”Vapaaehtoistyöläinen ei voi muuttaa maailmaa – sinne on ihan turha lähteä maailmaa parantamaan”, kirjoitin eilen.
No mitä siellä järjestöllä sitten tehdään?
Minun tapauksessani lähinnä tätä:
Puolessa vuodessa opin suht hyväksi tylpällä veitsellä pilkkojaksi.
Monilla järjestöillä työtehtävät tietysti ovat paljon selkeämmät, ja esimerkiksi lastenkodissa vapaaehtoinen voi helposti työllistää itse itsensä leikkimällä lasten kanssa. Intialainen ”office work” sen sijaan paljastui…. no, intialaiseksi ”office workiksi”.
Esimerkiksi järjestön johtajan sähköpostinkirjeenvaihto tapahtui näin:
- Odotellaan johtajan asunnolla hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
- Johtajan (englantia osaamaton) assistentti tulostaa koneelta joka ikisen saapuneen sähköpostin, alkaen Viagra-mainoksista.
- Assistentti kantaa niitä useamman päivän mukanaan, kunnes antaa johtajalle, joka kantaa niitä useamman päivän mukanaan.
- Johtaja tulee järjestölle pinkka mukanaan ja etsii käsiinsä vapaaehtoistyöntekijän.
- Odotellaan hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
- Johtaja sanelee vapaaehtoistyöntekijälle vastauksensa, joka kirjoitetaan wordiin ja tallennetaan disketille. Tai:
- Johtaja sanelee vapaaehtoistyöntekijälle vastauksensa, joka kirjoitetaan käsin muistilehtiöön.
- Vapaaehtoistyöntekijä matkustaa bussilla johtajan asunnolle odottelemaan hetkeä, jolloin sähköä sattuisi olemaan saatavilla.
- Vapaaehtoistyöntekijä matkustaa seuraavana päivänä uudestaan johtajan asunnolle odottelemaan hetkeä, jolloin sähköä ja toimiva nettiyhteys sattuisi olemaan saatavilla.
- Vapaaehtoistyöntekijä naputtelee johtajan sähköpostiin sanellut vastaukset ja lähettää sähköpostit. Johtajan (englantia osaamaton) assistentti tulostaa koneelta joka ikisen tällä aikaa saapuneen sähköpostin, alkaen Viagra-mainoksista.
Ja näin ympyrä pyörähtää uudestaan käyntiin – aikaa yhteen sykliin kuluu noin viikko.
Välillä tein myös jotain hyödyllistä, kuten teippasin (jonkun henkilön pyynnöstä) lasten tekemiä askarteluita maalarinteipillä seinään. Puolen tunnin kuluttua joku kolmas henkilö oli käynyt siirtämässä joka ikisen teippauksen 10 senttiä alemmas.
Enkä edes ala tässä kertoa siitä, kun eräs työntekijä päätti järjestää kirjahyllyn. Siihen tarvittiinkin sitten arviolta 15 henkilön työpanos kolmen päivän ajan.
Niinpä ryntäsin aina intoa puhkuen hommiin, jos jonain päivänä eteen ilmestyi jotain konkreettista tekemistä. Kuten:
Hyökkäsimme suomalaisella sisulla valtavien maissiröykkiöiden kimppuun ja kuorimme, kuorimme, kuorimme. Ja nuo pienet mustat pisteet maassa ovat muuten muurahaisia ja minulla on jalassani stringit – auh.
Intialainen elämä aiheutti ensin suorittajaminälle lievää ahdistusta – koskaan ei tiennyt, mitä päivän aikana tulee tapahtumaan, ja useimmiten vastaus oli ei mitään. Hyvin nopeasti pääsin kuitenkin sellaiseen rentoon ”en ymmärrä mistään mitään, mutta se ei haittaa” -olotilaan, jossa annoin vain asioiden tapahtua tai olla tapahtumatta, ja menin vaan mukaan ihmettelemään, kun minulle muistettiin jostain heilutella.
(minä kun en puhunut tamilia ja vain muutama siellä puhui auttavaa englantia, joten suurin osa kommunikaatiosta tapahtui viuhtomalla)
Heilutusten perusteella tajusin hypätä mmm. yhtenä aamuna täpötäyteen minibussiin…
…joka matkasi kuusi tuntia ties-minne, siellä sitten tapahtui kaikenlaista hälinää, ja sitten matkustettiin kuusi tuntia sieltä ties-minnestä takaisin.
Ihan hyvä päivä. Etenkin kun MacGyveriksi nimeämämme Jon sitoi minut paluumatkalla sarin huivilla kiinni tuohon tolppaan, jotta sain nukuttua siinä kapalossa muutaman tunnin (istumatilaa kaikille ei tietystikään riittänyt).
Joskus takaisin järjestölle palatessa saattoi näyttää tältä:
Kappas, tähän käytävälle taidetaan rakentaa uusia huoneita.
…ja joskus taas tältä:
Kappas, tähän meidän oven eteen on sitten varastoitu nämä ruukut.
Kuten yllä olevista kuvista näkyy, VCDS-järjestön rakennus on ihan oikea talo – muut talot Vellakulamin kylässä olivat savesta ja lannasta rakennettuja majoja:
Auringonlaskun aikaan kylänraitti oli pienen ohimenevän hetken ajan jopa kaunis.
Järjestön ”avokeittiöön” (lue: ulkona) tuli jopa juokseva vesi:
…jota kylläkään ei kannattanut juoda, koska se tuli täältä:
Järjestön oma kaivo.
Parhaat muistot järjestöltä ovat kuitenkin niitä arkisia pieniä hetkiä, joihin ns. tavallinen reppumatkailija harvoin pääsee osalliseksi:
Vihannesten pilkkomista paikallisten naisten kanssa ilman yhteistä kieltä…
(kuvassa myös ranskalainen koululainen – heidän luokkansa kävi järjestöllä vierailemassa muutaman päivän ajan)
…sarinsitomisoppitunteja…
…ja aivan tavallista elämää köyhääkin köyhemmässä intialaisessa maalaiskylässä.
1
Jullu
11.2.2013 at 12:23Oi ihanaa kun kirjotat Intiasta! Täällä toinen maahan hurahtanut :D En tosin oo käyny Intiassa kuin yhen kerran vasta, sekin oli pikapyrähdys Pohjois-Intian ”pakollisiin” nähtävyyksiin. Sen takia onkin ihana lukee tälläsiä ihan toisenlaisia kokemuksia. Tulevia kirjoituksia odotellessa!
Intialainen poikaystävä tiivisti Intian syvimmän olemuksen näin: ”Nothing should work there but somehow everything always does” ja kappas niinhän se taitaa mennä oli kyse sitten liikenteestä tai elämästä ylipäätään.
Ps. Ihania noi sun vaatteet! Itekin kävin hypistelemässä sarikankaita, mutta en vielä sitten kuitenkaan ostanu. Ehkä joku päivä.. :)
Luru
11.2.2013 at 12:29Voi kunpa osaisin itsekin sitoa sarin! Toin muutaman tosi kauniin sarin kerran työmatkalta, mutta nyt ne vaan makaavat toimettomina ompelukaappini perukoilla. Paidatkin on niistä vielä ompelematta… hööh.
Kristaliina
11.2.2013 at 12:36Tsihihi allekirjoitan tuon poikaystäväsi lausahduksen täysin! Sehän siinä siellä työskentelyssä olikin niin jännää: sinne ei voi (varsinkaan tuonne maaseudulle, jossa eletään niin perinteistä elämää) viedä tätä länsimaalaista rationaalisuutta – ihmiset eivät vaan toimi siellä niin. Kaikki on aivan järjettömän sekavan tuntoista, ja silti homma siellä jotenkin vaan toimii, ihan omalla omalaatuisella tavallaan.
Niin kuin posti: mut viestiin tutustumaan paikalliseen postikonttoriin ja sen jälkeen olen täysin hämmentynyt siitä, että yksikään kirje voi ikinä siellä mennä oikeaan osoitteeseen. Mutta jotenkin ne vaan menevät :)
Joo, mä totesin että tuolla maaseudulla oli parempi pukeutua niin kuin paikalliset – silloin aiheutti edes vähän vähemmän hämmennystä. Alussa mullakin oli tuollaiset löysät perusvaatteet niin kuin tuolla ranskalaisella koululaisella, mutta järjestön naiset niille aina vähän hymähtelivät – ja jopa ostivat mulle tuon oranssin sarin! Apua. Enhän mä voi antaa heidän ostaa mulle vaatteita! Niinpä aloin sitten itsekin ostamaan noita paikallistyylisiä vaatteita. Ihan saria en pitänyt arkikäytössä, vaan tuollaista salvar kamez -tyylistä mekkomaista paitaa ja pöksyjä – usein kylläkin paheksuttavasti ilman huivia, kun sitä en mitenkään osannut tuohon asetella…
Nuo bindit (otsapilkut) puolestaan sain aina paikallisilta naisilta, joku kävi mulle aina sellaisen tuikkaamassa otsaan :)
Hih ja sitten, kun lähdettiin työskentelyjakson jälkeen kohti Goaa, tuntui aivan pöyristyttävältä laittaa päälle länsimaiset vaatteet. Ja nähdä länkkäreitä bikineissä, hui :D Sitä oppi jotenkin ymmärtämään paikallisten vaatekoodituksen :)
PS. Tuo oranssi sari on muuten nykyään puutalon olohuoneen verho :)
Kristaliina
11.2.2013 at 12:38Luru: En mäkään koskaan oppinut tekemään tuota ihan itse :) Paikallisethan käyttää niitä monesti arkena vielä ilman hakaneuloja, kä-sit-tä-mä-tön-tä…
Vierailija (Ei varmistettu)
11.2.2013 at 13:47Siis vau miten kaunis oletkaan siinä oranssissa puvussa! :O Sulla on ihan huiputimmi vatsa.. :D Onko sulle jäänyt muuten raskausarpia tai löysä vatsa?
Mulla on nyt 2 raskauden jäljiltä ärsyttävä pömppömaha (vatsamakkara) :P
Kristaliina
11.2.2013 at 14:01Oi, kiitos! Mähän en koskaan ole ollut mitenkään lihaksikas, enemmänkin perusruumiinrakenteeltani tuollainen rimpula… Mut tuo sarin paita ei kyllä enää mene kiinni – ei käsivarsista eikä rinnoista :)
Mulle ei onneksi tullut minkäänlaisia arpia – kiitos ehkä ennen kaikkea geenien, ja samoin kyllä myös öljyilin aktiivisesti. Ja nyt varsinkin viime kuukausina vatsan ”löysyys”kin on alkanut kiinteytyä takaisin päin, jee! Osansa on varmaan sillä, että oon taas saanut liikuntainnostukseni takaisin… Epäilin kyllä etukäteen, että tällainen kolmivitosen kroppa ei olisi enää niin palautumiskykyinen, mutta nyt opitimisesti tuntuu, että se saattaisi olla jossain vaiheessa ihan jopa entisellään – saa nähdä… :) Mut sitten jos/kun niitä uusiakin raskauksia tulee, niin kyllähän ne jättävät tietysti omat merkkinsä kroppaan. Mutta nehän on vaan merkkejä eletystä elämästä! :)
Nannannaa (Ei varmistettu)
11.2.2013 at 14:45Ihanaa lukea näitä vapaaehtoistyö-muistoja. Itse olisin halunnut myös nuorempana lähteä vapaaehtoistyöhön, mutta olosuhteet tekivät sen mahdottomaksi. Sikis olen aina suunnattoman kiinnostunut muiden kertomuksista vapaaehtoistyön parista. Innolla odotan jo seuraavia osia. :))
En jaksanut kommentoida muuten tuohon edelliseen piirakka-postaukseen, mutta voisinpa vaikka hiukan kuolata sille piirakkakuvalle. Miksi kukaan ei tee mulle tollasta, nyyyyh….
Salla & J 8kk (Ei varmistettu)
11.2.2013 at 14:51Miten muuten asuit siellä? Joskus olen kuullut kerrottavan, että asumispaikassa vilisee kirput, jotka inhottavasti purevat..
Katie
11.2.2013 at 17:59Oi, mulle tuli niin Afrikka mieleen kirjoituksestasi! :) En tosin ole itse (valitettavasti) ollut vapaaehtoistyössä enkä (yhtä valitettavasti) vielä edes käynyt Intiassa, mutta olen ollut kehitysyhteistyöjärjestöissä töissä sen verran, etta on tullut reissattua moikkaamassa yhteistyöjärjestöjä. Kyllähän tuo näytti aika tutulta kuviolta niidenkin vapaaehtoistyövoiman kannalta: istuskelua, seisoskelua, mitähän sitä tänään tekisi, pelaisiko jalkapalloa katulasten kanssa vai pyöräilisikö slummin halki toiselle toimistolle tsekkaamaan, olisiko nettiyhteyttä lähettämään niitä rästimeilejä… Meidän yhteistyömaissa oli sentään se siunaus, että jonkinsorttisella englannilla (tai pidgin-portugalilla) tuli toimeen useimpien työntekijöitten kanssa – ja kaupungeissa oli länkkäreillekin edes jotain viihdykettä.
Hatunnoston paikka siis, että rohkenit lähteä tamilinkieliselle maaseudulle!
Vierailija (Ei varmistettu)
11.2.2013 at 18:16Nyt alan ymmärtää mistä sun huoleton, rento ja iloinen asenne äitiyteen (ja ylipäänsä elämään) tulee! Olet ihana!!
Kristaliina
11.2.2013 at 20:05Oi kiitos kauniista sanoista! :)
Asuin siis tuolla järjestöllä, jaoin huoneen toisen suomalaisen vapaaehtoisen kanssa. Tällä järjestöllä oli totuttu länkkärivieraisiin ja asumisolosuhteetkin olivat ihan kohtuulliset – pahempaa näki joissain kämäisimmissä hostelleissa. Siivottukin se oli sellaisella intialaisella ”heitetään lattialle pari sankoa vettä ja laitetaan kattotuuletin päälle” -tyylillä (minkä huomaa tuosta lattian ”puhtaus”tasosta), ja lisäksi me ostettiin muistaakseni omia pesuaineita kaupungissa viikonloppuna käydessä :)
Huone näytti tältä:
ja veski/kylppäripuolikin varmasti monesti kiinnostaa, siellä näytti tältä:
Mulla on käynyt TOSI hyvä tsägä, kun niiltä bed bugseilta olen säästynyt kaikilla reissuilla! Siihen riesaan verrattuna tuo sijauspatjan paksuinen patja ja metallipohjainen kääntyessä rämähtävä sänkykin tuntui luksukselta :)
Ötökkätoleranssi tuolla kyllä kasvoi ihan huikeasti. Ensin sitä ei halunnut suurimpia önniäisiä omaan huoneeseen. (ha!) Sitten toivoi, että niitä ei olisi tullut edes omaan sänkyyn. (ha!) Lopulta riitti, kun sellaiset pyyhkäisi pois omalta tyynyltään ja jatkoi tyynesti unia :D
Nannannaa: Ei muuten koskaan ole liian myöhäistä lähteä! Elämänvaiheet tietysti vaihtelevat eikä aina ole mahdollista lähteä (niin kuin esim. mulla nyt pienen lapsen kanssa), mutta tuollaisen arki-irtiotonhan voi tehdä vaikka viisi-kuusikymppisenä jos niikseen tulee – senkin ikäisiä vapaaehtoisia otetaan mielellään tuolla vastaan. Itsekin voisin ihan hyvin kuvitella tekeväni samantyyppisen ratkaisun vielä toisen kerran, kun lapsi/lapset ovat vaikkapa täysi-ikäisiä :)
Katie: Afrikka muakin kiinnostais kans! Mä oon käynyt siellä vaan Tansaniassa, no jo Marokossa, mutta en tiedä lasketaanko sitä :) Toisaalta Joelhan sai malarian just siellä Tansaniassa ja tilanne ehti käydä aika vakavana, joten siitä jäi ehkä pienet traumat päälle, ehkä pidetään sen kanssa muutaman vuoden breikki :)
Katie
11.2.2013 at 20:15Argh, unohdin jo että mä en ehkä kestäisi noita kyykkyvessoja! Oltiin just Marokossa ja kerran oli käytettävä tommoista, ja sain jo traumat. ;) Pistänpä siis kuusikymppisenä vapaaehtoistöihin -suunnitelman taas uudelleenharkintaan. ;)
Auts, malaria. Pistää kyllä tietysti harkitsemaan kahdesti… (Tosin mun työkavereista kaheleimmat oli aina sitä mieltä, että malaria nyt vain on käytävä läpi, ei siltä voi välttyä – ja sitten ne kertoivat ronskeimpia malariajuttujaan, vähän kuin suomalaisäijät viinaseikkailuitaan. Nou tänks.)
Kristaliina
11.2.2013 at 22:08Mä itse asiassa ihan tykästyin noihin lattiareikäpönttöihin, etenkin julkisina vessoina. Sellaisessa kun on käynyt ja jos on sen jälkeen vaatteet eritteessä niin ainakin tietää, että se on omaa eritettä :D
Mutta tuollaisen käyttö vaatii kyllä ehdottomasti hameen, housut jalassa se on ihan mahdotonta.
Joo, malaria on mullekin vähän liikaa noin niin kuin extreme-kokemusmielessä. Jos menen tiputukseen kehitysmaaolosuhteissa, niin menen mieluummin lämpöhalvauksessa (check) tai ruokamyrkytyksessä (check check parikin kertaa siis). Aasiassakin malarialääkkeitä on syöty, mutta siellä se taitaa olla kyllä tosi-tosi paljon harvinaisempaa kuin Afrikassa. Tansaniassa se tosiaan osui Joeliin, vaikka syötiin Malaronea, vaikka käytettiin hyttysmyrkkyjä, vaikka käytettiin vaaleita pitkiä vaatteita ja vaikka hyttysiä lensi ilmoilla about kolme kappaletta. Mutta eihän siihen tietty tarvita kuin se yksi…
Liisa
11.2.2013 at 22:27Tämä kuulostaa hirveältä jeesustelulta (ja ehkä onkin) mutta olen vähän sitä mieltä, että kaikkien länsimaalaisen kannattaisi joskus käydä kehitysmaassa. Ei edes tarvitse olla ja asua pitkään, jos muuten pääsee kurkistamaan vähän paikallisten elämään. Siinä kun istuu kakkamajassa ja syö toukkia, saattaa tulla mieleen joku ajatus omasta asemasta tässä maailmassa. Tai nauttii ainakin elämänsä ikimuistoisimman aterian.
Kivoja kuvia ja mielenkiintoisia tarinoita sulla on reissuiltasi. :)
(Tällaiseenkin pohdintaan pysähdyin: kuinka lyhyt on tuo saria sitova täti?? Jos sinä olet n. 150 cm sulka päässä ja hän on kuvan perusteella sinua tuntuvasti lyhyempi…) :D
Katie
11.2.2013 at 22:28Oh my. :-o Ollaan siis Miehen kanssa oltu ihan älyttömän onnekkaita, ettei malaria ole vielä iskenyt… Malaroneen mekin ollaan aina sokeasti luotettu.
Mä kyllä olen niin länkkäri, että preferoin kinttuni ilman omiakin eritteitä. ;) Mutta eiköhän kaikkeen totu…! Ja olet sä kyllä aika sissi, Kristaliina, noine sotajuttuinesi! ;)
Kristaliina
11.2.2013 at 22:39Liisa mä allekirjoitan sun jeesustelun, toi on just noin. Ei sen jälkeen välttämättä tosiaan tarvitse tolpan päähän meditointiguruksi nousta, mutta kyllä siinä omassa päässä ihan välttämättä pari palikkaa loksahtelee kohdilleen – ikään kuin asioiden suhteuttamismielessä…
Heh ja hyvä havainto tuo pituusjuttu: tuolla maailmankolkalla ollaan todella lyhyitä! Niin miehet kuin naisetkin. Pohjois-intialaiset on ihan eri kokoluokkaa, ja samoin tuolla etelässä ihmisten iho on rutkasti tummempaa kuin mitä Bollywood-elokuvissa näkyy. Oli jännä fiilis tuntea joskus olonsa jopa isoksi. Se toinen suomalainen vapaaehtoinen oli länsimaalaisittain normaalimittainen eli varmaan jotain 165 cm – ja häntä jotkut sanoivat ”amazon womaniksi”, kun oli muka niii-iiiin jättiläismäinen. Aika erikoista…
Katie: tsihihi apua ei kai nää vaan ala kuulostaa sellaisilta miesten inttijuttuihin verrattavilta jutuilta :D
Tuo Malarone se muuten Joelinkin taisi sitten loppupeleissä pelastaa: vuorokauden hc-kuumeilun (ja jo yhden sairaalareissun) jälkeen onneksi tajuttiin, että Malarone-paketissa sanottiin, että se toimii myös tartunnan hoitoon – ottamalla isommat kerta-annokset, oisko ollut 3 tai 5 kpl. Ne kun se hotkaisi illalla, niin aamuun mennessä kuume oli laskenut jo normaalilukemiin. Huh.
Kristaliina
11.2.2013 at 22:47Niin joo ja kyllä: tuossa huonekuvassa tavarat on ripustettu muovikasseihin ja viritetty naruihin roikkumaan rottien ja torakoiden takia :D
Katie
11.2.2013 at 22:49Liisa: jeesustelua tai ei, olen samaa mieltä! (Ihan vaikka ilman niitä toukka-aterioita.)
Katie
12.2.2013 at 19:39En mäkään omaan kotiini oranssia tapettia laittaisi, mutta siksihän näitä blogeja on niin mahtava lukea, kun tutustuu erilaisten ihmisten elämäntyyleihin ja -valintoihin! :) (Ja aina välillä löytää resonanssia omiin tykkäämisiin, josta kommentoida.)
Kristaliina
12.2.2013 at 19:38Vierailija-A: Hitsi et uskokaan, miten kivan fiiliksen tuon palautteen lukeminen aiheutti – tuli ihan sellainen olo, että jee, mähän oon ehkä jopa jotenkin onnistunut bloggajana. Ihan mahtavaa. Mahtava kommentti. Kiitos! <3