Kaupallinen kampanja, yhteistyössä: Ekopaasto
Aion nyt tunnustaa erään syntini.
Hehe ilmeisesti ihan väkisin lipsuu tän kristinuskoterminologian puolelle aina näissä ekopaasto-bloggauksissa; sama kävi viimeksi. Sori vaan.
Läsnäolo.
Tai siis sen puute. Eikä fyysisesti (hip hei, täällähän mä päivästä toiseen olen) vaan henkisellä tasolla.
”Otetaan tähän kuvitukseksi tällaisia kivoja kirjanlukemiskuvia – mut hei muru otetaan toi sun tukka silmiltä, mihin kaikki pinnit on hävinneet…?”
Eli myönnän: mä olen juuri niitä vanhempia, jotka näpelöivät kännykkänettiään aivan liian paljon. Kun lapsi selittää jotain, niin vastaan ”mmm mmm mmmm joo kulta” ja luen 64 uutta blogiin tullutta kommenttia.
Myös Joel on. Kappas, mä tein synnintunnistuksen senkin puolesta. Täytyy varmaan kysyä lupa. (lupasi se)
Se on kamalaa. Virtuaalimaailma on ilo, vertaistuki ja henkireikä – mutta samalla se on ihan oikea riippuvuus. Pahempi kuin Cokis; jonka suhteen menimme muuten lakkoon kolme päivää sitten ja huudan aamulla jääkaapilla, että ”mommy needs her coke!”. Mutta ei siitä enempää.
”Kulta, ne on siskon silmälasit, anna ne olla – kultaaaa….”
Iso osa riippuvuudestani liittyy tietysti tähän blogiin. Itse bloggausten kirjoittaminen on ihanaa ja todellinen, aito henkireikä tähän härdelliin – lisäksi lähes päivittäisten bloggausten tekeminen onnistuu ihan mainiosti lasten päiväuniaikaan. Se on minun omaa aikaani ja vilpittömästi nautin siitä. Tästä ajasta esimerkiksi juuri nyt. Itkuhälyttimen rauhallinen kohina taustalla, kahvikuppi työpöydällä.
Mutta pitääkö siellä linjalla olla koko ajan. Ei tietenkään pitäisi – miksi sitten olen? Koen ihan huipputärkeäksi olla keskusteluissa aktiivinen – tunnen huonoa omatuntoa sekä siitä, jos en ole vastaillut kommentteihin tarpeeksi että siitä, että näpyttelen vastauksia kännykästä ”lasten ajalla”. Saatikka siitä, että illalla linnoittaudun tunniksi koneelle puutalon kirjastoon, ja lasioven toisella puolella joku huutaa ”äitiii! äitiii!”. Ja minä kuumeisesti naputan vielä yhtä vastausta turvaistuinkeskusteluun. Ja jos vielä yhden, niin jos sit iltapalalle, mutku hitsi tääki tässä pitäis vielä… Joo joo ihan kohta!
Apua kirjoitettuna tämä näyttää niin järkyttävän kamalalta, että taidan juuri alkaa itsekin itkemään.
Että jos joku on ihaillut minua hyvänä äitinä, niin saanen esittää vastalauseeni.
Enkä voi syyttää tätä blogia. Itse olen valintani tehnyt ja teen niin joka ikinen päivä. Joka ikinen kerta, kun kesken leikkien hamuan sen kännykän käteen ja tsekkaan, onko blogissa/Facebookissa/Instagramissa jotain uutta, teen sen valinnan itse.
”Aaaaa sä kiipeät äidin sylii – aaaaa sulle riitti tää istuskelu”
Vaikka en edes haluaisi katsoa. Vaikka olisin päättänyt, että nyt tässä kuulkaas keskityn tähän muovailuvahaleikkiin. Jokin siinä hemmetin laitteessa vaan vetää magneetin lailla puoleensa niin, että joka pienellä ”tarkkaavaisuustauolla” mieleen tulee kännykkä. Tai kamera – siinäkin kun mulla on netti. Yhtä äkkiä se kone on taas kädessä, ilman että itse oikeastaan tajuankaan.
Riippuvuus.
Siitä on kyse.
”No niin, isosisko sitten lukee sen myyräsadun pikkusiskolle.”
Heh puhumattakaan läsnäolosta mun ja Joelin välillä. Me ollaan niin poissa kuin olla voi. Tästä on tullut meille sellainen lentävä lausekin:
”Mähän sanoin tästä-ja-tästä, etkö sä muista?”
”Eiku mä vaan en kuuntele, mitä sä sanot.”
Puolin ja toisin ollaan yhtä karseita.
”No, pikkusisko on näköjään kiinnostuneempi lampusta.”
Välillä tekee mieli kirota tämä nykytekniikka sinne tuliseen paikkaan, josta varmaan jossain-ja-jossain-testamentissakin puhutaan.
En kuitenkaan tee niin. Sen kaiken hyvän vuoksi, mitä se tuo mukanaan. Mä olen tainnut käyttää sanaa ”henkireikä” jo ainakin kaksi tai kolme kertaa tässä jutussa. Teen sen vielä neljännen kerran: henkireikä.
Mutta miten pysyä kohtuudessa?
”Jaahas, ja sit tulikin imetysaika.”
En halua olla se äiti, joka on paikalla, mutta ei läsnä.
Enkä se puoliso, joka ei oikeasti ole puoleen vuoteen muistanut kysyä kumppaniltaan, että ”mitä sulle kuuluu?”.
Tämä olkoon minun henkilökohtainen ekopaastopäätökseni. Aion olla enemmän henkisesti läsnä rakkaideni kanssa.
Aa-men.
(tai jotain muuta vähemmän kirkollista)
Hannahi90
12.3.2015 at 16:00”Kuulen mutten kuuntele”
Hyvä ekopaastopäätös :)
Hannahi90
12.3.2015 at 16:04Apua nyt tuo kommentti kuulostaa siltä kuin se ekopaastopäätös oliski just tuo Kuulen mutten kuuntele…. Tarkoitin tietysti sitä että olet ollut kuullut muttet oikeasti kuunnellut. Itselläkin joskus niin. Mutta kun sen tiedostaa sitä pääsee eroon :) eli siksi hyvä ekopaastopäätös.
Kristaliina
12.3.2015 at 19:32Juuri näin! Toivottavasti siitä pääsee eroon :)
, MiuMau80 (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 16:15Höh, mietin, että voiko tätä postausta nyt kommentoida ettei sulle tule paineita lukea kommentteja :-) Mä tunnustan olevani samanlainen. Olen kahden pienen lapsen yksinhuoltaja ja äitiyslomalla parhaillaan. Miehen kanssa ollaan asumuserossa eikä hän halua tällä hetkellä tavata lapsia. Isompi täytti juuri 3 vuotta ja pienempi on 3 kk. Isompi ei ole hoidossa vaan kotona mun kanssa ja mulla ei ole tukiverkkoja kuin 300 km päässä. Tätä kuuluisaa äidin omaa-aikaa ei siis ole koskaan tai mahdollisuuksia harrastaa mitään. Mutta siis kännykkä ja blogit ja nettikirppikset, ne on mun henkireikä. kun isompi tekee legoja lattialla tai maalaa vesiväreillä niin mä olen näennäisesti läsnä mutta henkisesti niin kaukana. Luen blogeja, harvoin kommentoin, mutta yleensä luen myös muiden kommentit tarkkaan. Aina jos on vähän rauhallisempi hetki lasten kanssa niin mä surffaan kännykällä netissä. Kamala tapa, mutta pitää mut järjissäni tällä hetkellä.
Kristaliina
12.3.2015 at 19:35Mä vaan klikkailen sydämiä silloin, kun en ehdi kommentoida :)
Mä oon muuten aikalailla 100% varma, että ilman tätä blogia olisin esim. palannut työelämään aikaisemmin, en olisi ollut kotona näin pitkään. Ihan siis siitä syystä, että tämä on ollut tavallaan ”aikuisten juttu” (vaikka perhe-elämästä kertookin) ja mulla on ollut koko ajan tunne siitä, että jollain tavalla toteutan itseäni. Blogista on tullut varmasti juuri siksi minulle niin tärkeä; olen ihan oikeasti tarvinnut tätä vastapainoksi sille, että sitten taas olen läsnä :) Eli siis kökösti ilmaistuna pointti ehkä jotenkin se, että someilu on yhtä aikaa poissa läsnäolosta että läsnäoloon lisävoimia tuova voimavara. Jännä :)
”Pitää järjissään” on hyvä ilmaisu. Sama.
annakuu
12.3.2015 at 16:30I feel you.
Mun kolmen vanha poika on oppinut sanoon ”kato äiti silmilläs”, jos silmät ei oo irronnut heti puhelimen näytöstä kattomaan jotain pojan tekemisiä.
Kristaliina
12.3.2015 at 19:37Auts.
Meillä taas tirppa (just tänään, kun olin julkaissut tämän jutun ja lähtenyt muskariin) kysyi muskarissa yhden lapsen äidistä, että missä se on. Vastasin, että varmaan töissä. Tirppa vastasi, että ”se tekee varmasti vaan yhden ihan pikkupikkupikkujutun ja tulee heti sitten.” Auts. Auts. Auts. Keneltäköhän oppinut…
Neiti Nimetön (Ei varmistettu)
13.3.2015 at 00:08Meillä vannotetaan usein ”Mä käyn vaan ihan nopsaan!” Jaha, keltähän opittua.
Niin tiedän, mistä puhut. Minulla useimmiten aikasyöppöinä on henkilökohtainen Facebook, työsähköposti, työpuhelut, blogit. Ajattelin tehdä saman lupauksen kuin sinäkin ja olla enemmän läsnä, ihan oikeasti läsnä.
Mutta annan sulle myös puolittaisen synnintunnustuksen. Eikö ole myös niin, että kanssabloggaajista ja lukijoista on jo tullut verkkoystäviäsi? Ja pitäähän ystäviinkin pitää yhteyttä. Sillä minä facebookini perustelen. ;)
ansku1 (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 21:13Hahah meillä 3v poika ja 5v tyttö sanoo kans mulle että ”kato äiti silmillä”.
Mulla on kauheen huono omatunto jo ihan siistäkin kun aina on niin paljon kotihommia jotka huutelee tekijäänsä -minua- ja kauhee ristiriita koko ajan itsellä kun pitäis saada ne tiskit koneeseen ja pitäis lähtä laittaa ruokaa ja pyykkikonekin pysähty just ja lattiakin on täynnä murusia ja sitten tyttö kysyy että tulisinko mä sen kanssa piirtämään. Monesti toivonkin että olisi se kopiokone jossa voisin monistaa itseni neljälle lapselle jokaiselle oman ja vielä kotihommia varten yhden. Ja ainiin, onhan mulla se mieskin jota pitäisi muistaa huomioida. Riittämättömyys, mikä ahdistavan tuttu tunne!
mehumaija. (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 17:32Mun mies tapaa sanoa että ”paras mitä sulle on koskaan tapahtunut oli se kun sun iphone putos vessanpönttöön”. Ja se mies taitaa olla oikeassa! Koska yritän olla oikeasti-eko, en hankkinut oman typeryyteni vuoksi uutta 600e hintaista puhelinta vaan ostin 50e maksavan Nokian. No, pääsee silläkin Faceen, mutta ei sen kanssa aivan ilokseen surffaile. Uskallan väittää että olen nykyään aika paljon enemmän läsnä kuin aiemmin. Harmittelen kyllä säännöllisin väliajoin loistavan kameran menetystä. Kuvasin paljon puhelimen kameralla ja nykyään ei sitten tule otettua kuvia juuri lainkaan :/ Olen tietoisesti pysynyt poissa Instagramista. En halua elämääni enää ainuttakaan säännöllisesti seurattavaa some-profiilia blogin ja Facen lisäksi :) Uskaltaisin väittää että olen nykyään aika paljon vapaampi ihminen. Paitsi se kamera menetys harmittaa, jos sitä hankkisi vaikka uuden puhelimen.. ;)
Kristaliina
12.3.2015 at 19:38Pitäisköhän alkaa dippaamaan viestintävälineitä vessanpönttöön :D
Mulla oli kans välillä netitön puhelin, mutta perhana kun kamerassakin on netti, niin se ei auttanut :D Insta on muuten niii-iiin koukuttava, mulle paljon ”tärkeämpi” kuin FB nykyään, Facebookista on tullut jotenkin tylsä.
Kukka / Ja puu puhkesi kukkaan (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 17:36Aamen!
Ensimmäisenä tulee mieleen kauhistella tätä nykyaikaa, mutta mitähän naiset teki ennen internetiä, blogeja ja älypuhelimia?
Varmaan puhuivat puhelimessa kavereidensa kanssa, virkkasivat, kutoivat, neuloivat, lypsivät, ja vastailivat siinä lomassa ”Mjooo… ai niinkö?… Oota vähän”-tyylisiä vastauksia lapsilleen. Onneksi naisilla ainakin väitetään olevan miehiä parempi kyky keskittyä useaan asiaan samaan aikaan. Tiedä häntä sitten, miksi meitä on sellaisella siunattu ;)
Kristaliina
12.3.2015 at 19:39Jep. Ja ainakin joissain tapauksissa pyörittivät koko kotitaloutta… Ainakin voisi kuvitella, että meidän sukupolven äideillä on enemmän aikaa tietoiseen läsnäoloon kuin ennen.
katiaviron (Ei varmistettu)
13.3.2015 at 14:59Joo ja hei ei siitä ole edes kovin kauan kun ei ollut nettiä tai ainakaan ei blogeja eikä varsinkaan älypuhelimia.
Mun esikoinen on 16. Silloin pakenin lehtiin, puheluihin ja kirjoihin. Mua ei suoraan sanottuna ole milloinkaan aidosti kiinnostanut lattialla istuminen ja leikkiminen. Olen sitä tehnyt muttei se ole kovin luonnollisesti tullut. Siksi olen ollut aika poissaoleva henkisesti varmaan.
Sitten kun pojille tuli ikää sen verran että oli muita puuhia (monenlaisia käsitöitä tai askartelua) niin asia oli jo toinen.
vannika (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 17:58Kirjoitan tässä lattialla istuen, samalla kun poika leikkii tuttipullolla vieressä. Ymmärrän mistä puhut. Mies istuu minua enemmän koneella, mutta olemme molemmat silti suht samanlaisia. Itse ”irrottauduin” jokin aika sitten niin, että puhelimeni ei esimerkiksi päivitä sähköpostia automaattisesti ja fb:sta ei tule läpi puhelimeen ainuttakaan ilmoitusta tai viestiä. Voin myöntää, että välillä se on kostautunut työajalla, mutta sitten tunnollisesti syödään lounas töiden edessä, koska ei pomon kuulu maksaa palkkaa turhasta :)
Kristaliina
12.3.2015 at 19:44Mullakaan ei kännykkään tule bling-äänellä muut kuin tekstiviestit – mutta heh vastaavasti käyn sitten kännykkänetin kautta niitä kyttäilemässä eli ei hyvä sekään. Pitäisi ottaa joku sellainen tekniikka, että tietyt kerrat päivästä käy ja se siitä. Mutta sitten, kun niillä kerroilla ei kuitenkaan ehdi vastailla ja kaikki viestit jäävät kuitenkin kertymään sumaan ja sitten unohtuvat ja… …äääh.
shannis (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 18:28”Aion olla enemmän henkisesti läsnä rakkaideni kanssa.”
Tämän eteen kannattaa tehdä jotain konkreettisia pikkupäätöksiä, itse olen nimittäin ihan samanlainen – vaikka päätän jotain tuollaista isoa on siitä helppoa tilanteen tullen lipsua ja ajatella, että kompensoi asiaa joskus muulloin tms. Mutta jos sovit itsesi kanssa, että vaikka aluksi puolet päivästä (tai lyhyempi aika jos on liian paha) kännykkä, kamera ja läppäri on kaapissa käyttökiellossa (vaikka olisi luppoaikaa!) ja puolet päivää voi sitten käyttää. Eihän sekään henkistä läsnäoloa takaa, mutta auttanee asiaa.
Tai jotain muita, mitä tahansa omia pieniä ratkaisuja asian eteen. Tsemppiä. Hyvä, rehellinen kirjoitus!
Kristaliina
12.3.2015 at 19:45Totta, konkreettisia juttuja tarvitaan tai muuten se jää vaan leijumaan ilmaan! Just tuolleen ”nyt kaksi tuntia ilman mitään välinettä” ja niin edelleen.
tl (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 18:58On totta, että monella nämä somet vievät liikaa aikaa.
Mutta. Ei ikinä mihinkään maailman aikaan vanhemmilla ole ollut mahdollista olla lastensa tai toistensa seurassa sataprosenttisesti läsnä. Ainoastaan yläluokalle se olisi ollut mahdollista, mutta hekin ovat jättäneet lapset hoitajalle ja imettäjälle. Ei ihmiseksi kasvuun tarvita jatkuvaa silmiin katsomista. Kyllä välillä saa perunoitakin keittää. Lapset kasvaa elämän mukanakin, ei tarvitse olla projektisuunnitelmaa.
Kerran ajattelin, että olen saanut hyvän alun elämään, kun minua on imetetty sen aikaista keskivertoa paremmin. Ajattelin, miten olen ollut äidin sylissä ja saanut hyvää varhaista vuorovaikutusta. Ja vedin johtopäätöksiä hyvään elämääni. Sitten kysyin äidiltäni, joka kertoi iloisesti, miten hän imetti minua tasan kellon mukaan, selkäänsä säästäen pöydän päällä eikä sylissä ja luki aina samalla tutkimukseena liittyviä tieteellisiä artikkeleita. Eikä ollut tästä yhtään pahoillaan vaan oikein ylpeä, miten hyvin ja hyödyllisesti oli osannut homman hoitaa.
Kyllä se keskinkertainenkin riittää.
Kristaliina
12.3.2015 at 19:46Totta. Ja niin kuin tuossa aiemmin ehdin kirjoitellakin, meidän sukupolvella on varmasti aikaa enemmän läsnäoloon kuin edellisillä. Näin ihan näppituntumalla heittäisin. Mutta silleen tasapaino – sopivasti. Ei joka tunnin joka sekunti, mutta just… …no: sopivasti :)
Vierailija (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 20:27Edellisen sukupolven lasten laatuaikaa oli tiskasminen kahdestasn vanhemman kanssa. Ainakin meillä oli aina joku lapsista huuhtelijana. Ja sitähän tehtiin joka ruoan jälkeen…
Vierailija (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 20:29Eikä muuten kestänyt se Pikku Kakkonenkaan kuin puoli tuntia. Viikonloppuna tuli puoli tuntia piirrettyjä.
Tindeka
12.3.2015 at 19:33Aito läsnäolo on oikeesti aivan sikavaikeeta!! Ja tottumatta aika raskastakin. Mä en mielestäni ole mikään ihan hirmu paha edes kännykän kanssa – en lue tai kommentoi päivällä blogeja, lähinnä luen vain omaan blogiin tulleet kommentit. Mutta aina sitä silti jotain muuta puuhastelee. Tai ihan vaan haaveilee omiaan.
Aluksi olin tarkkana, että imetysaikana en tee mitään muuta mutta sitten kuukaudesta toiseen puoli tuntia kestävät imetyssessiot alkoi turruttamaan ja toisaalta huomasin, että vaikka en sinänsä tehnyt mitään niin ajatukset ja katse oli kuitenkin jossain muualla (ja toisaalta kun alussa toljottelin sitä vauvaa enemmän niin sain niskat totaalijumiin). Joten lopulta aloin katsomaan frendejä aina imetyksen ajan (ja frendejä siksi, että olen nähnyt ne lähemmäs kymmeneen kertaan, joten ei ole niin nuukaa vaikka ei jokaista ilmettä näkisikään), poden tästä koko ajan huonoa omaatuntoa, vaikka lopetankin telkun tuijottelun tasan silloin kun pieni alkaa ottaa kontaktia.
Kristaliina
12.3.2015 at 19:48Niin on! Miten se voi ollakin niin vaikeaa – pelkästään jo omat ajatukset on sellaisia, että niihin helposti vaipuu, etenkin väsyneenä. Tai mulla ainakin käy tän pitkällisen valvomisen seurauksena niin, että usein haluan ikään kuin vetäytyä omiin ajatuksiini – ja vaikka olenkin läsnä, olen jossain oman tukkoisen pääni sisällä :)
Tillilli (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 23:15Vetäytyjä täälläkin, hep!
En tiedä minkä sille voi, kun vaan tippuu. Ennen mullakin oli puhelinongelma, nykyään se on vähemmän syyllinen. Mutta ei mun aivot vaan jaksa olla vastaanottamassa uutta infoa koko ajan. Ne menee jollekkin ”joojoo”-automaatille, siihen ”toisesta korvasta ulos”-tilaan. Oon päätellyt että se on joku suojautumismekanismi, kun hälyä ja tekemistä on aika paljon, ja niitä ”turhia kysymyksiä” on myös aika paljon. Ei pysty tähän ilman suodatinta. Kolme alle 4-vuotiasta, joten yhtä aikaa saa kuoria perunoita, imettää, tehdä junarataa, pyyhkiä pyllyä, etsiä sukkia…
Tärkeää on, että yrittää. Että ottaa sen hetken jolloin oikeasti on lapsen kanssa. Puhuu ja kuuntlee, juttelee ja kysyy kuulumisia, kertoo tarinan, oelaa muistipeliä. Sitten voi taas vaipua, kuoria perunoita ja vastata ”mmm-m”.
Leikki on kuitenkin lapsen työ. Jotenkin helpotti kun tajusin, ettei aikuisen KUULUKAAN koko ajan leikkiä lasten kanssa, vaan on hyvä oppia leikkimään itse myös. Se kehittää! Ja onneksi noita on kaksi, ja toinen jo kohta neljä.
Kahvittelija
12.3.2015 at 19:55Täällä toinen some-riippuvainen…mulla on itse asiassa ollut samantyyppinen postaus luonnoksissa jo jonkin aikaa, koska tämä riippuvuus riipii hermoja jo aika lailla! Mäkin kirjoitan varsinaiset postaukset ja yleensä myös kommentit lasten nukkuessa tai miehen kotona ollessa mutta muuten olen kyllä aivan liikaa kännykkä kädessä. Se on ihan kamalaa!
Kun herään aamulla, mulla on kauhea palo päästä nettiin (yleensä järjestyksessä Instagram – Lily – henk. koht. ja blogin sähköpostit). Ampaisen koneen ääreen pienestäkin syystä ”selvittämään asioita”. Jos leikin lastenhuoneessa esikoisen kanssa jotain ja leikkeihin tulee pienikin tauko, esim. pottatauko, mun on jostain syystä pakko käydä kurkkaamassa Instagram.
Iltaisin jos katsellaan miehen kanssa telkkaria ja se menee vaikka tekemään itselleen leivän, mä oon salamana netissä. En yksinkertaisesti kykene istumaan toimettomana ilman kännykkää.
Nykyään myös nukuttaessani vauvaa päiväunille surffailen kännykällä netissä. Silloin yleensä luen seuraamieni blogien postauksia ja kommentteja ja tuskailen, kun en pääse itse kommentoimaan (koen sen jotenkin tosi hankalaksi kännykällä).
Huoh. Mun some-riippuvuus paheni huomattavasti viimekeväisen Instagram-tilin perustamisen jälkeen. Olisihan se ihan maailmanloppu, jos joku kuva jäisi huomaamatta.
Rasittavaa!
Mutta en toisaalta usko, että yksikään vanhempi pystyy olemaan koko ajan läsnä lastensa kanssa, siis oikein l ä s n ä. Mun äiti on usein harmitellut sitä, ettei leikkinyt meidän kanssa erityisen paljon, kun oltiin pieniä – äidin aika kului siivoamiseen ja muuhun puuhasteluun, jota se ajatteli, että siltä jotenkin odotettiin / vaadittiin. Ja oon huomannut, että sellaisten tuttujen luona, jotka eivät ehkä ole niin someriippuvaisia, saattaa sitten taas olla esim. telkkari auki taustalla viemässä huomiota pois. (Kröhöm, riippuvaisen puolusteluja…)
Kristaliina
12.3.2015 at 20:01Joo hei meidän riippuvaispuolustus on myös se, että me ei katsota telkkaria! Mutta (tää mun ystävän huomio) sitä telkkaria kuitenkin usein katsotaan yhdessä, kun taas netin tuijottaminen on useimmiten ”eristävää” hommaa. Totta.
No, ainakaan mä en käytä turhaan aikaa siihen siivoamiseen :D
Hei joo ja mä kans oon aina netissä heti, kun toisella huomio välttää. Jos vaikka on kaverin kanssa kahvilla ja se lähtee veskiin, niin > nettiin-nettiin-nettiin. JA otan kotona kännykän mukaan myös veskiin = tosi hyvä puolen minuutin sauma katsoa nettikuulumiset :D OMG :D
-jenni-
12.3.2015 at 20:12Hemmetti, kun mä syytän vähän sua siitä, että löysin sen av-palstan. Mun äitiys joutui ihan eritasolle sen päivän jälkeen :D
Kristaliina
12.3.2015 at 20:13:D :D :D :D Anteeksi :D
Vierailija (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 20:19En edes lue muita kommentteja, myönnän olen 100% samanlainen. Kaksi lasta myöskin täällä. Pahinta tässä on nyt se, että joooo tästä tuntee niin kovin syyllisyyttä, että tän postauksen jälkeen sitä muka on helpottunut että ”jes muitakin!!”eikä tää postaus ainakaan auttanut hyvässä tähän asiaan, päinvastoin! Buuuuuuuu! :”(
Cpop
12.3.2015 at 20:25Huomaan itse toisinaan tekeväni samaa. Yleensä ne on sellaisia tilanteita ja päiviä jolloin ei vaan jaksa keskittyä siihen lapsen loppumattomaan huomiontarvetulvaan joka pulppuaa joka ikinen hetki! Minulla ei onneksi ole puhelinta eikä muutakaan pientä laitetta missä netti olisi, niin se edes jollain tasolla rajoittaa. Silti poden välillä huonoa omaatuntoa siitä kun lapsi pyytää mennä hänen kanssa leikkimään tms. ja sanon että ”Joo odota hetki äiti tulee ihan kohta” ja sitten meneekin ikuisuus ja juttu ehkä jopa unohtuu.. ja myöhemmin muistuu ja tulee sellanen ”Äh, miten saatoin unohtaa!”-tunne.
Mutta olen yrittänyt muistaa että lapsellakaan ei ole vielä sellaista varsinaista käsitystä ajasta, joten jos hänen kanssaan keskittyy täysin siihen lapsen kanssa olemiseen jo vaikka 10 minuutin ajan niin sekin jo ns. tyydyttää sitä lapsen huomiontarvetta! (: Tottakai se lapsi sitä huomiota tulee pyytämään pidemmäksi aikaa ja hetken kuluttua uudestaan ja useasti, mutta jossain oli minusta tutkimuskin siitä että lapselle ei ole niin vimpan päälle että onko siinä jutussa mukana koko ajan, kuinka kauan tai miten usein, kunhan vaan antaa täyden huomion siksi ajaksi kun pystyy ja erityisesti tilanteissa jolloin sille lapselle sen huomion on jo luvannut. Kaikkein pahin olisi siis luvata yltiöpäisesti huomiota ja sitten aiheuttaa lapselle pettymys. Tai jotain sen suuntaista, hehe :D
Vierailija (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 21:03Paha, ja NOLO riippuvuus. En omista älypuhelinta. Vaan vanhan Nokialaisen, joka on suunniteltu duunareille. ”Iskun ja vedenkestävä”. Tippunut vessanpönttöön, ja monet, monet kerrat kaakelilattialle. Ei mitään. Ei ole ollut huollossa ja akku kestää ja kestää. Tällä puhelimella ei hoidella someiluja ja se on TODELLA hyvä juttu. Läppäri yläkerrasa ja tämä puhelin, ei tule liian usein käytyä netissä. KUNNES, taloon ostettiin table. Voi perse. Nyt se käy kädessä joka välissä. Ärsyttää!! Kunnes tällä viikolla mies otti sen mukaansa työmatkalle mukaansa, mikä ihana rauha. Nyt olen pyytänyt miestä ottamaan sen töihin mukaan joka päivä. Ja kun menee hajalle, en halua uutta.
Ps. Mun puhelin on huippu myös aikuisten treffeillä, ei nimittäin tule sitä räplättyä ollenkaan (ei kukaan enää lähetä tekstareita), vaan pystyy oikeesti keskittyyn toisen ihmisen seuraan.
Juudit
12.3.2015 at 21:38Auts auts auts täältäkin, vaikkakin toisesta näkökulmasta.
Vain itsensä kanssa elelevällä on aika huikeat mahdollisuudet koukuttaa itsensä todella huolellisesti, koska se ei (suurimman osan ajasta) ole keneltäkään muulta pois. Mutta sitten kun tänään esimerkiksi yritin kuunnella puhetta ja sitten puhuja sanoi että nyt mietiskelkääs tätä asiaa itseksenne hiljaa niin arvaas vaan, minä mielessäni muotoilin kommenttia yhden puolitutun fb-päivitykseen, jossa se mun mielestä törkeästi syyllisti köyhyyttä ihmisen omaksi viaksi.
Ja vähentäminen on vaan niin vaikeaa koska nyt on vaihe, että kaikki koulujutut on koneella ja netissä ja sitte se mylly vaan pyörii. Onneks saan koulujuttuja tehtyä oikeasti myös, mutta että osais iltaisin tehdä jotain muutakin kuin jatkaa sitä ruudun ääressä istumista niin oishan se, ihan jees.
Tää aihe aina vaan sattuu, uudestaan ja uudestaan. Mietin tässä sitä, että jollekin sukupolvelle se oli sota, joka vei paljon aikuisten energiaa ja ajatuksia ja lasten tai muiden ihmisten kanssa läsnäolosta vaikeaa. Eihän ne ole sillä tasolla mitenkään verrattavissa olevia ajatuksia, että sota tuskin kellekkään on ollu ”henkireikä” paitsi ehkä kirjaimellisesti… mutta noin niinkun ideana, jos ymmärrätte mitä tarkoitan?
Lauriczek (Ei varmistettu)
12.3.2015 at 23:12Meilla mies on pahiten koukussa. Itse olen saastynyt jokseenkin, koska ei ole alypuhelinta. Yksin asuessani olin toooodella paljon somessa, mutta nyt perheen ollessa mukana kuvioissa tulee surffailtua lasten nukkuessa. Sekin on tavallaan pois parisuhdeajasta, mutta tuntuu muuten etta tulee mokkihoperoksi…jotenkin lasten ollessa pienia ja kotona oleillessa heidan kanssa some on portti ulkomaailmaan ja kommunikointiin, mika saattaa jaada joinakin paivina muuten vahalle.
Kristaliina, mulla olisi postaustoive, jos jossakin valissa haluaisit tarttua, jollei sellaista jo ole julkaistu…etta mitka ovat olleet teille suurimmat haasteet kahden pienen lapsen vanhempina ja miten olette niita selvitelleet? Meilla on puolitoistavuotias tytto ja kahden kuukauden ikainen pikkusisko ja monesti miettii, etta millaisia selviytymisstrategioita vanhemmat keksii…
Päähenkilö
13.3.2015 at 09:16Mua on helpottanut töissäolo. Kun olen päivät töissä ja näen lapsiani vain muutaman tunnin vuorokaudessa hereillä (tai isompia joskus vain pari tuntia), on ainakin mun varsin helppo pistää puhelimet ja koneet syrjään sen lyhyen iltahetken ajaksi.
Toki meillä isot lapset puuhaavat jo omissa oloissaan, eivätkä niin kaipaakaan jatkuvaa huomiota. Silloin kun he suvaitsevat puhutella (heh) niin pyrin kyllä keskittymään siihen heidän asiaansa. Toisaalta he jo ymmärtävätkin, jos sanon, että ”oota vähän, luen tän yhden jutun loppuun”. Koska ovat tietenkin itsekin ahkeria viestintävälineiden käyttäjiä. (Hih, eli pian olette samassa liemessä koko perhe, Krista.)
Mutta näin työelämästä käsin katsottuna etenkin tuo pienin, vielä päiväkoti-ikäinen, lapsi on niin aseistariisuvan läsnä joka ikisessä hetkessä, että hänen seurassaan ei tule kyllä arki-iltaisin konetta edes avattua. Puhelinta saatan välillä vilkaista, koska…niin…tämä nuorinkin keskittyy kuitenkin koko ajan enemmän omiin leikkeihinsä ja touhuihinsa eikä ole mitenkään jatkuvasti edes kamalan kiinnostunut minusta. Näin se elämä etenee. Omaa tilaa ja aikaa alkaa löytyä.
Mulla tuohon arki-iltojen osittaiseen somepaastoamiseen vaikuttaa tietysti sekin, että teen töitäni korostetusti ihan koko ajan koneen ääressä, verkossa, somessa – ja oikeastaan kaikki työssäni liittyy enemmän tai vähemmän niihin. Pienet breikit kaikenlaisiin ruutuihin tulevat koko ajan tärkeämmiksi, huomaan.
Mä en myöskään taida olla kovin koukuttuvaa sorttia, siis yhtään mihinkään. Siitäkin on apua.
Mutta tosi hyvän päätöksen olet tehnyt, Krista. Onnistuessaan se tuo varmasti paljon iloa teille kaikille.
Päähenkilö
13.3.2015 at 13:30Piti vielä sanoa, että yksi juttu, joka auttaa mua keskittymään lapsiin, on se, että illalla on sitten taas luvassa omaa aikaa, jonka voin käyttää, miten haluan. Meillä siis kaikki lapset ovat iltaisin klo 20-21 sängyissään ja sen jälkeen aikuisilla on mahdollisuus puuhata ihan mitä huvittaa. Jos haluan lueskella blogeja (tai vaikka kirjoittaa omaani), niin teen sellaiset vähän keskittymistä vaativat jutut vasta kun lapset on saatu nukkumaan.
Jos ei tuota iltojen omaa aikaa olisi, niin ehkä silloin olisi vaikeampi päättää, että nyt en koskekaan puhelimeen/pädiin, vaan olen oikeasti lasteni kanssa. Nyt tiedän, että tunti tai pari – ja sitten voin keskittyä omiin juttuihini hyvällä omatunnolla.
Oon myös huomannut, että suhde lasten kanssa – ja lasten suhde minuun – on ihan erilainen, kun oikeasti antaudun olemaan heidän kanssaan, juttelemaan ja touhuilemaan. Ihan pidemmäksikin aikaa. Antoisaa!
Vierailija (Ei varmistettu)
13.3.2015 at 14:47Mulla on sama kokemus että nyt kotona ollessa on tosi paljon haastavampaa jaksaa olla läsnä lapsille kun heidän kanssaan on 24/7. Työelämässä ollessa se viikonloppu ja ilta lapsen kanssa oli vaan ihanaa hetkeen pysähtymistä hektisen työn rinnalle. Ja päiväkodista väsy lapsikin meni tosiaan kasin aikoihin jo nukkumaankin.
Meillä esikoinen temperamenttinsa mukaisesti kyllä on vieroittanut meidät sillä että pidempi netin plärääminen johtaa joko kirkumiseen tai tavarat alkaa lentää tai sit aletaan pikkusiskoa kiusata, hän vetää sen huomion puoleensa tulleen jos se ei hyvällä onnistu.
Vierailija (Ei varmistettu)
13.3.2015 at 12:22Mä tsemppaan tässä asiassa oikeastaan tosi paljon. Saatan toki surffata netissä hetken, mutta vasta sitten, kun olen ensin leikkinyt lapsen kanssa. Kotitöissä lapsi on aina mukana. Siivotaan ja pyykätään yhdessä tuon vajaa kaksivuotiaan kanssa. Ja syy tälle kaikelle on se, että oma äitini oli kyllä kotiäiti, mutta ei juuri koskaan meille henkisesti läsnä. Lähinnä se teki kotitöitä itsekseen tai kutoi tai luki tms. Mulla ei ole siis oikein koskaan kehittynyt läheistä suhdetta äitiin. Isään kyllä, vaikka se oli töissä, mutta kotiajan se antoi aina meille lapsille. Äiti on kyllä ihan kiva ja ollaan tekemisissä paljon ja joskus jopa ihana, mutta en mä koskaan turvaudu äitiin. En pyydä apua kun tarvin, eikä meillä ole mitään erityistä äiti-tytär-syhdetta. Ja musta se on tosi sääli. Haluan tosi kovasti, että oma suhde lapsiini olisi toisenlainen ja lapset haluaisivat myös aikuisina viettää mun kanssa aikaa ja turvautuisivat muhun silloin, kun tarve niin vaatii.
Tämä nyt oli mun kokemus, enkä tällä tarkoita, että ne jotka surffaa paljon netissä, olisi jotenkin huonoja vanhempia. Kyllä siihen hyvään vanhemmuuteen kuuluu paljon muutakin kuin se nettisurffailu.
Dimmi (Ei varmistettu)
13.3.2015 at 13:25Aika sama tilanne täällä kahden alle 3-vuotiaan kanssa vaikka ei blogia olekaan. Ei juuri harrasteta mitään leikkipuistokahveja, joten se ainoa vertaistuki löytyy netistä. Paras ide pitkään aikaan löytyi jostain blogista ja nyt harmittaa etten muista mistä! Se joku bloggari voi tähän ilmottautua :) Siinä puhuttiin 5+2 dieetin soveltamisesta esim. liikuntaan ja muihinkin elämän osa-alueisiin. Siitä se ajatus sitten lähti ja nyt pidetään miehen kanssa 1-2 ennalta sovittua mediapaastopäivää viikossa! Silloin saa esim. lukea kirjoja (jota muuten ei muka ehdi ikinä tekemään) pelata lautapelejä tai vaan jutella. Ehkä parasta hetkeen! :) Toimii ehkä siksikin, että täyskieltäytyminen ottais liian koville, mut 2 päivää viikossa on vielä helppo toteuttaa. Ja yllättävän nopeasti sitä huomaa lopulta dieettaavansa myös muina päivinä ;) Suosittelen lämpimästi!
Carl (Ei varmistettu)
16.3.2015 at 16:29Moi Krista :)
Esittelen meidän ruotsalaisia muotituotteita julkkiksille ja merkittävimmille bloggaajille.
Koska tyylisi sopii yhteen tuotemerkkimme kanssa, haluaiimme sinun testaavan paria.
Meilaa minulle niin lähetän lisätietoja.
Hauskaa päivänjatkoa!!