Lennolla

Kännykän herätys soi kahdelta yöllä.

Voi v*u j*malauta.

Oli Joelin vuoro olla väsymystokkurainen; onneksi ollaan hyydytty vuoroissa. Kun toisella on systeemi ylikuormittunut, toinen on ottanut vetovastuun. Kello 2.20 minä ohjeistin: noi tulee laukkuun, onko nuo kuivat, siirrä noi vaatehuoneeseen, nää laitetaan tänne.

Lapset herätettiin puoli kolme. Eivät olisi halunneet nousta. Ylläri.

Taksi vei sujuvasti lentokentälle. Ilma oli kolea, mutta kuiva; kello kuudeksi oli luvattu saapuvan lumikaaosmyräkkä Ruotsista. Siitä juteltiin taksikuskin kanssa. Sama kuski oli vienyt meidät kentälle ennenkin – heh muisti meidät. Ilmeisen mieleenpainuva reissuperhekokoonpano kai sitten olemme.

Nyt ei sitten matkustettu minimatkatavaroin. Todellakaan. Kolme isoa matkalaukkua, kantorinkka ja hervottoman kokoinen tuplavaunun vetoinen airshells-vaunusuoja (kiitos Instassa saamistani vinkeistä!). Huh heijaa. Finnairin virkailija oli ystävällinen, turvatarkastus veti, aamupala maistui kentällä ja sitten olikin koneeseen nousu. Jättäydyimme sisäänmennessä läheis viimeisiksi, jotta koneessa ei tarvitsisi istua paikoillaan niin kauan.

Oho, räntää! Se ennustettu myräkkä oli alkanut; näimme sankan räntäsateen lentokoneen ikkunoista. Koneen lähtö kesti aika kauan – siipiin suihkutettiin lumen ja jään estävää ainetta.

Väittäisin, että suht sopiva aika poistua Suomesta.

Tytöt olivat innoissaan. Seelalla oli ensimmäistä kertaa ikioma paikka; istuanakotti vöissään ihan ilman ongelmia – itse halusi kiinnittää ja kiristää. Luonnollisesti.

Joel naureskeli etukäteen, että kenties ylivarauduimme lentokoneviihteen kanssa. Tyttöjen laukkuihin oli pakattu uudet puuhakirjat ja Frozen-värityskirjat, jonkinlainen prinsessatarrasetti (about 500 liimattavaa tarraa) ja loppurepulliset pikku-ukkeleita (muumeja, titi-nalleja, eläimiä, duploja).

No, ei ylivarauduttu. Varmasti joka ikistä lelua ja puuhaa käytettiin vajaan viiden tunnin lennon aikana.

Lento meni nii-iiin hyvin. Ei mitään ongelmaa. Meidän maailman reippaimmat reissutytöt! Enehkäkestä. Tytöt kyllä osaavat heittäytyä joskus hankaliksikin, mutta jotenkin tuntuu, että näin ”tosi paikan tullen” he ovat megakultaisimmista megakultaisimpia. Sopeutuvaisia ja kivoja. Saivat hurjasti kehuja; niin meiltä kuin muiltakin matkustajilta.

Oltiin muuten lennon ainoa lapsiperhe. Jännä.

Matkan loppupuolella Seela alkoi hyytyä ja nukahti minun syliini – mun vauva! Näitä hetkiä saa nykyään enää harvoin. Unitiikeri nukkui Silvan sylissä myös.

Yksi takaisku  kuitenkin. Laskun aikaan Seelan korviin sattui ja itkuhan siitä tuli. Ihan ensimmäinen kerta, kun kummallakaan meidän lapsista sattuu korviin, ja tämä vahvistaa mun käsitystä niiden puuduttavien korvatippojen tehosta. Seela nimittäin kieltäytyi niistä kentällä ja päätettiin kokeilla ilman – kun ei ole ennenkään ollut mitään. Niinpä. Nyt oli. Tästä eteenpäin ei enää kokeilla ilman tippoja. Muistakaa: puuduttavat korvatipat.

Malagan lentokenttähommat tuntuivat kestävän ikuisesti. Lapset alkoivat jo villiintyä; no ei ihme, puoli kolmelta herätty ja lennetty Euroopan halki. Veskiä, laukkujen odottamista ja airshells-suojan palauttamista. Kaksi virkailijaa totesi, että ”ei meidän lentokentällä ole sellaista”. Ha ha. En tiedä = sellaista ei ole. Ihanan espanjalaista heti alkuun. Suojan palautuspiste kuitenkin löytyi sitkeydellä. Lentokenttähärdellissä meni kuitenkin yli 1,5 tuntia, onneksi meillä oli kärsivällinen kuski.

Kuljetuksen olimme varanneet vuokravälitysfirmaltamme; helpoin niin. Tytöillä oli omat turvaistuimensa; Silva nukahti autoon. Kuljettaja toi asunnolle asti ja näytti paikat.

Uudessa kodissa ollaan.

(jatkuu huomenna)

63