Mä mitään elämäntaitoa

Kaupallinen kampanja, yhteistyössä: MTV3

Heh en tiedä huomasitteko – multa ei tullut eilen bloggausta. Syystä että jumitin katsomassa tästä minikannettavan miniruudulta ennakkoon Maikkarin uutuussarjaa nimeltään Hinnalla millä hyvänsä. Makasin lasten päikkäriaikaan uima-altaalla (voi mikä tragedia), ”vielä yksi jakso, vielä yksi jakso – jos mä nyt yhden vielä”. Enpäs olekaan suomalaiseen sarjaan pitkään aikaan näin koukahtanut.

Sitten lapset heräsivät yhtä aikaa ja loppuilta oli täysi härdelli. Perus. Mutta hei – ehdinpä nyt sitten kuitenkin kirjoittaa tämän tänään tällä seesteisyyspäikkärihetkellä, ja jopa ennen sarjan alkua! (se alkaa siis huomenna maanantaina)

Niin se sarja siis. Mitäköhän kertoisin niin, että en kerro liikaa…? En olekaan koskaan ennen blogannut tällaista ennakkokatselujuttua… No joka tapauksessa se on siis nimeltään Hinnalla millä hyvänsä ja kertoo yhtiöstä, jolle voi ulkoistaa omat ongelmansa. Tällaisia nykymaailmassa trendikkäitä elämäntaitokonsultteja siis. Paitsi että tämän yhtiön (Feel Good Inc., heh ovat näköjään Facebookissakin) politiikkaan kuuluu mm. huijaus, lahjonta, kiristys, petos – mitä nyt tyypit hieman erikoislaatuisissa päissään keksivätkään. Näyttelijöinä mm. Armi Toivanen, Kai Vaine, Pirjo Lonka ja Alina Tomnikov.

Mutta eipä sarjasta muuta, että en paljasta liikaa; muuta kuin että vahvasti povaan, että tästä tulee tämän kevään tv-hitti.

White Trash Diseasen Nata kirjoitti muuten eilen tällaisen samanlaisen ennakkokatselmussession jälkeen aivan hurjan hauskan kuvauksen siitä, miten tällainen elämäntaitovalmennus voisi hänen päiväänsä auttaa. Enpä lähde nauratuskilpailemaan Natan kanssa (siihen en pystyisikään, bloggaus oli niin hulvaton), vaan jäin tälleen tylsän asiapenttilinjalla miettimään, että mitä oikeasti voisin elämältäni ulkoistaa.

Laskut.

Niiden maksamisen.
(Miksi se on niin h*vetin vaikea muistaa maksaa ne eräpäivänä? Suurin osa on suoraveloituksena, mutta sitten tulee näitä yksittäisiä muskarilaskuja, jotka ensin unohtaa maksaa. Sitten saa maksumuistutuksen ja unohtaa, että on sen jälkeen maksanut sen. Sitten muistaa (väärin), että apua maksumuistutus on tullut eikä ole maksanut ja maksaa. Sitten maksaa ehkä varmuuden vuoksi vielä kerran. Ja sitten saa muskarilta meiliä, että hei kuinkakohan monta kertaa te tän yhden lapsen muskarilaskun oikein aiottekaan maksaa. Älkää nyt pliis enää meille ainakaan yhtään rahaa siirtäkö. Sano terveiset sille miehellesi myös, että ei hemmetissä siirrä tänne enää yhtään rahaa. Ikinä. Hauskoja muskarihetkiä, mutta hei skarppaa nyt vähän.)

No joo, siis että oikeasti.

Mä olen jollain tavalla kroonisesti allerginen kaikelle elämäntaitohöpönlöpölle. Silläkin uhalla, että joku pahastuu (toivottavasti ei pahastu; saahan sitä erilaisia mielipiteitä maailmassa esittää), paljastan että mä olen ihan täysin kykenemätön lukemaan vaikkapa jotain sellaista (tällä Lilyssäkin joskus ilmestynyttä) elämäntaitoblogia, jossa kasvatetaan siivet lentää elämän aavaa ulappaa. Noustaan pilvien yläpuolelle ja todetaan, että kyllä: minä osaan ja voin ja olen voimaantunut kuin uuden harjan kasvattanut ruskea tamma. Elämä on täydellisen muotoinen oranssi mandariini ja syvään hengittäen, rakastamaan oppinut sydän innosta pakahtuen heität sen kuoret biojäteroskiin ööö eiku täh?

Olen siis sitä mieltä, että kiitos vaan, osaan tässä kyllä elää ihan itseksenikin. Mutta jos joku veis sen biojäteroskiksen sitten ulos tuolta haisemasta, niin joo, se ois ihan jees.

No niin, tähän asti olen saanut asiapenttimietinnästäni aikaiseksi laskut ja biojäteroskiksen.

Okei, skarppaa nyt.

Tässä vaiheessa (kuten aina kiperän paikan tullen) kysyn vinkkiä Joelilta.
”Kirjoita siihen, että voisit ulkoistaa meidän arkielämän ja työnteon ja jäädä tänne Espanjaan leikkimään näiden lasten kanssa ja pussailemaan aviomiestäsi”

Niin. No tavallaanhan mä olen tehnyt senkin jo. Terkkuja talonvahdille! Oothan muistanut lumityöt? 

Ehkä mun pitäisi alkaa elämäntaitokonsultiksi. Laskut, biojätteet ja sluibailu.

Mulla on ollut tässä koko ajan pointti, johon en nyt selvästikään mitään aasinsiltaa pitkin pääse. Kokeilen suoraa lähestymistapaa:

Aika. Tai siis sen puute.

Koululaisena arkipäivän aikasykli oli 45 minuuttia, sitten koitti aina välitunti. Yliopistolla se oli se kaksituntinen, jonka ajan luennot kestivät. Työelämässä se oli se pieni hätinen hetki kahden palaverin välissä.

Nykyelämän aikasykli on lasten heräämisen ja päikkäreillemenon välinen aika. Silloin mennään ja leikitään ja syödään ja vaihdetaan (pienemmän) vaippaa ja juostaan ja ravataan ja kaivetaan jotain hukassaolevaa tavaraa ja vaihdetaan taas (pienemmän) vaippaa ja lasketaan liukumäkeä ja onkosullapisuhätämennäänkäymäänveskissä ja hemmettinääpaikallisetvaipatonihanperseestätänvauvanhousutontaasmärät. Ja niin edelleen. Sellainen akuutin katastrofin torjuntakaaos, joka pitää kaksi aikuista täystyöllistettynä tyyliin joka sekunti. Pidä sä tätä vauvaa (koska kivilattiat), voiksä hakee, käytätkö sä veskissä, onks toi ruoka, ota tää vauva, missä on vesi. Ja niin edelleen.

Sitten koittaa se maaginen hetki, jolloin molemmat nukahtavat yhtä aikaa päiväunille. Zap. Rauha. Moi sinä siellä Manducan takana, ollaanks me tavattu aikaisemmin?

Kahden tunnin rauha. Sitten: zap. Okei nää heräsi. Sit taas mennään. Nähdään huomenna, sama aika sama paikka.

Edelleenkään mä en ole ehtinyt siihen pointtiin.

Se on siis (luonnollisesti) se, että kaikki tämä häsellys on (tavallaan; jollain tosi-tosi kummallisella tavalla) aika kivaa – näin kahden aikuisen voimin siis. Meidän kaaos on joskus rasittavaa, mutta ennen kaikkea huvittavaa. Välillä vitsaillaan, että hei tehdäänkö lisää lapsia; meiltä kun tämä sujuu. Ei tehdä.

Onhan tämä kivaa, kun aurinko paistaa ja hiekkaan voi upottaa paljaat varpaat eikä kurapukuja tarvitse. Mutta tämä ei ole se ”aina ja ikuisesti” -tila. Tämä on parhaimmillaankin vain tällainen (vajaa) kuukauden arkipakomatka, joka alkaa juuri olla lopuillaan. On aivan hurjaa luksusta, että me aikuiset voimme näin keskittyä lasten kanssa olemiseen.

Mutta millä ajalla sitten vaikka imuroida, maksaa ne laskut tai tehdä lumityöt? Tai poistaa rippeet tuosta kuvassa vilahtavasta kynsilakasta, jota laitoin varpaisiini tammikuussa silloin, kun tanssin siellä Putous-ohjelmassa? Ei millään. Olemme kroonisesti siinä tilanteessa, että joku pää falskaa. Meilejä on vastaamatta, ne hemmetin laskut myöhässä tai asiat ovat a. unohtuneet merkitä kalenteriin b. unohtunut katsoa kalenterista c. kalenteri on hukassa d. kukaan ei muista, että meillä on kalenteri.

Aina vähintään kaksi askelta jäljessä siitä, mitä ”pitäisi olla tehnyt”. Vaikka vieläpä tarkoituksella ollaan karsittu kaikki ylimääräiset ”pitäisi”-jutut elämästä pois.

Pitäisi pitäisi pitäisi. Appiukolla on tähän hyvä – aina, kun joku alkaa hokea, että pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä.
”Pitäisi hankkia pontikantekovehkeet.”

Jaahas.

Tämä saattoi olla kaikkien aikojen kummallisin telkkarisarjanennakkokatselmusbloggaus. Antakaa vaan ihmeessä mulle näitä jatkossakin. Tää on kivaa. Tosi hyvin pysyin valitsemallani asialinjalla.

Apua lapset heräs.

PS. Hinnalla millä hyvänsä -sarja siis alkaa Maikkarilla huomenna. Kellonaikaa en muista. Ysiltä? Se mun piti muistaa sanoa. Moi.

0