”Äiti, voisitko sä vielä kertoa, miten se Tuhkimon tarina menee?”, tirppa kysyi juuri aamulähdön aikaan.
”Joo, mä kerron – ala sä jo laittaa noita sukkia jalkaan”, vastaan.
”Siinä on se tyttö, joka on aivan tavallinen tyttö. Se siivoaa kotona ja se haluaisi lähteä juhliin, mutta sillä ei ole nättiä mekkoa sinne juhliin”, alan kertoa (noin kahdeksatta kertaa tänä aamuna) ja kaivan tyttöjen haalareita esiin. Pipot, hanskat, missä Seelan toinen hanska…
”Laita vaan sitä sukkaa, kulta. Ala laittaa sitä jalkaan. Sitten tulee hyvä haltija ja taikoo sille Tuhkimolle ihanan mekon ja se pääsee sinne juhliin”. Vesipullot kaikille, onko Seelalla tarpeeksi vaippoja? Joel pakkaa kamoja. Seela juoksee karkuun pukemista.
”Ja sitten siinä taiassa on sellainen, että sen pitää tulla keskiyöllä kotiin tai muuten sen mekko häviää siltä. Ja se lähtee kiireellä sieltä juhlista, että se ehtii pois. Ja se tiputtaa kenkänsä. Siellä juhlissa oli prinssi joka halusi tutustua siihen Tuhkimoon ja se ottaa sen kengän. Sitten kaikki naiset saavat sovittaa sitä kenkää, ja se, jolle se sopii, on se Tuhkimo. Ja sitten se viimeinkin tulee Tuhkomon kotiin ja se sovittaa sitä kenkää ja sitten se löytää sen Tuhkimon. Ihan oikeesti – eikö sulla vieläkään ole ne sukat jalassa?”
Seela rimpuilee ja vetää pois kertaalleen puettuja lapasia.
”Miten se Tähkäpää menee?”
”Kulta, meidän pitää ihan oikeasti päästä nyt lähtemään. Keskity pukemiseen, jutellaan matkalla.”
Kamat pakattu. Äh, lelut mukaan tanssituntiodotteluun. Mitä leluja mukaan? Ariel ja Helinä-keiju, Peppi, Titi-nalleja…
”PONIT!”, Seela huutaa.
”Yksi poni otetetaan. Kumpikin lapsi saa yhden ponin”, minä päätän.
”KAIKKI PONIT KAIKKI PONIT KAIKKI PONIT MUKAAAAAAAN!”, Seela protestoi.
”Silva ihan oikeasti – SUKAT”.
Missä on kotiavaimet? Missä hemmetissä meidän kotiavaimet?
Kuvan lapset liittyvät tapaukseen.
”TÄHKÄPÄÄ!!!! KERRO SE TÄHKÄPÄÄ!”
”KAIKKI PONIT KAIKKI PONIT KAIKKI PONIT!!!!”
”Mä en tiedä sitä Tähkäpäätä niin hyvin. Mä muistan siitä vaan jotain. Ala kulta laittaa jo haalaria. Laita haalari päälle!”, kaivan laukkuani ylösalaisin; missä ne avaimet…?
”Kerro siitä Tähkäpäästä se, mitä muistat.”
”Mä kerron. Pue haalari”, vastaan ja samalla selvitän Seelan ponikriisiä.
”Se Tähkäpää joutui sellaiseen johonkin torniin ja sitten se kasvattaa niin niin niin pitkän tukan, että siitä tulee köysi ja se pääsee kiipeämään sen avulla sieltä tornista pois”, minä referoin.
”Ei kun siinä oli jotain muuta”, Silva väittää.
Avaimet löytyvät ulko-ovesta.
”YKSI PONI VIELÄ LISÄÄ”, Seela on päässyt mutaisella ulkohaalarilla olohuoneeseen ja kantaa sieltä toppatöppökäsillään vielä yhtä ponia leikkikassiin.
Joel nostaa vaunuja ulos.
”PALLO!”, Seela vaatii huomatessaan pallon vaunun alaosasta.
”Pallo jää kotiin. Me mennään tanssitunnille nyt ja pallo jää kotiin”, minä selitän.
”PALLO LÄHTEE MUKAAN!”, Seela protestoi.
”Saaksä se hatun itse? Autanko mä? En mä muista, miten se menee, mutta sillä on vaan se tosi pitkä tukka”, minä kerron.
”PALLO MUKAAN!”, Seela vaatii.
”Miten se sit menee, jos se prinssi kiipeää tukkaa pitkin, niin sittenhän ne on molemmat siellä lukkojen takana?”, Joel kysyy minulta samalla, kun selvittää Seelan pallokriisiä.
”No mä jätin sen prinssin pois tästä tarinasta, mä tiivistin – oikeesti meidän pitää olla jo matkalla. Silva IHAN OIKEESTI NYT SITÄ PUKEMISTA. Missä sun kengät? Laitatko itse kengät?”, minä ohjaan ja säntään yläkertaan hakemaan omaa puhelinta ja Silvan unitiikeriä.
Seela purkaa kassista ulos tavaroita.
”Mutta kun se on niin vihainen se joku, joka sen laittoi sinne torniin”, Silva väittää.
”Ai kuka?”
”No se Röbelin äiti kun se laittoi sitä piikkilankaa.”
”Mistä sä tuollaista oot kuullut?”
”Hoitopaikan värityskirjasta.”
”Mä en tiedä, miten se tarina menee. Voidaan etsiä sitä jostain kirjasta joskus. Nyt me lähdetään”, etsin samalla epätoivoisesti omaa huppariani. Äsken se oli just mulla tässä…
”Äitin vesipullo tässä!”, Seela tuo iloisesti minulle juuri aiemmin kassiin laitettua pulloa.
”RÖBELIN ÄITI kun siinä oli se RÖBELIN ÄITI ja se laittoi piikkilankaa kun se oli siellä tornissa ja…”, Silva selittää.
Puen omaa takkia, kun kännykkä soi. Kaivan sen laukun pohjalta.
”Krista”, minä vastaan.
”No M…sta (e saa selvää) tässä MOI!”, maanisen iloinen miesääni huutaa puhelimeen.
”Mooooooi….?”
(Silva jatkaa tarinaansa Röbelin äidistä)
”No NYT olisi sellainen tarjous, että *lisää-jotain-epäselvää-hämäräksi-jäänyttä-selitystä…*”, miesääni paahtaa valon nopeudella.
”EIIIIIIH!”, minä parahdan. ”NYT ON TOSI HUONO HETKI!”
”..ja AINUTKERTAISTA tässä on se, ja mä kerron tässä vaan ihan nopeasti…”
”EIIIIH! Mä joudun nyt sulkemaan, anteeksi, kiitos hei!”
Yritän epätoivoisesti sammuttaa puhelinta, mutta painan vääriä nappeja.
”JA KIITOS MINÄPÄ LAITAN SITTEN TEILLE TULEMAAN!”, kuuluu puhelimesta vielä viime henkäyksellä ennen tuut-tuut-tuuttia.
Mmmmmitä? Ei! Mitä tapahtui! Mitä se edes myi? En kai mä ostanut? Ei!
”Sit se Röbelin äiti laittoi sitä piikkalankaa”, Silva kertoo ja vetää Joelia lahkeesta.
”Missä Seela?”, Joel huomaa.
”SEELA!”
”Mutta kun se Röbelin äiti laittoi piikkilankaa”, Silva jatkaa.
Ryntäämme ulos, Seela painaa siellä jo yksin sukkasillaan ja kömpelössä toppavarustuksessa ulkoportaissa – ponikassi määrätietoisesti olalla.
”Odota Seela meitä! Ei voi vielä mennä!”, Joel nappaa pienemmän.
”MENNÄÄN MENNÄÄN MENNÄÄN!”, Seela vaatii.
”SE RÖBELIN ÄITI LAITTOI SITÄ PIIKKILANKAA ANNA MÄ NYT KERRON TÄN TARINAN”, Silva huutaa.
”Kerro kulta ulkona, me mennään, me ollaan jo menossa ihan oikeasti tule nyt tänne”, minä puhkun.
”MINÄ KERRON SEN TARINAN!”
”Kerro matkalla!”
”MINÄ EN IKINÄ KERRO SITÄ TARINAA ENÄÄ ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!”
”MISSÄ NALLE ON?!?”, Seela muistaa. Joel ryntää hakemaan melkein-unohtunutta unilelua.
Minä nappaan rimpuilevan isosiskon syliin ja nostan vaunuun.
”MINÄ EN ENÄÄ IKINÄ KERRO TÄTÄ TARINAA!!!!!”, Silva huutaa.
”HYVÄ! OLEN SIITÄ ILOINEN!”, minä vastaan.
…ja ping – sinne pimahti iloisesti se huolella viritetty (täällä) pinna. Ihan viime sekunneilla. Ping!
*******
Hetken hiljaisuus. Lapset vaunussa, ovi lukossa, avaimet tallessa – mennään. Kävellään parikymmentä metriä. Alkaa naurattaa.
”Ja sitten se Röbelin äiti laittoi sitä piikkilankaa”, Silva lopetti iloisesti kertomuksensa.
Yhteinen nauruntyrskähdys – hyvää huomenta.
76
Vannikkila
23.3.2016 at 16:01Tää kuulostaa jotenkin tutulta. Vaikka meitä on vain yhteensä kolme, josta kaksi aikuista.
–
Alkaa iltapäivä ja heikentynyt ilmanvaihto tehdä tehtävänsä ja mä en uskaltanut lopputekstiä lukea sanatarkasti, ku aloin repeillä ääneen. Sori.
krista
23.3.2016 at 16:53Kakofoniaksi se vaan loppua kohti muuttui – ei varmaan tarvitse edes lukea tietääkseen, että millaista se voi olla :D :D
Karusellin Anni
23.3.2016 at 16:42Hahah, tulee mieleen ne ajat kun meilläkin oli kaksi pientä yhtä aikaa. Tosin mulla kyllä meni hermot ja katkesi pinna monesti, koska hoidin homman pääasiassa aina yksin.
Yksi asia (ainakin yksi) me on opittu, ja se on se, että mitä paremmin kaikki on pakattu ja katsottu jo edellisenä iltana valmiiksi (tyyliin kuopuksella jo kengätkin haalarissa kiinni ja haalari ”palomiesmoodissa” eteisen lattialla odottamassa), niin sitä paremmin sujuu.
Pistetään myös lapset pakkaamaan ja valkkaamaan mukaan lähtevät kamansa etukäteen niin usein kuin mahdollista. Ei se leikki-ikäisten ex tempore -pakkomielteitä täysin estä, mutta oon huomannut, että tuo itse pakkaaminen auttaa.
Eikun tsempit vaan sinne. Kouluikäisten kanssa ei ole aina kovin paljon helpompaa, mutta heissä on se hyvä puoli, että heidät voi aina jättää pokkana kotiin, jos ei lähtöhommat suju. Meillä esikoisen melkein jo yöksikin.
Mitä isommaksi kasvavat, sitä vähemmän jaksan temppuilua ja vetkuttelua. Mutta pikkuisten kanssa on tietty eri juttu. :-)
Koululaisille olen ilmoittanut, että en esim. Wilmassa kuittaa yhtään tahallisesta venymisestä ja viivyttelystä johtuvaa koulusta myöhästymistä. Jos on aamulla varattu riittävästi aikaa aamiaisen syöntiin, aamutoimiin ja pukeutumiseen, niin sitten on vain itsestä kiinni, että ehtii ajoissa. Pakko olla aika jämynä, kun etenkin teiniltä tahtoo ajantaju kadota puhelinta räplätessä.
krista
23.3.2016 at 17:02Hehe mua nauratti tätä postausta ajatuksissani ”alitajuntakirjoittaessani” bussissa, kun mietin just tätä ”edellisenä iltana valmiiksi” -neuvoa (mitä siis itsekin usein sanon/ajattelen) – että MILLÄKÖHÄN TAVALLA se edellinen ilta sitten ois yhtään sen vähempikakofonisempi :D Tai siis illat meillä vasta kaaosta onkin, kun perheen pienimmillä kierrokset nousee ja vanhemmilla kierrokset laskee kohti iltaa :D
–
Mutta joo, itsepakkaaminen kyllä on yksi hyvä keino motivoida vaikkapa tuollaista leluvalintaa. Silvalla se käy jo hyvin, Seela puolestaan elää voimakkainta ”kaikki mukaan” -kauttaan – samanlainen kausi oli muuten Silvallakin aikoinaan: https://www.puutalobaby.fi/kaikki-mukaan/
–
Ja tuonkin oon JO NYT huomannut, että pienemmän kanssa temppuiluun on jotenkin vaan pidempi pinna – kun taas isompaa kohtaan alkaa tulla jo sellainen ”kyllä sun pitää jo tää osata”-asenne. Vaikka huokaus, pitäisi kyllä tällaisen ei-ihan-edes-nelivuotiaan kanssa jaksaa. Koska onhan se vitkuttelu selvästi reaktiota siihen, kun vanhemmalla alkaa pulssi kiihtyä. Jos vaan olisi itse rauhassa ja lauleskelisi ja kaikin puolin zen, ei tuollaista vastareaktiota välttämättä edes tulisi.
Karusellin Anni
23.3.2016 at 19:07Tuo on kyllä niin totta niin monesti: mitä rauhallisempana itse pysyy, sen parempi lopputulos.
Vaikka kyllä nuo isot koltiaiset on jo välillä niin paatuneita, että ainoastaan kunnon karjaisu tai oikein mojova uhkaus saa liikettä niveliin. ;-)
Joo, onhan ne illat aikamoisia välillä. Meillä on aina auttanut asiaa se, että lapset ovat menneet nukkumaan omin nokkinensa ja suht hyvissä ajoin. Ysin jälkeen jaksaa useimmiten vielä katsoa seuraavan aamun setit valmiiksi.
Lilah
23.3.2016 at 22:03Se on se kaksi tuntia omaa aikaa lasten simahdettua, jolloin nämä valmistelut voi yrittää tehdä. Joskus jaksaa, joskus ei, ipanat kun sippaa vasta 21.30 yleensä. Ja vaikka kaikki olisi muka valmiina voi aamu mennä uusiksi kun säätämässä on yksi aikuinen liian vähällä unella ja kolme lasta. Isompien kanssa taas tänään keskusteltiin etten ilokseni jankuta vaan pyrin taas jatkossa siihen, että sanon kerran max kaksi ja sen jälkeen jää lapsen vastuulle bussiin ehtiminen (2lk). Eniten meidän aamuja kiristää lasten juuttuminen tv:n ääreen ja puuttuminen toistensa asioihin tai tekemiseen. Aamulähdöt on sellaisia, että koin helpoimmaksi ottaa kuopuksen kokonaan pois hoidosta kun olen vauvan kanssa kotona.
krista
23.3.2016 at 22:14Sitä omaa ilta-aikaa odotellessa :) Me siis simahdetaan samaan aikaan (heh Joel ennenkin) lasten kanssa, kun yöt ovat niin kehnoja, että pakko saada kaikki nukkumistunnit käytettyä….
–
Meillähän tuo sun lopuksi mainitsema oli yksi niistä syistä, miksi Silva ei viime talvena ollut esim. kerhossa. Ne lähdöt vauvan kanssa… Eka ois pitänyt saada koko porukka ulos (Seelallahan oli ne valtavat lähtöpaniikkikohtaukset vauvana), sitten roudata kaikki puistoon, itsensä takaisin kotiin vauvan kanssa, tunnin päästä hakemaan (uusi lähtö vauvan kanssa) ja pukemaan, ja sitten taas kotiin (lue: pukemishärdelli vielä kerran). Tähän yhtälöön ois kuulunut vauvan hysteriaitku yhteensä noin parin tunnin ajan. JOO EI. Totesin, että ei helpota meidän arkea :D Että näin kun ajattelee, niin onhan nää lähdöt PALJON helpompia kuin viime talvena kuitenkin :D Hoitopäiväaamujen lähdöt on kuitenkin suht helppoja, kun Silvalla on niin vähän hoitotunteja, että sinne ei ole mikään aikaisen aamun tulipalokiire – puoli kympiksi tavallisesti menee.
Lilah
24.3.2016 at 10:16Mä tarviin sen oman ajan jotta pää kestää. Vaikka sitten uniaikaa jää yleensä 00-6.30 ja sekin vähintään parilla herätyksellä, usein kuopus kiehnaa vieressä niin, että aamulla ei edes tiedä onko nukkunut vai ei. Mut ilman omaa aikaa en selviä, vaikka se meneekin välillä jonkinasteisessa koomassa. Pääasia, että on ne pari tuntia jolloin kukaan ei odota minulta mitään.
Vierailija
23.3.2016 at 17:11Hei Krista!
Kirjoititkin edellisessä postauksessa, että Seela on voimakastahtoinen ihmisenalku. Miten käsittelette tilanteet, jossa aikuisten ja lapsen tahtotilat ei kohtaa? Auttaako Seelan kanssa keskustelu samalla tavalla kuin esim. Silvan kanssa? Ymmärrän totta kai, ettei aina itse aikuisena toimi niin kuin toivoisi toimivan (esim. se legendaarinen pinnan katkeaminen….), mutta noin periaatteessa? Miten esim. yritätte minimoida itkun ja hammastenkiristelyn, jos niita kaikkia poneja ei olla ottamassa mukaan? :)
krista
23.3.2016 at 17:28Hyvä kysymys! Seelalle me selitetään/sanoitetaan asioita/tunteita samaan tapaan kuin Silvalle – mutta Seelan tunnereaktio siihen (vaikkapa nyt poniasiaan) on voimakkaampi. Eli uskon, että samaan tapaan tytöt ymmärtävät ne meidän antamat perustelut, mutta Seela ilmaisee voimakkaammin pettymyksensä (ja ehkä kokeekin sen voimakkaammin; sitä ei tietysti voi tietää). Seela tarvitsee siihen tunteeseensa tosi voimakkaasti vanhemman tukea, eli tässä tapauksessa syliä, syliä ja syliä. Silloin se tyyntyy tosi nopeasti; niin kuin just eilisessä kirjoitin, ihan tuntee, miten lapsi ”sulaa” syliin päästessään. Usein ihan muutamissa sekunneissa.
–
Eli noissa ”kriisinselvittelykohdissa” on just olennaista se, että Seela siinä kiireessäkin pääsee niiksi tarvitsemiinsa hetkiksi syliin, pääsemään turvallisesti vanhemman syliin (kumpi vaan käy, äiti tai isi) yli niistä pettymyksistään. Jos ei pääse, kierrokset vaan kasvavat ja kasvavat. Joskus jos vaikka yksin lähtötohinaa hoitaessa pinna kireällä päätyy tekemään ”no nyt mä hemmetti vie vaan nostan noi vaunut ulos ja sitten vasta otan Seelan syliin”, se on kyllä megamoka tän pienemmän kanssa. Eli selitetään/perustellaan ja sitten jos pettymys iskee, otetaan syliin.
–
Ja ei se pettymys siis tietysti aina edes iske, usein huomion suuntaaminen muualle toimii Seelallekin.
Suvi
23.3.2016 at 17:34Huh, näitä aikoja odotellessa! Tuo yksi kymmenkuinenkin on välillä ihan tarpeeksi, varsinkin kun vanhemmatkaan ei aina välillä ole ihan niitä parhaita lähtemään ajoissa n järjestelmällisesti ;) Koska etukäteisvalmistelu toimii usein vain teoriassa, niin vinkkaan lähinnä sen, että noin koko perheellä lähtiessä voisitte ehkä jakaa puhtaasti lapset, Seela on toisen vastuu, Silva toisen. Kuvattunakin aamuna olisi ehkä ollut paremmin aikaa kuunnella Silvan höpötyksiä ja helpottanut kaoottisuutta, jos olisi pääosin voinut unohtaa toisen lapsen olemassaolon. Ja ainakaan Seela ei olisi päässyt lähtemään huomaamatta :D
krista
23.3.2016 at 17:41Totta! Sit pitäis vaan muistaa, että kummalla oli kumpi lapsi :D
–
Mutta joo, toi on usein hyvintoimiva tapa! Ja toimiva siinäkin mielessä, jos toisella meinaa alkaa hermo kiristyä jossain pitkittyvässä tilanteessa, voi tehdä nopean ”läpsystävaihto”-liikkeen. Usein lapsenkin kannalta helpottaa nopeasti, jos toinen vanhempi tulee tilanteeseen kysymään, että ”no hei mikäs täällä on hätänä?” ja kun lapsi pääsee kertomaan tarinan ns. ulkopuoliselle, se rauhoittaa tilanteen usein vähän niin kuin itsestään.
nimetön
23.3.2016 at 17:54Ai vitsi, kiitos tästä :)) meillä ihan samanlaista sekoilua lähdöt usein, samanikäiset mutta toukokuussa syntyneet kaverit meillä. Ja just toi että toinen pajattaa nonstop jatkuvasti ja VAATII vastauksia ja selostuksia mitä pedantimpiin kysymyksiin ja toinen kantaa jo pakattuja tavaroita pois ja painelee pihalle puolipukeissa kun hetkeksi huomio herpaantuu. Hienoja hetkiä :) ja sitten yhtäkkiä ollaan vaunuissa tai autossa ja tuntuu et on antanut taas kaikkensa.
MarjaH
23.3.2016 at 18:44Mulla on jo yksin lähtiessä kauhea tohina päällä :D On ollut pakko opetella pakkaamaan valmiiksi aamiainen ja muut tavarat sekä valitsemaan vaatteet, koska bussi lähtee klo 6:12 (herään 5:45) ja täällä maalla bussiin on pakko ehtiä. Musta tuli siis täysiaikainen työntekijä vuodenvaihteessa, enkä voi enää kulkea miehen kanssa samaa matkaa.
–
Mulla valmiiksi pakattua aamua hidastaa raskausdiabetes, koska on pakko mitatat sokerit ennen lähtöä, ja se pikkuinen veripisara on joskus todella haastavaa saada sormesta.
–
Mies hoitaa lapsen aamuhommat, mutta käsittääkseni niillä sujuu leppoisammin ilman mua häiritsemässä :D
Karin
23.3.2016 at 19:13Mulla nousi kierrokset lähinnä tosta puhelinmyyjästä…
*
Avaimet meillä on avainrengissä. Tai ainakin miehen avaimet, omat on taskussa usein, mutta vetoan siihen että usein lapsi on sylissä ja pitää riisua tältä ulkovaatteet. Mies saa tästä huolimatta ovat avaimensa paikoilleen vaikka hoitaisikin lapsen ^_^ . Tai sitten mun avaimet onovessa, mut yleensä käy niin että mies huomaa ne ja tuo sisälle ”kannustavan” kommentin saattelemana (ei sano pahasti, toteaa vain että meillä on taas avoimet ovet).
krista
23.3.2016 at 22:21Hei mikä ihme on avainrenki? Ihan uusi juttu mulle! :)
–
Joo ja se vaan nauroi vielä päälle silleen ylimielisen räkäisesti – siis sanottuaan tuon joo, laitan. Jäin miettimään, oliko se jotain puhelinmyyjähuumoria vai ei kai se OIKEASTI voi vaan laittaa jotain mitä-vaan-tilausta tulemaan ilman mun suostumusta ja väittää, että oon tilannut. Ei kai…? Eihän?
Noora
24.3.2016 at 12:08Jos se laittaa tilauksen tulemaan (kyllä niitä huijareitakin löytyy), niin otat vain yhteyttä ko. lafkan asiakaspalveluun ja kerrot mitä tapahtui. Ne puhelut voidaan usein kuunnellakin jälkikäteen, eikä sinulta eli asiakkaalta tietenkään voida laskuttaa mitään mitä et ole tilannut. Myyjä hyötyy jos ehtii saamaan palkkion kaupasta ennen kuin sä ehdit (tajuttuasi asian laskun saatuasi) ilmoittamaan tapahtuneesta. Oon ite asiakaspalvelussa töissä tällaisia käsitellyt, ja on kyllä nihkeetä yrittää pahoitella tollaista myyjän käytöstä, joka on täysin asiatonta. :(
Karin
24.3.2016 at 14:13Jos sä käskin sen laittaa sukat tai kengät jalkaan? Tai siis Seelan tai Silvan?
Siis avainrenki on mikä tahansa teline tm. mihin voi ripustaa avaimet, yleensä sijaitsee eteisessä. Yksinkertaisimmillaan taulu jossa on nauloja, meillä on semmonen pyörivä karuselli.
Heidi
23.3.2016 at 20:08Tämä nostaa epäilyttävän kysymyksen joutuuko äitini kokemaan saman. Pitää kysyä… :D
Sanna
24.3.2016 at 01:06No mutta mun mielestä tää meni tosi hyvin! Mulla olisi pinna katkennut jo paljon aikaisemmin… Mutta hienointa tässä oli se, että pääsitte kuitenkin yhdellä ovenavauksella matkaan – kenenkään ei tarvinnut räplätä ovea enää uudestaan auki ja palata kotiin etsimään puuttuvia tavaroita. Mä teen niin melkein joka kerta kun ollaan lähdössä ulos! :)
riistahurjastelijamamma
24.3.2016 at 09:33Miksi ihmeessä Joelin tytär laittaisi vapaaehtoisesti sukat jalkaan?
krista
24.3.2016 at 14:53No sanos muuta! :D Seela varsinkin on krooninen sukkienvastustaja, ihan niin kuin isänsä :D
Paula*
24.3.2016 at 09:59Edellisillan valmiiksi pakkaamisessa, vaatteiden katsomisessa ym. on se ”helppous”, että sitten aamulla tietää että ne lähes kaikki tavarat, jotka on ympäri eteistä/olohuonetta/keittiötä/kylppäriä levitetty, pitää keräillä takaisin kassiin ja mukaan :D
murina
24.3.2016 at 17:11Anteeksi, mutta tälläisiä juttuja lukiessa, mun ensimmäinen ajatus aina on, että ONNEKSI esikoinen on jo ekalla…
ja kuopuksen vien hoitoon niin aikasin, että se yleensä herää kunnolla vasta siinä vaiheessa kun istutaan jo bussissa ;)
Eli kyllä ne lähdöt huomattavasti helpottaa kun tulee ikää lisää lapsille!
Annu
24.3.2016 at 20:52Tutulta kuulostaa!
Tosin meillä lähdöt hoidan minä yksin kahden maksun kanssa (4v ja 2v), kun me ollaan menossa melkein joka päivä ja mies on päivätyössä.
Joskus lähdöt on niin persauksista että menee sen takia koko reissu pilalle (äidillä pinna kireä), yleensä onneksi reissut on onnistuneita ja rauhoitun kun saan porukan autoon.
Toisinaan ärsyttää tuota pukemisrumbaa enemmän se että täällä on ajomatkat kauppojen välillä, joten lapsia joutuu laittamaan autoon monta monta kertaa. Vaunuilu olisi varmaan hermoja säästävämpää(?).
Koskaan ei olla jätetty menemättä vaikka tilanne olisi ollut katastrofaalinen :)
Saapa nähdä miten meille käy kun kolmas napero syntyy elokuussa, jumiudutaankohan me kotiin ihan täysin…Luulen että menot ainakin vähenevät.
Emo
30.3.2016 at 10:39Just näin. Just tältä kuulostaa minun ja lasten jokainen siirtymätilanne, oltiinpa sitten lähdössä kotoa, leikkipuistosta tai kahvilasta. Itse olen jo turtunut hässäkkään ja meteliin, jonka vuoksi en aina kiinnitä huomiota muihin paikalla oleviin ihmisiin – kunnes joku ystävällinen kanssakulkija huomauttaa, että huh-huh, melko energisiä lapsia sulla. Tekee aina mieli vastata, että NO SHIT Sherlock, en ole huomannutkaan.