Manjana, manjana (eli bussimatka espanjalaisittain)

Los Pacosista kulkee paikallisbussi numero 1 periaatteessa tunnin välein keskustaan ja kauppakeskus Miramariin. Periaattessa.

Eräänä aurinkoisena aamuna kiirehdimme aamupalapöydässä ja vilkuilemme kelloa: tänään lähdetään keskustaan asti – bussilla! Nyt syökää reippaasti! Meidän pitää nyt mennä! Onko vesipullot mukana? Onko unilelut mukana? Ääk mulla on hampaatkin pesemättä! Ehditäänkö me vielä? Mitä se kello ooooooon…?

Hiki hatussa (HUH!) kohti bussipysäkkiä: me ehditään kuin ehditäänkin!!!! Pysäkin sähköinen näyttö näyttää kuutta minuuttia. Hieno homma. Hyvä me. Hetki vaan tässä odotellaan.

Odotellaan kuusi minuuttia. Odotellaan seuraavatkin kuusi minuuttia. No kerrankos se myöhässä on. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen ohi kävelee suomalainen vanhempi mies, joka huutaa tien toiselta puolen, että ei se bussi varmaan ole tulossa, kun ei se ole tästä nyt viime aikoina ajanut.

Jaahas. Jaahas. No, sellaista sattuu. Lähdetäänpä sitten jotain muuta bussipysäkkiä etsimään, josko päästäisiin sitten siihen tunnin päästä kulkevaan seuraavaan bussiin.

Kävellään pari kilometriä. No, tässä ovat vaan nämä toiseen suuntaan menevät pysäkit. Mutta kuka tietäisi, missä se poikkeusreitti on…? No, kävelläänpä Los Bolichesiin, siitä se ainakin menee. Bussit kulkevat bussikadulla, eikö niin? Loogista. Paitsi vain toiseen suuntaan. Puolen tunnin kävelyn jälkeen kysytään neuvoa ravintolan tarjoilijalta, joka pyörii hetken ja viittoo sitten randomisti kaupunkia kohti. No, kävelläänpä sitten vähän lisää.

40 minuutin kävelyn (tuplavaunuja työntäen) jälkeen löytyy vihdoinkin bussipysäkki, jesh!

Sähköinen näyttö kertoo, että seuraavan bussin tuloon on 32 minuuttia.

Mutta hei – mehän ollaan jo ihan inessä tässä manjana manjana -skenessä. Ei tässä mitään. Tuossa näyttäis olevan jonkinlainen kahvila – mennään tässä odottaessa kahville.

Istahdamme juuri kahvilan terassille, kun… …BUSSI!!! Eiiiih!?!? Numeroa ei näkynyt, ehkä se ei ollutkaan meidän bussi…

Tilaamme kahvit ja tytöille tuoremehut. Ai tuoreista hedelmistä, toki! Istahdamme ajatuksena hörpsäistä juomat pikaisesti – kunnes huomaamme kahvilan pitäjän lähtevän ulos kahvilasta muovipussi kädessään.
”Se lähti varmaan ostamaan niitä appelsiineja”, minä vitsailen. Kunnes tajuan… …nainen kääntyy jonnekin viereisen talon sisäpihalle…
”…eiku sehän lähti tietysti POIMIMAAN NIITÄ!”

Vilkuilemme kelloa. Nainen palaa vastapoimittujen appelsiinien kanssa, pyydämme mehut take away -kuppeihin. Lisää kelloon vilkuilua. Juomme kahvit – tai siis minä juon; Joel kaataa omansa päälleen, kun kuppien kahva onkin jotenkin ränkkänä. Nyt vaan äkkiä takaisin sinne pysäkille! Joelilla housujen etumus märkänä.

Palaamme pysäkille siihen aikaan, kun bussin pitäisi tulla viiden minuutin kuluttua. Sähköinen näyttö kertoo: 28 minuuttia.

EIIIIIH!!!!!

Odotamme 28 minuuttia. Sitten odotamme vielä 20 minuuttia. Kunnes…

BUSSI!!!!!!! Ei voi uskoa todeksi –  se todellakin tulee!!!! Vastahan tässä lähemmäs kolme tuntia ollaan oltu matkalla.

Bussi on täpö-täpö-täpötäynnä. Siis TÄPÖ-täpö. Meillä tuplavaunut.

”Ei mahdu!”, Joel parahtaa keskiovilta.
”MAHTUU!!!!”, minä huudan etuovelta maksamasta.

Ja mahtui.

Usein tilaa on hyvinkin.

Ruuhkabussissa on meidän lisäksemme kolmet tai neljät vaunut. Siellä pitkin ja poikin käytävillä. Vaunujen määrää itse asiassa ei pysty edes laskemaan, kun väkeä on niin paljon, että ei näe muutamaa ihmistä edemmäs. Paikalliset tulevat muuten tavallisestikin omilla vaunuillaan ihan bussin etuovista sisään ja jäävät pokkana sinne keskelle käytäviä vaunuillaan. Tällä kertaa me kaikki vaunuilijat tukimme kaikki mahdolliset sisään- ja ulosmenoaukot. Bussissa matkustaminen on kuin live-elämän tetris, jossa etsitään juuri oikeankokoista koloa itse kullekin. Väistellään ja sahataan ulos ja sisään ja nostellaan vaunuja edes ja taakse ja käännytään ja pujotellaan.

Mutta arvatkaa mitä?

Tässä ruuhkabussissa kukaan ei anna pahaa silmää tien tukkiville lastenvaunuille. Ei murise eikä tuhahtele ähertäessään itseään ulos. Ei kukaan. Pikemminkin ihmiset ystävällisesti pyytelevät anteeksi. He pyytelevät anteeksi meiltä; kun ”joutuvat häiritsemään” meitä puikkelehtiessaan ulos ja sisään. Siinä ruuhkassa vielä lirkuttelevat meidän lapsille ja muihinkin vaunuihin.

Katselen ympärilleni. Hetkinen – tässähän on jotain muutakin poikkeavaa! Kukaan ei manaa julkisen liikenteen myöhästelyä, ruuhkia, ahtautta. Ihmiset juttelevat ja nauravat. Tässä bussissa körötellään matkalla kuka minnekin; mikäs tässä. Oikeaan suuntaankin ollaan menossa.

Yhtä äkkiä ei itseäkään enää harmita, että 20 minuutin bussimatka (10 minuutin henkilöautomatka motaria) on kestänyt yli kolme tuntia.

Lapset ovat suloisia. Aurinko paistaa. Ihmiset rupattelevat. Bussi köröttelee juuri sitä vauhtia kuin pääsee kapeita katuja kulkemaan. Mikäs tässä. Manjana manjana.

”Paluukyyti sujuu varmaan paremmin, kun se lähtee sieltä Miramarista päätepysäkiltä”, minä arvelen.

Olen oikeassa. Paluumatkalla selviämme 20 minuutin bussimatkasta alle kahdessa tunnissa.

 

PS. Muistatteko sen nettitarinan? Arvatkaa onko se selvinnyt? Ahhhhahahahahahahaah (kaikuu ontto nauru jossain käytävillä). Ei.

24