Lapsuudenkoti-ikävä

Näin taas viime yönä unta lapsuudenkodistani, siitä tärkeimmästä. Unissani muutan sinne uudestaan, nyt oman perheeni kanssa. Kaikki olisi siellä paikoillaan, ihan niin kuin ennen.

*******

Juomuspolku. Se on säilynyt mielessäni mahtavana ja rakkaana. Se ruma talo oli parasta ehkä mitään.

Ikävöin Juomuspolun isoa pihaa, jossa oli kaikkea. Pihakeinu, paljon puna-ja mustaviinimarjapensaita, mansikkamaa, perunamaa, äidin monet kukkapenkit, vadelmapuskat, palvauspöntöt, Musti-koiran häkki… Tila oli loputon.

Naapurissa asui lapsuuden ensimmäinen ja paras ystävä, jonka kanssa viestitettiin ikkunoiden välityksellä: kun heräsi, piti laittaa paperilappunen ikkunaan – siitä tiesi, että nyt voi juosta orapihlaja-aidan läpi leikkimään.

Ystävä oli minua pari vuotta vanhempi ja seikkailunhaluinen. Joskus hän karkasi kotoa, minä lähdin mukaan. Taisin olla 3-vuotias, kun olimme leikkineet rosvoa ja murtautuneet viereiselle päiväkodille. Auts.

Lähiympäristö oli leikkipaikkoja täynnä. Mentiin salaa vanhainkodille ja piilouduttiin sohvan taakse, kun jumalanpalvelus alkoi. Kiinni jäätiin.

Viereisen Hotelli Kuusamon ulkoseinään oli hyvä pelata squashia, tai pujahtaa tyhjälle tenniskentälle. Joskus hiippailtiin hotelliinkin sisään: näyteltiin ranskalaisia turisteja ja juteltiin äänekkäästi ”ranskaa”: ”François Mitterrand?” ”Aaaa, François Mitterrand.” ”Oh, François Mitterrand!” Suuri huijauksemme ei välttämättä mennyt läpi.

Talvella leikittiin valtavissa lumipenkoissa ja vakoiltiin Volvo Markkasta. Lähestulkoon asuttiin viereisellä luistinradalla.

Ikävöin Juomuspolun ”perähuonettta”, vanhaan autotalliin syntynyttä varaston ja leikkimaailman yhdistelmää. Ikävöin Juomuspolun pitkää muovimaton peittämää käytävää, jossa voi juosta kunnon spurtin tai leikkiä muotinäytöstä. Ikävöin kahta eri tahtiin soivaa seinäkelloa, joiden ansiosta öisinkin aina tiesi, paljonko kello on.

*******

Kun vanhempani erosivat, muutimme äidin kanssa pois: ensin väliaikaisesti kerrostaloon (heh, Kuusamossa 2-kerroksisia taloja kutsuttiin kerrostaloiksi) ja sen jälkeen rivitalopäätyyn, josta tuli minun toinen Lapsuuskotini.

Ruijantie. Ikävöin (silloin uuden) rivitaloalueen valkoisina hohtavia taloja. Ikävöin isoja ikkunoita, joista näkyi takapihan leikkikentälle. Ikävöin leikkikentän mahtavaa köysirataa.

Ikävöin oman huoneen muovimaton vaimentamaa rauhallisuutta. Ikävöin koulupöytääni ja jopa niitä pitkän matematiikan kirjoja, joiden parissa ähersin funktiolaskin ja kolmioviivain viuhuen ja katsoin välillä ikkunasta kohti muita rivitaloja. Kerran Sumpputien pusikosta juoksi hirvi meidän parkkipaikalle.

*******

Kuusamo. Miten voin ikävöidä Kuusamoon?

Ikävöin jäätelökiskoja, joille lähdettiin innosta hihkuen isältä saatu viiden markan kolikko kämmenessä hioten. Ikävöin Kelan rantaa ja pelottavan näköistä hyppytornia, jonka ylimmässä kerroksessa teinit viettivät viikonloppuiltojaan.

Ikävöin potkukelkkoja, joilla pääsi talvella kovaa. Ikävöin hiihtolatuja, joilta äiti joutui aina vetämään minut suksisauvasta kiskoen kotiin. Ikävöin pappilan pellon laidan pulkkamäkeä. Ikävöin jokatalvisia porokisoja Torankijärvellä ja niistä ostettuja grillimakkaroita.

Ikävöin lapsuuden ystäviä, joista osaan yhteydet ovat kokonaan katkenneet. Ikävöin ensimmäistä ala-asteen opettajaa ja Irjaa iltapäiväkerhosta. Ikävöin Aavaniemen Jenniä. Ikävöin seurakuntatalon kerhotilan pistelevää kokolattiamattoa, takkahuonetta ja sellaisia ruskeita pallotyynyjä, joiden päällä pystyi keikkumaan. (jos sai luvan)

*******

Oi, ja ne mummolat.

Posion mummola. Ikävöin mummolan valkoista taloa Tuominiemen kärjessä. Eniten ikävöin ihanaa mummia, joka kuoli jo ollessani ala-asteella. Ikävöin mummin Karjalasta tuomaa Katjuska-nukkea, jonka mummi aina minulle lupasi, ”kun minusta aika jättää”. Mutta joka olikin sitten mystisesti kadonnut isovanhempien kuoleman jälkeen.

Ikävöin Posion juhannusjuhlia, joilla esiintymässä oli Samantha Fox ja Sabrina. Minä istuin Posion mummolan pihakeinussa yömyöhään asti näteimmässä kesämekossani ja toivoin, että Sabrina lentäisi helikopterillaan yli. Näkisi minut ja ottaisi minut siskokseen mukaan lavalle esiintymään. ”Boys, boys, boys…”

”Tule jo sisään, eikö siellä jo sääsket syö?”, äiti huhuili.

Ja Könkään mummola. Ikävöin Könkään-mummolaan kesäisin pesiytynyttä hälisevää serkusparvea. Ikävöin polkua, jota pitkin juostiin ohi rantasaunan rantaan.

Ikävöin kahlaamista kylmässä Ounasjoessa. Ikävöin isoa pihaa, jossa hypittiin hetekalla aikana ennen trampoliineja. Ikävöin raitaisia räsymattoja ja muurin päältä sitä hassua vekotinta jolla pisteltiin rieskaan reikiä.

Ikävöin saunahuoneesta löytyneitä vanhemman serkun LP-levyjä, joilta soitettiin Europen ”Final Countdownia”. Aina Countdownilla piti hypätä; Ville löi päänsä kattoon, kun hyppäsi alas vanhalta puusohvalta.

*******

Tuntuu surulliselta, että en enää koskaan astu noista lapsuuden kotien ja mummoloiden ovista. Ja jos astuisin (kyllä ne talot vielä paikallaan seisovat), vastassa olisi vieraat ihmiset.  Vieraat elämät.

Ei ole enää niitä tuttuja räsymattoja ja piironkeja paikoilaan. Ei rumia seinävaatteita ja toreilta ostettuja ”taide”tauluja. Ei Spectrumin (korkkaamattomia) tietokirjasarjoja kirjahyllyssä.

Salaa kahdehdin esimerkiksi Joelia, joka voi koska tahansa omalla avaimella astua lapsuuskotinsa ovesta sisään. Nähdä vaikka joka päivä ne paikat, joissa on leikkinyt ja ne ihmiset, joiden kanssa on kasvanut.

Totta kai minullakin äiti on, isä on. Mutta he asuvat nyt minulle täysin vieraissa paikoissa. Tuntemattomilla paikkakunnilla, joihin ei kiinnity muistoja.

Joskus on aika juureton olo. ”Nyt sinulla on koti, joka pysyy”, Joel lohduttaa, jos olen haikea.

Ja ovathan ne muistot. Ihanat.