Vaikuttava ilta: lasten ensiapukurssilla

Yhteistyössä: Uskalla auttaa

Mitenköhän mä yhdellä sanalla voisin kuvata meidän tiistai-iltaa?

Silläkin uhalla, että tämä kuulostaa ihan yli-ilmaisulta ja lapin lisältä, käyttäisin silti tätä sanaa: käänteentekevä.

Vauvanukkea elvyttämässä; tämä kävi tunteisiin.

Aikaisemmin olen ”jollain on hätä” -tilanteeseen joutuessani lähinnä soittanut hätäkeskukseen (siitä muuten reilu vuosi sitten täällä) tai huutanut apua. Mutta tämän illan jälkeen… Mulla on ainakin juuri nyt, tuoreeltaan valmennuksen jälkeen, tosi vahva tuntuma siitä, että nyt menisin itse auttamaan. Toki soittaisin hätäkeskukseenkin (ja huutaisin apua), mutta nyt minulla olisi todennäköisesti myös rohkeus itse tehdä jotain. Nyt suunnilleen tietää, mitä pitää tehdä, ja samalla myös tajuaa ihan kouriintuntuvasti sen, että – hehe, tämän sanoi kouluttaja – ei voi kahdesti tappaa.

Että jos ihmisellä on esimerkiksi hengitystiet tukossa (kieli helposti tukkii hengitystiet tajuttomana), hänellä riittää happivarantoa noin kahdeksi minuutiksi; ja mitä pienempi lapsi, sen lyhyempi on se aika. Eli siinä on tärkeä toimia; siinä ei kannata jäädä kelaamaan, että ”teenkö varmasti oikein ja mitä jos teenkin väärin” tai ”löytyiskö täältä muita auttajia, joille voisin sysätä sen vastuun”.

Nyt tuon illan jälkeen, jos näkisin vaikka lapsen tipahtavan vaarallisesti kiipeilytelineestä tai tuoreeltaan tapahtuneen auto-onnettomuuden, menisin (toivottavasti; näin itsestäni uskon) toimimaan. Heti.

Itselleni tämä ”henkinen käännös” passiivisesta hätänumeroonsoittajasta aktiiviseksi auttajaksi ihan oikeasti tuntuu siis käänteentekevältä. Se on ikään kuin sellainen naks-muutos ajatuksissani; vaikea ehkä edes sanoin kuvata.

Kävimme siis Joelin kanssa tiistai-iltana Uskalla Auttaa Koulutuspalveluiden neljän tunnin kurssin aiheesta ”Lasten ensiapu ja hätätilanteet”. Kurssilla oli meidän lisäksemme kymmenkunta osallistujaa; näppituntumani ja keskusteluiden mukaan enimmäkseen pienten lasten tai vauvojen vanhempia ja vauvan odottajia sekä lasten kanssa työskenteleviä. Osa oli käynyt aikaisemmin tavallisen ensiapukurssin (EA1 tai lyhyempi pieni opastus); toisilla (kuten minulla) puolestaan oli taidot ”osaan soittaa hätänumeroon” -tasolla.

Tämä koulutus ihan selvästi toimi sekä ”nollatasoisille” että ”kertaajille” – ja itse asiassa ne aiemmin EA1-kurssin käyneet saivat useita ääneen yhdessä ihmeteltyjä ”vau, tätä en tiennytkään!!!” -elämyksiä. Ensiapuohjeet nimittäin päivittyvät viiden vuoden välein, ja esimerkiksi 10-15 vuodessa on voinut tulla suht isojakin muutoksia toimintaohjeisiin.

Koululaisikäistä nukkea elvyttämässä.

Erityisesti tämä meidän illan kouluttaja teki minuun ison vaikutuksen.

Oli jotenkin aivan huikeaa, että sai opin suoraan sellaiselta ammattilaiselta, joka on 15 vuoden ajan kohdannut näitä tilanteita työssään, eli ambulanssissa ja ensiavussa. Lisäksi kouluttajalla oli pitkä kokemus tietysti valmentamisestakin; hän kouluttaa jatkuvasti niin ammattilaisia (mm. palomiehiä ja ensihoitajia) kuin meitä ”taviksiakin”.

Mutta erityisesti se ihan oikea käytäntö; ne ihan oikeat tilanteet. ”Viimeksi, kun elvytin aikuisen ihmisen, niin…”, saattoi kouluttaja kertoa. Hänelle ehkä jokapäiväistä, mutta minulla pupillit laajenivat ihan joka kerta: tämä ihminen oikeasti työkseen pelastaa ihmisten henkiä.

Kouluttajan kokemus toi mukanaan myös helpottavaa tietoa, kuten tämän: lapsen elvytystilanne on erittäin harvinaista. Tämä ammattilainen kertoi olleensa viidentoista vuoden uransa aikana lapsen elvytystilanteessa kahdesti. On siis erittäin todennäköistä, että kukaan näitä vauvanukkeja tiistai-iltana elvyttänyt ei koskaan elämässään joudu vastaavaan tilanteeseen oikean lapsen kanssa.

Mutta jos joutuu, on mahtava ajatus, että nyt oikeasti osaa tehdä sen oikein.

Vierasesine kurkussa on lapsiperheessä tietysti se paljon yleisempi tapaus. Meillä itsellä juuri sellainen tilanne sai aikaan vihdoinkin tämän sykäyksen mennä tälle kurssille, ja samantyyppisiä vaaratilanteita oli ollut muutamassa muussakin perheessä tällä kurssilla.

Itse olin iloisesti yllättynyt, että todellakin olin toiminut Seelan ”burritonriekaleet kurkussa” -tilanteessa ihan oikein.

Mutta tätä en tiennyt! Aikuisten Heimlich-otehan menee jokseenkin näin:

…mutta vauvojen (jotka eivät vielä seiso itse) puolestaan NÄIN:

Ja kuulkaas kaikki: joskus kuulemma (15 vuotta sitten!) vauvojen vierasesinepoistossa on neuvottu tekemään nuo napakat iskut vauvaa ylösalaisin roikottamalla. Niin ei saa tehdä! Se voi aiheuttaa isoja vahinkoja vauvan niskalle. Eli tämä on se oikea asento:

Myöskään ei kuulemma kannata yrittää kaivaa itse ruokapalaa ulos paitsi jos se on ihan selvästi siinä näkyvillä. Siinä nimittäin voi päätyä vahingossa tunkemaan sen vielä syvemmälle hengitysteihin.

Uhh. Huomatkaa, että en ole mikään ammattilainen näitä kertoessani, vaan toistan ammattilaisen sanoja niin hyvin kuin muistan – niinpä vilpittömästi kehotan: menkää itsekin kursseille oppimaan kädestä pitäen nämä, se oikeasti kannattaa ja tuo varmuutta!

Ja voi pelastaa jonkun hengen.

Hurjan hyvää antia illassa oli myös hätätilanteiden tunnistaminen – mitkä ovat hyviä ja mitkä huonoja merkkejä erilaisissa tilanteissa. Todella hyödyllistä!

Vauvan elvytysharjoituksen lisäksi myös toinen kohta illan aikana sai minut herkistymään.

Nimittäin se, kun kouluttaja totesi, että te pariskunnat todennäköisesti tulette (jos olette edelleen yhdessä) joskus siihen tilanteeseen, jossa jompi kumpi elvyttää toista. Viimeistään sitten joskus vanhoilla päivillä.

Mä ihan oikeasti meinasin alkaa itkeä. Ja pari tippaa taisi ulos tullakin.

Enpä ollut asiaa aikaisemmin ajatellut. Mutta niinhän se luultavasti on.

Tässä menossa kylkiasento ja hengitysteiden avaus.

Todennäköisesti joskus maailmassa tulee olemaan käsillä tilanne, jossa on joko Joel-vanhus elvyttämässä Krista-mummelia, tai Krista-mummo elvyttämässä Joel-papparaista.

Enehkäkestä.

Oma rakas elämänkumppani. Siinä vaiheessa ehkä ainakin yli 40 vuotta (toivottavasti) elämää yhdessä ja aikuiset lapset. Ja sitten joku päivä tai aamu tai yö toinen on elottomana ja se toinen siinä tilanteessa, että ne elvytystaidot ovat tarpeen. Silloin haluan osata tehdä sen.

Niinpä seuraavaksi aion mennä myös EA1-kurssille, ja sen jälkeen pitää taitojani jatkuvasti yllä. Juuri nyt en nyt pysty keksimään isompaa juttua kuin sen, jos pystyy pelastamaan oman rakkaansa, sukulaisensa tai ystävänsä hengen.

Menkää ihmiset ensiapukursseille, ja erityisesti lasten ensiapukursseille. Ihan vilpittömästi – menkää!

Uskalla Auttaa Koulutuspalveluiden avoimet kurssit täällä – heillä siis jatkuvasti tätä ”Lasten ensiapu ja hätätilanteet” -sisällön kurssia, ja lisää kursseja avataan koko ajan kysynnän mukaan. Tämän hetken seuraavat ”lasten ensiapu ja hätätilanteet” -kurssit:
19.10. Kannelmäki
24.10. Töölö (täynnä)
3.11. Myyrmäki
4.11. Kamppi
10.11. Tapaninvainio
15.11. Viertola
17.11. Herttoniemi
21.11. Konala
24.11. Maunila
28.11. Kivistö
29.11. Järvenpää
30.11. Itä-Pakila
…ja niin edelleen, tuoreet tiedot siis aina täällä.

Karoliinan; kysyit viime postauksessa, että onko tämä pelkästään pääkaupunkiseudulla. Kysyin asiaa, ja heillä on tarkoitus kuulemma hallitusti laajentaa kurssitusta ympäri Suomen sitä mukaa, kun kysyntää on. Tällä hetkellä kursseja on siis Helsingissä ja Vantaalla, tulossa on ihan pian Espoo ja sitten seuraavat lähikunnat (mm. Porvoo) ja niin edelleen. Ja toiveita saa esittää, eli jos haluat koulutuksen omaan kaupunkiisi/kuntaasi, niin hihkaise tähän kommenttikenttään tai suoraan meiliä toimisto@uskallaauttaa.fi Lähtevät kuulemma pidemmällekin eli toivetta vaan menemään – suosittelen!

25