen luokkakaverin kaverin kanssa, joka asui toisella paikkakunnalla. Emme siis koskaan olleet nähneet toisiamme. Tämä luokkakaverin kaveri kuitenki pisti poikki nähtyään minun uuden luokkakuvan, koska minulla oli kuulemma iso koukkunenä! Ihan valtava nenä kompleksi tuli kans tuosta pitkälle aikuisikään saakka!
Johanna
22.11.2021 at 21:43Itse kasvoin hyvin kehonegatiivisessa ympäristössä jossa toinen vanhempi haukkui itseään ja laihdutti aina, ja toinen puhui ikävään sävyyn jokaisesta, oli sitten lihava tai laiha, joka tapauksessa piti kommentoida ja huomiota toisen ulkonäköä ja sanoa se ääneen. Itse olin pyöreä lapsi ja jo 6 v mietin että olen vääränlainen ja sitä pitää hävetä ja sain myös kuulla suoraan tai epäsuoraan siitä aikuisten suusta. Todella kova ja kivinen tie takana itsensä hyväksymisessä, eikä perillä olla vieläkään, olin sitten ollut hoikka tai ylipainoinen. Syömishäiriöstäkin varmasti voisi puhua.
Omien lasten kanssa ollaan miehen kanssa aivan samoilla linjoilla kuin te, eikä meillä säästellä kauniita sanoja ja kehuja toisen ulkonäöstä,mutta ei niitä erityisesti painotetakaan. Toivon koko sydämestäni että heillä tulee olemaan terveempi omakuva ja parempi itsetunto, jotta kaiken sen omaksi itseksi kasvamisen tuska olisi hieman pienempi ja paljon mukavampi kokemus.
krista
23.11.2021 at 08:34Voih, mulle tuli ihan sellainen suru lapsi-sinun puolesta <3 Tuo on niin hankalaa ja luultavasti tällainen ympäristö ei ole ymmärtänyt, että millaista tunnetta se voi lapsessa aiheuttaa <3 Siinä on ikään kuin se "pohja rikki". Yhdessä Insta-keskustelussa tuli esiin sellainenkin hyvä pointti, että vaikka sitten aikuinen sanoisikin, että "sä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet", siitä menee se uskottavuus ja pohja pois, jos lapsi näkee, että aikuinen itse toimii toisin. Eli että lapsi kyllä huomaa, jos sanat ja teot ovat ristiriidassa.
-
Mutta se, mikä näissä on kuitenkin lohdullista on tämä, että tosiaan haluaa katkaista sen sukupolvelta toisen siirtymisen ja tehdä omien lasten kanssa toisin. Täytyy vaan uskoa ja toivoa, että se kantaa hedelmää ja ulkonäköpaineiden maailma on helpompi kohdata, kun se pohja on kunnossa <3
Johanna
23.11.2021 at 14:20Näin on, ja omassa aikuisuudessa myös muistaa, että ei koskaan pidä puhua lapsesta ”epämieluisia” asioita aikuisten kesken, jos lapsi on samassa tilassa. Sillä kyllä ne lapset kuulevat vaikka ei juuri heille puhuisikaan.
Minun onnekseni löysin puolison jo teini iässä, joka on aina arvostanut minua ja pitänyt kauniina ja sopivana, vaikka vuosien aikana olen ollut pienempi ja isompi kokoinen <3
krista
23.11.2021 at 15:04Lasten kuulo on kyllä ihmeellinen! Kun yrittää pyytää jotain, ei jostain syystä kuule ollenkaan :) Mutta jos puhuu joitain asioita, joita ei ole ns. tarkoitettu lapsille, niin monen seinän takaa yhtäkkiä kaikki höristellään. Monesti voi kuvitella, että ei ne lapset kuuntele omissa touhuissaan, mutta kyllä ne vaan hitsi vie kuulee. Kaiken.
Hola!
23.11.2021 at 09:10Tosi tärkeä aihe, etkä oo hakateilla pohdintasi kanssa. Oon itse milleniaali (sieltä vanhimmasta ja syvästä päädystä) enkä muista aikaa, jolloin ulkonäöstä ei olisi puhuttu tai jolloin ulkonäöllä ei olisi ollut väliä. Missikisoja seurattiin joka vuosi telkkarista (eikä niitä katsonut yli miljoona taloutta/katsojaa joka vuosi yhdessä vaiheessa?), miesurheilijoiden lihaksia ihailtiin ja miesfilmitähdistä seksisymboleita olivat Schwarzenegger ja Stallone, eli doupatut lihaskimput. Muistan, kun katsoin joskus pikkupoikana Bondia ja ihmettelin, että miksi hänellä ei ole LIHAKSIA.
Mä oon ikävä kyllä koko elämäni ajatellut ulkonäköä ja mieltänyt vain hoikkuuden kauniiksi. Niin miehillä kuin naisilla. No miehillä se hoikkuus on merkinnyt siis vähärasvaista ja lihaksikasta vartaloa.
Olen myös lapsesta asti ollut milloin milläkin laihdutuskuurilla. Enkä ole ikinä ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Paitsi kun katson vanhoja valokuvia ajattelen, että olinpas kivan näköinen tuolloin, mutta nyt.. Hyö yök, miltä näytän. Toisaalta varmasti muutaman vuoden päästä ajattelen samalla tavalla nykyisestä itsestäni. Who knows.
Oon ollut koko ikäni hyvinkin urheilullinen ja kroppa on ollut joskus hyvinkin hoikka, joskus lihaksikas ja joskus myös vähän pyöreämpi. Mutta koskaan en ole ollut siihen aidosti tyytyväinen.
Mulla ei ole omia lapsia, mutta siskon lapsi on mulle (ja koko meidän perheelle) läheinen. Häntä kehotaan just kehon käyttämisestä. Hän on hyvin hyvin liikunnallisen ja monipuolisesti eri lajeissa lahjakas. Toivottavasti into ja rakkaus liikuntaan pysyy myös koulussa, eikä sitä pilata siellä (niin kuin mulla kävi. Kehitin sitten 9. luokalla itse uudestaan kiinnostuksen ja rakkauden liikuntaan kohtaan omalla vapaa-ajallani). Mutta kyllä mä myös anna positiivista palautetta hänen ulkonäöstään, eli oletpa taas nätti yms. ja onpa kiva mekko tai housut. Mä olisin itsekin tarvinnut tuon tyyppistä kommentointia lapsena. Ehkä se olis vaikuttanut siten, etten ajattelisi itsestäni niin ikävään sävyyn nyt aikuisena?
krista
23.11.2021 at 13:05Tosi moni on muuten kertonut just tätä, että kun katsoo vanhoja valokuviaan, niin näyttää niissä kivalta – VAIKKA siihen aikaan on tuntenut itsensä kamalan rumaksi. Tää kuvaa jotenkin ihan valtavan hyvin sitä, että se ”ulkonäkötunne” voi olla nimenomaan tunne, eli että sitä näkee itsensä jotenkin huonona ja kelpaamattomana, vaikka jälkikäteen näkee, että oli oikein kivannäköinen (ja esimerkiksi normaalipainoinen tai jopa hoikka) silloin.
–
Mun mielestä kans positiiviset kommentit ulkonäöstä voi olla hyvinkin tärkeitä! Vaikka jos jollekin tutulle lapsellekin sanoo, että ”vautsi, miten superhieno paita sulla on!”, niin joskus se lapsi ihan leijuu siinä ylpeydessä ja ihanuudessaan <3 Mä uskon, että kehu ja kannustus just luo sitä hyvää pohjaa itsetunnolle!
Kuunari
24.11.2021 at 05:42Minä oon onnekseni esimerkki sellaisesta ihmisestä, jonka kotona ei koskaan annettu kehon ulkonäölle painoarvoa. Rohkeat ja tyylikkäät asuvalinnat kyllä huomioitiin positiivisesti, mutta en muista yhtä ainutta negatiivista tai edes mitään piirrettä arvottavaa kommenttia vanhempien omista, meidän lasten tai muiden kehoista.
Vanhemmat tuntuivat olevan aivan immuuneja – vaikka eivät varmasti olleet -myös meidän lasten tahattoman tökeröille kommenteille. Kun vaikka ihmettelin äidin tyhjinä pusseina riippuvia tissejä saunassa, äiti vaan pohti yhdessä asiaa kanssani neutraalisti ja tuumattiin, että eri rinnat reagoi eri tavoin imetykseen ja sillä hyvä.
Olen ikuisesti kiitollinen tästä, sillä se on kantanut KAUAS. Jopa teinivuosien yli olin ihan tyytyväinen kehooni (joskaan en aina naamaani), ja minulla on edelleen ns. positiivisesti vääristynyt kehonkuva. Eli kun katson peiliin, näytän mielestäni ihan yhtä hyvältä kuin teini-iässä ja tuplamäärä kiloja ei näy missään. Vain vaatteet kutistuu. Kehoni muoto ja piirteet eivät ole olleet erityisen merkittäviä itsetuntoni kehitykselle, vaikka sitä painetta kavereilta ja ympäristöstä tuli. Ja tämän toivon voivani siirtää omalle lapselle. Kehun häntä ja muita lapsia kyllä yleisesti suloisiksi, mutta muuten jätän nämä ulkonäköasiat omaan arvoonsa. Edes (yltiö)positiivisuus ei siis ainakaan omalla kohdalla ollut tarpeen, eikä se kaikille tule luonnostaan. Mut neutraaliuskin riittää! Lapsuudessani kaikki kehot eivät olleet kauniita, vaan vain erilaisia. Ne vain olivat.
Mutta itse olen kamppaillut sen kanssa, kannattaako myöskään älyä ja kognitiivisia kykyjä tai muita lahjakkuuksia arvottaa. Nekin kun ovat synnynnäisesti erilaisia. Älyä, rohkeutta, taiteellisuutta ja muita henkisiä lahjoja meillä nimittäin sitten ylistettiinkin kotona. Olen yrittänyt aika heikoin tuloksin itse enemmän painottaa toisten huomioimisen, hyväsydämisyyden ja ahkeran harjoittelun merkitystä, mutta kyllä sitä liian usein huomaa ihailevansa lapsen synnynnäistä lahjakkuutta jossain. Huoh!
T.
25.11.2021 at 11:02Positiivisesti vääristynyt kehonkuva! Jes, mulla on ihan sama juttu! Mulle kertyi opiskeluaikana n 15kg suht lyhyessä ajassa mutta peilikuvasta en sitä jotenkin siltikään nähnyt ennenkuin vasta vuosien kuluttua. Nyt oon vähitellen pudottanut painoa, ja näin yhden vaatekoon pienentymisen jälkeen oon jo mielestäni todella timmissä kunnossa :)
En tiedä mistä tää rautainen itsetunto kehittyi, koska lapsuudenkodissa kyllä kommentoitiin painoa ja ulkonäköä, ja äidillä oli varsinkin tapana kommentoida heti jos oli yhtään lihonut (huvittavinta tässä oli että äiti itse oli ties millä dieetillä koko ajan -eli söi suklaata salaa autossa). Mä taisin kehittää itselleni hyvän itsetunnon osana teini-iän/varhaisaikuisuuden kapinaa, mun logiikka meni jotenkin niin että ”parempi olla hemmetin tyytyväinen itseensä tällaisenaan koska muut kyllä keksii aina jotain kritisoitavaa”. Pikkusiskolle kävi täysin päin vastoin, ja hän kamppailee painoon ja ulkonäköön liittyvien epävarmuuksien kanssa edelleen, vaikka ollaan molemmat jo 30 paremmalla puolella.