Lapsiperheromantiikkaa, osa 2

Jostain syystä se hyvänyönhalaus venyi tavallista pidemmäksi.

Tytöt ovat juuri hetkeä aiemmin pujahtaneet sänkyyn; minä ja Joel aikeissa seurata heti perässä. ”Hyvää yötä!” -”Hyvää yötä!” sanomme niin kuin aina, mutta jäämmekin kuin sanattomasta sopimuksesta varastamaan pienen hetken siinä makuuhuoneen oranssilla karvalankamatolla, hiljaa ja kaulakkain.

Hengityksen rytmi löytää toisen, hiljaisuudessa kuuluu sydämen syke. Päästän spontaanin syvän huokauksen ja sen jälkeen hengitykseni jatkuu paria astetta rauhallisempana. Toisen lämpimästä kropasta virtaa ihana rauha; minulle käy aina näin Joelin sylissä.

Parran keskeltä löytyy pehmeä poski omaa poskeani vasten. Sitten pehmeät huuletkin.

Uusi syvä huokaus. Painaudumme vielä lähemmäs toisiamme. Hamuilen tutulta kaulalta ihanan kolon, johon upotan kasvoni. Hyvä olla.

Me näin tässä. Syvä rauha. Oh. Voi miten haluaisin jäädä juuri tähän hetkeen ja tunnelmaan ikuisiksi ajoiks…

Sängyssä peitto kahahtaa, ja pimeydestä kuuluu lempeä lapsenkuiskaus:
”Kakkahätä!”

 

 

PS. Lapsiperheromantiikkaa myös aiemmin samalla otsikolla täällä.

50