Aina välillä havahdun tajuamaan: Kohta kaksi viikkoa laskettuun aikaan. Mutta läl-läl-lää, mun ei tarvitse synnyttää!
Jos vauva ei olisi putkahtanut (he he, mikä sanavalinta – kätilöni tuskin käyttäisivät juuri tuota verbiä) maailmaan kuusi viikkoa etuajassa, nyt elettäisiin varmaan jossain pelkopolilla kaikkein hektisimpiä synytyspaniikkihetkiä.
Todistettavasti olin joskus aika raskaana.
Ennen raskautta en ollut ajatellut lasten saamista. Ajatukset pyörivät seuraavien reppureissujen (ja välillä myös töiden) ympärillä, enkä 34 ikävuoden aikana mukamas ollut edes ehtinyt pysähtyä miettimään, että tuleekohan minusta joskus äiti. ”Tuskin”, olisi oma äitini varmasti arvioinut. Millä ajalla?
Niinpä myös synnyttäminen on aina tuntunut todella kaukaiselta asialta. Se on ollut jotain, mitä Jotkut Urheat Oikeat Aikuiset Naiset (ja kaikki kunnia heille) tekevät – mutta joka ei kosketa minua millään tavalla. Minun elämääni ovat kuuluneet laskuvarjohyppy- ja sukelluskurssit, eivät synnytysvalmennukset ja epiduraalit. Ha ha, ai että puristaa joku ihminen ulos elimestäni? Aika epätodennäköistä.
Sitten raskaaksi tultuani olin aktiivisesti työntänyt synnytysajatukset pois mielestäni. ”Paska lentää ja paikat repeää”, niin kuin jossain kuvailtiin. Haikaranpesän synnytysvalmennuksesta saatu synnytyssuunnitelma jäi täyttämättä, ja Facebook-statukseeni kirjoitin valmennuksen jälkeen: ”Voimaannuttava synnytys my ass – pliis ottakaa se vaan ulos sieltä”.
No, niin sitten pari päivää myöhemmin tapahtuikin.
Vaikka ”putkahtamiseksi” en ehkä 14 tunnin synnyttämistä ja kahden tunnin ponnistusvaihetta kutsuisikaan, se on kuitenkin nyt parhaalla mahdollisella tolalla. Ohi.
Eräänä päivänä sitten kalenterihälytys ilmoitti Haikaranpesän synnytyssuunnitteluajasta. Vauva oli viisi päivää vanha, ja itse olin elellyt Kätilöopistolla jo yli viikon. Raahustin viidenteen kerrokseen Haikaranpesään. Toimiston takahuoneessa näytti olevan lounasaika.
”Haluaisin peruuttaa tämänpäiväisen synnytyssuunnittelun”, huhuilin ovelta. Aivan liian isossa vaaleanpunaisessa sairaala-aamutakissa, Ikean oranssit tohvelit veren tahrimina.
Koko toimisto röhähti nauramaan.
Tehtävä suoritettu.
6
Mindeka
26.4.2012 at 21:26Ihana kirjoitus. Tykkään kovasti sun jutuista ja asenteesta! You go girl!
Lähiömutsi (Ei varmistettu)
26.4.2012 at 22:40Sulla on huippu tyyli! Meillä kävi synnytyssuunnittelun kanssa samalla tavalla. Piti könytä viidenteen kerrokseen ilmoittamaan, että terkkuja toiselta osastolta, nyt on vähän myöhäistä suunnitella enää. Mulla veressä vaan oli valkoiset villasukat. Kuka ottaa synnytykseen mukaan kaikista kirjavista villasukista just ne valkoiset?!?
pirpana81 (Ei varmistettu)
27.4.2012 at 00:31Mahtavaa, kerrassaan!! Oon niin iloinen, että löysin blogisi!
Rv 24 starttas just ja mitä parempaa luettavaa voiskaan enää löytyy ;D
Kristaliina
27.4.2012 at 22:22Hih kiitos palautteesta! :)
Mahtavaa, meitä synnytyssuunnittelun skipanneita on siis enemmänkin! Mä heitin ne mun oranssit Ikean veritohvelit Kättärin roskikseen – Joelin painostuksesta, tosin. Ajattelin ensin, että niillä ois jotain tunnearvoa :D Ehkä niillä valkoisilla villasukilla nyt on?
Pirpana – oi, rv 24 <3 Mulle se oli ihanaa aikaa: oltiin just tultu Vietnamin-reissulta ja masu oli sen verran näkyvissä (JÄRJETÖN möhis), että raskaus oli vihdoinkin täysin julkista ja sai siirtyä takaisin omiin tiukkoihin vaatteisiin – sitä ennen olin pukeutunut koko syksyn kaapuihin masua peitelläkseni… Toivottavastai sullakin, Pirpana, on onnelliset viikot menossa! :)
Pirpana81 (Ei varmistettu)
3.5.2012 at 13:02Kiitos Kristaliina, ONNENTÄYTEISET viikot on todella menossa!! On ihanaa, kun masu esissä kunnolla ja liikkeet tuntuu itselle, sekä isille <3
Tänään olin sokerirasituskokeissa – yök! Onneks se on ohi, ens vkolla sit kuullaan siitä tulokset!
Vierailija (Ei varmistettu)
9.5.2012 at 11:40Miks tässä blogissa ei voi olla samalanista tykkää-nappia kuin fb:ssä? Painaisin sitä justiinsa nyt :D